>Othello
VENETIAN DOGI.
BRABANTIO, senaattori.
Toisia senaattoreita.
GRATIANO, Brabantion veli.
LODOVICO, Brabantion sukulainen.
OTHELLO, maurilainen ylimys, Venetian valtion palveluksessa.
CASSIO, hänen luutnanttinsa.
JAGO, hänen vänrikkinsä.
RODRIGO, venetialainen ylimys.
MONTANO, Kypron maaherra.
Narri, Othellon palveluksessa.
DESDEMONA, Brabantion tytär, Othellon puoliso.
EMILIA, Jagon puoliso.
BIANCA, Cassion lemmikki.
Merimiehiä, sanansaattajia, airut, sotaherroja, ylimyksiä, soittoniekkoja ja palvelijoita.
Tapahtumapaikka: ensimmäisessä näytöksessä Venetia, seuraavissa
Kypron satama.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS
Rodrigo ja Jago tulevat.
Vait! Mitä puhut! Kovin se mua loukkaa,
Jos, Jago, sua, jok' omanasi käytät
Mun kukkarotani, noin kohdellaan.
Mut, hitto vieköön, ettehän mut kuule!
Jos tuommoista ma koskaan uneksinkaan,
Niin kammokaa mua.
Kerroithan sa mulle
Vihaavas häntä.
Jos en sitä tee,
Niin inhokaa mua. Kolme mahtimiestä
Aneli, lakki kourass', että tekis
Mun luutnantikseen hän, – niin mies kuin olen,
Kykyni tunnen: täyttää voin sen paikan.
Mut oikkupäisenä ja ylpeänä
Hän heitä kiertää pöyhkeill' estetyillä,
Joit' inhoittavin sotalausein höystää;
Ja päätteeks, anojille kiellon antaa;
Sill', "uskokaa", hän sanoi,
"Valinnut sotaherrani jo olen".
Ja ken se oli tuo?
Niin, aatelkaapas, suuri laskuherra,
Florensilainen, eräs Michael Cassio,
Mies tuiki rakastunut pulskaan naikkoon;
Ei kenttäjoukkoj' ole johtanut hän,
Enemmän sotarinnast' ei hän tiedä
Kuin kehruutyttö; kaikk' on kirjan mukaan,
Jost' yhtä hyvin kielipalko neuvos
Rupattaa osaa; lorua sen miehen
On sotatiedot, kokemusta vailla.
Sai paikan tuo, ja mun – jonk' arvon nähnyt
Hän Rhodoss' on ja Kyprossa ja muissa
Niin pakanain kuin kristittyjen maissa —
Tuo "debet-kredit" pitää tuulen alla;
Numeromiesi tuo, hän – onneks olkoon! —
Nyt luutnantt' on, ja minä, herra nähköön,
Vaan hänen Mustuutensa vänrikki!
Sen pyövel' ennen oisin, jumaliste!
Ei auta; se on virka-uran kirous:
Ylennykseen vie suositus ja armo
Eik' etuoikeus, jonka mukaan toinen
Edeltäjänsä perii. Tuomitkaa nyt,
Mist' olen velkapäänä maurilaista
Rakastamaan.
Ma hänt' en palvelis.
Oi, huolet' olkaa; häntä palvelenkin
Vaan kostuakseni. Me emme kaikki
Voi herroj' olla, eikä kaikki herrat
Voi uskotuita palvelijoita saada.
On moni nöyrä, köyryselkä raukka,
Jok', orjankahleisiinsa ihastunna,
Jatustaa aikansa, kuin herran aasi,
Rehusta vaan, ja vihdoin hyljyks joutuu.
Hyi, moista rehti-elukkaa! Taas toisill'
On katsanto ja ulkomuoto nöyrä,
Mut sydän kiintynyt on itsehensä;
Isäntiään he näöks palvelevat
Ja voivat hyvin, ja kun täys' on tasku,
He herroj' ovat. Moisill' ymmärryst' on;
Tuot' olen karvaa minä, sen ma myönnän.
Kah, ystävä, niin totta kuin Rodrigo
Te olette, jos mauri oisin, Jagon'
En olla tahtois. Häntä palvellessa
Vaan itseäni palvelen; en lemmest',
En ystävyydestä, sen tietköön taivas,
Mut näöks vaan ja omaks hyödykseni.
Jos, nähkääs, ulkomuodossani koskaan
Sydämen tosi-olento ja laatu
Ilmaantuis, olis aika silloin kantaa
Hihalla sydän, jossa sitä naakat
Hakata sais. En ole mikä olen.
Kuin suuri on sen turpahuulen onni,
Jos hänet saa hän!
Herättäkää isä,
Vainotkaa miestä, myrkyttäkää naute;
Asia huutoon, heimo ilmiraivoon!
Vaikk' Eedenissäkin hän asuis, purkoot
Hänt' itikat! Jos ilolt' ilo tuntuu,
Sekoittakaa sen verran tuskaa siihen,
Ett' osan karvastaan se kauhduttaa!
Täss' isä asuu; äänehen ma huudan.
Mut hirveällä tuskan ulvonnalla,
Kuin suurissa on kaupungeissa laita,
Kun äkist' yöllä tulipalo uhkaa.
Brabantio, hoi! Signor Brabantio, hoi! hoi!
Herätkää, hoi, Brabantio!
Varkaita, varkaita! Hoi, huonettanne
Varokaa, tytärtänne, kirstujanne!
Varkaita, varkaita!
Mik' on noin hirveähän meluun syynä?
Mik' on nyt hätä?
Onko perehenne
Kotona kaikki?
Lukossako