p>Elias Lönnrot: Elämä-kerrallisia piirteitä
Lukijalle.
Tämä elämäkerran tekele on saanut runkonsa muistopuheesta, jonka tekijä piti siinä surujuhlassa, jonka Suomen Yliopisto 13:na p. toukok. v. 1884 vietti suuren kansalaisen muistoa kunnioittaakseen. Se, minkä puhuja tässä tilassa juhlakokouksen kuullen puhui, löytyy kaikki tässä kirjasessa, ja sen lisäksi on siihen tullut vielä toinen mokoma ennen ja jälkeen juhlaa kirjoitettua. Muutamia tietoja on tähän myöskin saatu professori S.G. Elmgrenin muistopuheesta, jonka hän piti ruotsiksi Suomen Tiedeseuran vuosijuhlassa huhtikuun 29:nä p. ja sitten myöhemmin on painattanut.
Laveampaa elämäkertaa odottaessaan pitäköön Suomen yleisö nämät piirteet ainoastaan väliaikaisena kertomuksena Elias Lönnrotin töistä ja miehestä.
Helsingissä, kesäkuulla v. 1884.
Elias Lönnrotin muistoksi.
Elias Lönnrotin elinpäivä on päättynyt. Se oli pitkä, mutta vaikka se olisi ollut kuinkakin pitkä, olisimme me kuitenkin suoneet sen kestävän kauemmin: niin rakas oli hän meille, niin vaikea oli meidän ajatella eroa hänestä. Mutta hänen ikänsä pituus ei ollut meidän määrättävänämme, ja me nöyrrymme Korkeimman päätöksen edessä. Me kaipaamme, mutta emme valita. Me kaihoksumme, mutta emme sure. Me nureksimme, mutta emme napise. Me kiitämme Jumalata siitä, että hän antoi niin lahjakkaan, niin jalon ja niin lempeän miehen syntyä Suomen kansan lapsena ja salli hänen pitkän elinajan tehdä työtä meidän eteemme. Kansa ei elä, enemmin kuin yksityinenkään ihminen, paljaaltaan leivästä. Jo nuorukainen kuningas Salomo rukoili ennen muinoin, että Herra antaisi hänelle, ei rikkautta ja maallisia etuja, vaan "ymmärtäväisen sydämen". Ymmärrys ja äly ovat meidän aikoina yhtä tarpeelliset kuin Salomon päivinä, ja myöskin yhtä harvinaiset; ne ovat suurin lahja, minkä yksityinen ja hänen kauttansa koko kansa voipi saada. Onnellinen se kansa, jonka tietäjinä ja taitajina on ollut sellaisia miehiä kuin Runeberg ja Lönnrot!
Lönnrotin elämäkerta on, samoin kuin Runeberginkin, ulkonaisesti varsin seikatoin ja yksinkertainen. Hän syntyy köyhässä kodissa,1 tulee pannuksi oppikouluun, kärsii puutetta vaan edistyy opinnoissa, pääsee ylioppilaaksi, elättelee henkeänsä kotiopettajana, suorittaa tutkinnot tyydyttävästi, vaikka ei loistavasti, saapi viran ja hoitaa sen nuhteettomasti. Siinä melkein kaikki. Kansan suurimman miehen elämäkerraksi olisi tämä, hämmästyttäviä tapauksia, uhkarohkeita yrityksiä, myrskyäviä mielenliikunnoita puuttuva elämänjuoksu milt'ei köyhäksi sanottava, ell'eivät tämän sankarin urostyöt olisikin henkistä laatua, laatua semmoista, joka vaatii muistontekijän etsimään viehätystä esityksellensä kokonaan toisenlaisista asioista kuin nuo mainitsemani.
