avlovich
Kaksikymmentä: novellikokoelma
Asianmukaisia toimenpiteitä
Keskipäivän aurinko valaisee pientä maaseutukaupunkia, jota – kuten sikäläinen vankilan johtaja väittää – ei edes suurennuslasilla voi löytää maantieteellisestä kartasta. Hiljaisuus ja rauha vallitsee. Raatihuoneelta puotirivejä päin liikkuu hitaasti terveyslautakunta, johon kuuluvat kaupunginlääkäri, poliisimestari, kaksi kaupungin valtuusmiestä ja yksi kauppaseuran edustaja. Kunnioitettavan matkan päässä heidän jälessään astuu poliiseja… Lautakunnan matka on, kuten matka helvettiin, täynnä hyviä tarkotuksia. Terveydenharrastajat keskustelevat siivottomuudesta, pahasta hajusta, asianmukaisista toimenpiteistä ja muista koleramaisista asioista, huitoen ahkerasti käsillään. Juttu on siihen määrin mieltäkiinnittävä ja järkevä, että edellä kulkeva poliisimestari yht'äkkiä innostuu ja kääntyen muitten puoleen ilmottaa:
– Näin, hyvät herrat, pitäisi meidän kokoontua vähän useammin pohtimaan asioita! Se on niin hauskaa ja tuntee olevansa seurassa, kun muulloin sitä vastoin emme taida muuta kuin kinastella. Jumal'avita!
– Mutta kenestä me oikein alamme? sanoo kauppaseuran edustaja uhria valitsevan pyövelin äänellä kääntyen lääkärin puoleen. – Eikös aleta Osheinikowin puodista? Hän on, ensinnäkin, suuri lurjus ja… toiseksi, olisi jo aika pitää sitä veijaria vähän silmällä. Pari päivää sitten lähetti minulle tattariryynejä, joissa, suokaa anteeksi, oli rotan likaa seassa… Minun vaimoni ei voinut mitenkään syödä niitä!
– Niin, mitä teemme? Alammeko Osheinikowista vai kuinka? – sanoo lääkäri välinpitämättömästi.
Terveyslautakunta astuu Osheinikowin "The, sockuri ja kaffe ja muiden kolonnialitavarain makasiiniin" ja ryhtyy pitkittä puheitta heti tarkastukseen.
– Kas vaan!.. – huudahtaa lääkäri katsellen Kasanin saippuasta somasti kokoon pantua pyramidia. – Millaisia torneja sinä rakentelet saippuasta! Sitä kekseliäisyyttä! Mu… mutta mitä tämä on? Katsokaa tänne, hyvät herrat! Kauppias suvaitsee leikata leipää ja saippuata samalla veitsellä!
– Eihän siitä koleraa tule, herra tohtori, – huomauttaa isäntä järkevästi.
– Eipä taida, mutta se on niin ilkeätä. Ostanhan minäkin täältä leipää.
– Herrasväkeä varten on meillä eri veitsi. Olkaa huoletta… Mutta mitä asiaa teillä on, hyvät herrat?..
Poliisimestari tarkastelee kinkkua siristellen likinäköisillä silmillään, raaputtaa sitä kauan kynnellään, haistelee kuuluvasti ja näpäyttäen sitä sitten sormellaan kysäsee:
– Ei suinkaan siinä vaan mahda strykniiniä olla?
– Mitä te?.. Herra varjelkoon!.. – säpsähtää kauppias.
Poliisimestari joutuu hämilleen, jättää kinkun rauhaan ja alkaa silmäillä "Asmolow ja K: nin hintaluetteloa". Kauppaseuran edustaja pistää kätensä tynnyriin, jossa on tattariryynejä, ja tuntee siellä olevan jotakin pehmeätä, hivelevän hienoa… Hän katsoo sinne ja kasvoilleen nousee hellä ilme.
– Kissa … pikku kissa! Kisimirri! – lepertelee hän. – Makaa ryyneissä ja nostelee nokkaansa… Kuinka kiltti! Kuuleppas, isäntä! Sinä voisit lähettää minulle yhden kissanpojan.
– Miks'ei!.. Mutta, hyvät herrat, täällä olisi yhtä ja toista nähtävää… Tässä on silliä, juustoa … sampea, jonka saimme viime torstaina, parasta lajia… Mishka, tuoppas veitsi tänne!
He leikkaavat itselleen palasen sampea, haistelevat ja maistelevat.
– Jos maistaisin minäkin – puhelee isäntä kuin itselleen. – Olisihan minulla vähän, millä kurkkua kastaisi; emmekö ota ryyppyä alle, se antaa aivan toisen maun… Mishka, tuoppas meille sellainen pieni pullo sitä parempaa.
Mishka tuo pullon, kiskoo sitä auki, että pyöreät posket ovat haljeta ja silmät tipahtaa päästä, ja lyö sen jymähyttäen kauppapöydälle.