Lönnrotin ilmautuessa kotimaallisen kirjallisuuden alalle, s.o. noin vuoden 1830 paikoilla tahi paria vuotta ennen, oli Suomen kieli niin vähän viljeltyä, että nykyisen miespolven tuskin on mahdollinen käsittää sen kirjallista köyhyyttä ja yhteiskunnallista ala-arvoisuutta. Paitse raamatun käännöstä oli suomalaisena kirjallisuutena silloin virsikirja, pari postillaa, "Sionin virret", "Hunajan pisarat", "Ilolaulu Jesuksesta" ja muutamia muita tämänlaisia kirjoja. Muuta kuin uskonopillista kirjallisuutta löytyi tuskin nimeksikään. Niin esim. ei ollut muuta matkakertomusta kuin Bunyanin "Kristityn vaellus", ei muuta valtiollista teosta kuin "Europan valdakundain tasavoiman vaarasta", ei muuta luonnontieteellistä kuin Frosteruksen "Hyödyllinen huvitus luomisen töistä", ei muuta dramallista kuin "Korkia Weisu", eikä muuta nykyaikaisen runoelman koetta kuin Arkkiveisut. Lakikirja tosin oli käännetty, vaikka hyvin ruotsinvoittoisesti, ja sen lisäksi käännettiin myös joku osa asetuksia; mutta virallisesti ei suomea käytetty muissa asiakirjoissa kuin verokuiteissa ja kreikanuskoisten pappien antamissa papinkirjoissa. Ei minkäänlaisessa muussa koulussa annettu opetusta Suomen kielellä kuin kylänluvuissa ja rippikoulussa, eikä koulukirjojakaan ollut muita kuin aapinen ja katekismus. Ainoana johtona luvunlaskussa oli aapisessa löytyvä kertotaulu, ja vasta vuonna 1839 antoi juuri Lönnrot Mehiläisessänsä ensimmäisen säännöllisen osviitan "neljästä tavallisimmasta laskukeinosta". Maantieteen alkeita julkasi von Becker ensimmäisessä vuosikerrassa Turun Wiikkosanomiansa, ja ensimmäinen kartta Suomen kielellä oli se pieni ja törkeästi tehty, Tukholmassa painettu Europan kartta, joka seurasi näiden sanomain toista vuosikertaa. Sanomalehtiä tällä kielellä ei kukaan ollut uskaltanut ruveta ulosantamaan Lizeliuksen "Tietosanomain" jälkeen, jotka elivät vaan puoli vuotta (v. 1776), ennenkuin v. Becker v. 1820 alkoi ulosantaa mainittua viikkolehteä. Vasta kolmannen vuosikymmenen lopulla, nim. v. 1829, alkoivat Oulun Wiikkosanomat, ja vasta v. 1833 ilmestyi Sanansaattaja Wiipurista.
Näin oli Suomen kieli Lönnrotin esiytyessä ikäänkuin viljelemätöin erämaa kaikilla muilla aloilla kuin uskonopillisella, ja niinkin innokasta nuorukaista kuin hän oli, taisi, haaveksiessa jotakin toimintoa äitinkielen hyväksi, kaikkialla vallitseva äänettömyys ja näennäinen paremman henkisyyden tarpeettomuus kyllä arveluttaa. Äänettömyys ei kuitenkaan ollut kuoleman vaiti-olo. Yhteisen kansan eli rahvan tiedottomuus ja tietoon pääsemättömyys muuten kuin ruotsin kielen kautta alkoi kuitenkin vähitellen tulla kansalle itselleen tukalaksi ja sen kielen ala-arvoisuus tuntua siitä halventavalta ja luonnottomalta. Paremmat talonpojistakin tunsivat nämät epäkohdat kipeästi. Tämä näkyy esim. Paavo Korhosen runosta "Suomen kielestä", joka on kirjoitettu kolmannen vuosikymmenen loppupuolella ja jossa hän vaatii tämän kielen viljelemistä sekä käyttämistä virka- ja oikeuskielenä.
Kansa ei siis vielä ollut henkisesti kuollut. Muitakin enteitä ja yrityksiä tapahtui vähää ennen Lönnrotin esiytymistä taikka juuri sen ajalla, jotka toiselta puolen voivat elähdyttää nuorukaisen toiveita äitinkielen tutkimisesta ja sivistämisestä. Arvidsson oli puhunut pontevat sanansa suomalaisen kansallisuuden puoleen; v. Becker toimittanut suomenkielistä viikkosanomata menestyksellä, jonka vertaa ei millään tämänlaisella sanomalehdellä vielä ole ollut: Gottlund oli Upsalassa (v. 1818) julaissut suomalaisia sananlaskuja latinaisen käännöksen kanssa, ja sitten seuraavina vuosina Ruotsissa rehmänyt siellä olevien Suomalaisten kansallisuuden eteen; v. Schröter niin ihastunut meidän runoihin, että hän niitä ulosantoi ja käänsi Saksan kielelle koko joukon. Edelleen olivat Judén ja Renvall (jälkimmäinen ensin Mnemosynessä) kerinneet tutkia Suomen kielen runomuodollisia seikkoja, ja Ignatius, Frosterus ja Hellenius ulosantaneet, eri kirjana kukin, hengellisten virtten kokeita, joissa näiden tutkimusten tuloksia oli enemmän tahi vähemmän onnistuneesti pantu käytäntöön. Tämän lisäksi oli v. Becker Lönnrotin ylioppilasna ollessa julaissut kauan tekeillä olleen kielioppinsa, jolla Suomen kielen tutkiminen otti jättiläis-askeleen (Lönnrotin mukaan "7 peninkulman pituisen") eteenpäin, ja Renvall kahta vuotta myöhemmin sanakirjansa, joka alallansa oli yhtäläinen edistymys kuin v. Beckerin kielioppi alallansa. Myöskin oli Sjögren tällä ajalla lähtenyt pitkälle tutkimus-matkallensa, josta silloin tällöin saatiin tietoja ja jota Lönnrot ja jotkut muut mahtoivat uteliaisuudella seurata. Mutta ennen kaikkea oli Topelius kansan suusta keräämillänsä runoilla osoittanut, mistä nurkkakivet ja perustus olivat saatavat ei ainoastaan runoudelle, vaan myöskin koko kirjallisuudelle tämän sanan oikeassa merkityksessä.
Näin oli kirjallisissa oloissamme toki lohduttavaisiakin ja suorastaan kehoittavia puolia. Becker, Renvall, Sjögren, eivätkö ne olleet sellaisia tutkijoita ja kirjoittajia, joiden jälkiä nuorukaisen, joka tunsi itsessään olevan kykyä, teki mieli astumaan? Ja nuo virrensepät, eivätkö heidänkin teelmänsä kiihoittaneet häntä, joka pienestä pahasta oli kuullut laulua ja lukenut satoja arkkiveisuja, koettamaan voimiansa heidän rinnallaan, ehkäpä voittamaankin heidät? Että Lönnrot oli näiden miesten toiminnosta saanut täänkaltaiset liikutukset, on sitä varmempi, kuin hän sitten miehenä, vaikka osittain puolta vuosisataa myöhemmin, niin suurenluontoisella tavalla sekä sanakirjantekijänä että virrenseppänä toteutti nuoruutensa halut ja toivot, ja kielentutkijanakin niin hyvin kotikielen kuin likeisten sukukielten aloilla kohosi v. Beckerin ja Sjögrenin vertaiseksi.
Mutta likimmästi ja ensiksi viehättivät häntä Topeliuksen jäljet, ja tälle retkelle kiihoitti häntä v. Becker. "Ilman näittä kahdetta miehettä", sanoo hän itse, "Kalevalan runot ehkä vieläkin olisivat entisessä piilossansa; sillä kenpä ilman Topeliuksen johdotta olisi arvannut niitä Wenäjän Karjalasta etsimään lähteä, ja kenenkä päähän olisi juuri äkisti taitanut tulla niiden yhteen kutomisen ajatus, jos v. Beckerin yritys ei olisi ajanut siihen?" Tällä yrityksellä tarkoittaa Lönnrot (Kalevalan toisen laitoksen esipuheessa, siv. II) v. Beckerin pitkää kirjoitusta Turun Wiikkosanomain I: ssä vuosikerrassa "Wäinämöisestä",