– Ryyppy tyhjään vatsaan – sanoo poliisimestari kahnuttaen epätietoisena korvallistaan. – No, eihän yksi ryyppy mitään tee… Mutta koetappas joutua, sillä meillä on kova kiire!
Neljännestunnin kuluttua lähestyvät lautakunnan jäsenet pyyhkien huuliaan ja kaivaen tulitikuilla hampaitaan vieressä olevaa
Goloryibjenkon puotia. Mutta täällä on kuin kiusaksi tie ummessa.
Viisi punakkaa poikaa vierittää hikipäin voitynnyriä puodista ulos.
– Enemmän oikealle!.. Vetäkää sieltä syrjästä … vetäkää vaan! Tynki alle pian … no, perhana! Varokaa varpaitanne, teidän ylhäisyytenne!
Tynnyri takertuu ovenpieliin eikä liikahda paikaltaan… Pojat käyvät tynnyriin käsiksi ja kiskovat sitä kaikin voimin, hoilottaen yhteen ääneen ja riidellen niin äänekkäästi, että kuuluu yli torin. Kovien ponnistusten jälkeen, kun ilma pitkästä läähötyksestä on tuntuvasti pilaantunut, näyttää tynnyri vihdoin elon merkkejä, mutta pääseekin vierähtämään takaisin takertuen uudelleen oveen. Hoilotus alkaa toistamiseen.
– Thyi! – sylkäisee poliisimestari. – Mennään Shibukinin luo!
Taitavatpa ne pirut iltaan asti siinä tynnyreineen läähöttää.
Tultiin Shibukinin puodin luo, mutta se oli jo suljettu.
– Äskenhän se oli vielä auki! – ihmettelevät he silmäillen toisiaan. – Kun me astuimme Osheinikovin puotiin, seisoi Shibukin tuossa kynnyksellä huuhtoen kuparista teekannua. Missä hän on? – kysyivät he kerjäläiseltä, joka seisoi suljetun puodin edustalla.
– Antakaa Herran tähden vähän… – kähisee kerjäläinen, – vähän köyhälle raajarikolle … olkaa armeliaita, hyvät herrat… Kyllä Jumala teitä siunaa…
Terveyslautakunta kieltäen huitoo käsillään, lukuunottamatta toista kaupungin valtuusmiestä. Tämä antaa kerjäläiselle kopeekan ja, ikäänkuin pelästyen jotakin, tekee hätäisesti ristinmerkin rientäen seuransa perään.
Noin parin tunnin kuluttua palaa lautakunta takaisin uupuneena, rasittuneena. Turhaan se ei ollut liikkeellä: yksi poliiseista kantaa juhlallisesti vakkaa, jossa on pilaantuneita omenia.
– Nyt, virkavaivojen jälkeen ei pieni kulaus tekisi pahaa, – huomauttaa poliisimestari vilkuen kylttiin, jossa seisoo "Viinikellari". – Se virkistäisi niin.
– Njaa! Eipä olisi hullummaksi. Poiketkaamme vaan, jos niin tahdotte.
Terveyden harrastajat laskeutuvat kellarikerrokseen ja istuvat pyöreän, huojuvan pöydän ympärille. Poliisimestari nyökäyttää päätään viinurille ja heti ilmaantuu pullo pöydälle.
– Vahinko, ettei ole mitään suuhun pantavaa, – valittaa kauppaseuran edustaja juoden lasinsa pohjaan ja vääntäen kasvojaan. – Emmekös tilaa kurkkua tai jotakin muuta?.. Mutta entäs…
Edustaja kääntyy poliisiin, joka pitää vakkaa, valitsee parhaimman omenan ja alkaa pureskella sitä.
– Kas!.. taitaa siellä olla hyviäkin joukossa! – sanoo poliisimestari ikäänkuin ihmetellen. – Näytäppäs tänne, minäkin valitsen! Pane vakka tuohon! Me valitsemme parhaat ja puhdistamme ne; loput saat sinä heittää pois. Kaatakaa laseihin! Kas niin! Näin pitäisi meidän useammin kokoontua pohtimaan asioita. Muulloin elämme kuin erämaassa, ei sivistystä, ei minkäänlaista harrastusta, ei seuroja – kuin Austraaliassa, suoraan sanoen! Kaatakaa lisää, hyvät herrat! Tohtori, tässä on hyvä omena! Minä itse sen teille puhdistin!
– Teidän ylhäisyytenne, minne käskette panna vakan? – kysyy poliisi poliisimestarilta, joka seurueineen nousee viinikellarin portaita ylös.
– Va… vakan? Minkä vakan? Mu… muistan! Hävitä se omenineen päivineen … ei … eipä tiedä vaikka niissä olisi – ru… ruttoa!
– Omenat te suvaitsitte syödä.
– Sy… syödä?!.. Vai niin!.. Kuules! Mene kotiin ja sano rouvalle, ettei hän vaan suuttuisi… Mi… minä vaan tunniksi…
Valtuuston kanssa maata … ymmärräks? Hö… höyhensaareen. Sprechen
Sie deutsch, Ivan Andreitsch?
Ja