er
Ratsumies Peter Halket Mashonamaasta
I
Oli pimeä yö. Kylmä henkäys kävi idästä, mutta se ei ollut siksi voimakas, että se olisi häirinnyt ratsumies Peter Halketin nuotiovalkean leimua, se vain sai sen hiljalleen värähtelemään. Peter Halket istui yksin sen ääressä kallion törmällä.
Ympärillä oli pilkkosen pimeä. Ei näkynyt tähteäkään mustalla taivaankannella hänen päänsä päällä.
Hän oli matkustanut kymmenkunnan miehen seurassa viemään maissi- ja riisivaroja läheisimpään leiriin. Hänet oli lähetetty vakoilemaan matalalle kukkulasarjalle ja siellä hän oli eksynyt. Kello kahdeksasta aamulla hän oli kuljeskellut pitkässä ruohikossa, rautakivikallioiden ja vaivaispensaitten välissä löytämättä mitään muuta jälkeä ihmisasutuksesta kuin jäännöksiä palaneesta kafferi-leiristä ja maahan poljetun, viljelemättömäksi jätetyn viljavainion, jossa kuukausi sitten Chartered Companyn joukot olivat hävittäneet alkuasukaskylän.
Kolme kertaa sinä päivänä hän oli huomaavinaan palanneensa juuri samaan paikkaan, josta hän oli lähtenyt. Eikä hän tahtonut hyvin pitkällekään vaeltaa, sillä hän tiesi että hänen toverinsa palaisivat hakemaan häntä sinne, missä hänet oli viimeksi nähty, kun he illalla leirissä huomaisivat että häntä ei kuulunut.
Ratsumies Peter Halket oli hyvin väsynyt. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä eikä ollut paljoa maistellut pienestä viinapullostakaan povitaskussaan, sillä hän ei tiennyt, koska hän sen jälleen saisi täytetyksi.
Yön lähestyessä hän päätti laatia lepopaikkansa pienen kallion törmälle, joka oli hiukan erillään muista kallioista. Sinne ei kukaan helposti pääsisi hänen huomaamattaan. Hän ei peljännyt kovin paljon alkuasukkaita. Heidän leirinsä oli hävitetty ja heidän majansa poltettu kolmenkymmenen peninkulman piirissä, ja itse he olivat paenneet, mutta hän pelkäsi hiukan jalopeuroja, joita hän ei ollut koskaan nähnyt, mutta joista hän oli kuullut, ja jotka saattoivat piileskellä pitkässä ruohikossa ja pensaikossa kallion juurella. Ja sitten hän hämärästi pelkäsi jotain, ei oikein tiennyt mitä, odotellessaan ensimäistä pitkää yötänsä yksinäisyydessä kentällä.
Auringon laskiessa hän oli ennättänyt koota pienen kasan puupalikoita ja risuja kallion törmälle. Hän aikoi pitää tulta vireillä koko yön, ja pimeän tullessa hän sen sytytti. Ehkäpä hänen ystävänsä huomaisivat sen etäältä ja tulisivat häntä noutamaan aikaisin aamulla. Ja villit pedot tuskin lähestyisivät häntä, kun hän polvistui tulen ääressä. Ja sen hän tiesi, että alkuasukkaita ei ollenkaan tarvinnut peljätä.
Hän teki tulen ja päätti pysyä valveilla sen ääressä koko yön, jos suinkin mahdollista.
Hän oli hoikka, keskikokoinen mies, otsa taaksepäin viettävä, silmät vaalean siniset. Mutta leukapielet olivat vankat ja suuren suun ohuet huulet osoittivat, että tuo mies saattoi hartaasti himoita tämän elämän ajallisia antimia ja myöskin nauttia niitä, jos ne sattuvat hänen osalleen. Alaosassa kasvoja oli siellä täällä pehmeitä, vaaleita haivenia, alkavan miehuuden merkkejä.
Aika ajottain hän kuunteli tiukasti, kuuluisiko mitään ääniä etäältä, missä hänen toverinsa ehkä olivat leiriytyneet ja mahdollisesti ampuivat pyssyillään nähdessään hänen tulensa. Ja vielä tarkemmin hän kuunteli ääniä läheltä, mutta kaikki oli hiljaa, risut tulessa vain silloin tällöin räiskivät ja tuuli humisi vienosti kallioiden kivikossa. Hän kääri suuren hattunsa kokoon ja pisti sen päällystakkinsa taskuun sekä painoi päähänsä pienen lakin, jonka hänen äitinsä oli kutonut ja joka kävi niin tiukasti päähän, että ainoastaan yksi vaalea kihara pääsi valumaan sen alta hänen otsalleen. Hän nosti takkinsa kauluksen ylös suojatakseen kaulaa ja korvia sekä avasi takin edestä, että tuli saisi lämmittää hänen rintaansa. Hän oli ennen kokenut monta kylmempää yötä, istuskellessaan leirivalkean ääressä toveriensa kanssa, puhellen neekereistä, joita he olivat ampuneet, tai neekerikylistä, joita he olivat hävittäneet, tahi moittien ruoka-annoksia, mutta tänä yönä kylmä näkyi tunkeutuvan aivan hänen ytimeensä asti.
Yön hiljaisuus hänen päänsä päällä ja kentän hiljaisuus hänen ympärillään masensivat hänen mieltään. Joskus hän melkein toivoi kuulevansa shakaalin karjunnan tai jonkun suuremman petoeläimen äänen etäällä; ja hän toivoi myöskin että tuuli puhaltaisi hiukan kovemmin, eikä noin vain hymisisi kivien lomissa. Hän katsahti alas pyssyynsä, joka lepäsi hana vedettynä maassa hänen oikealla sivullaan, ja vähän väliä hän kohotti kätensä konemaisesti ja kosketteli patruunia vyössään. Sitten hän ojensi pienet laihat kätensä tulta kohti, lämmittääkseen niitä. Kello oli vasta puoli yksitoista, ja hänestä tuntui kuin hän olisi istunut tässä ainakin kymmenen tuntia.
Vähän ajan perästä hän heitti kaksi suurta puuta tuleen ja veti esiin pullon taskustaan. Hän tutki tarkkaan tulen valossa paljonko se sisälsi, sitten hän otti pienen naukun ja tutki pulloa taas, nähdäkseen miten paljon se oli vähentynyt. Sitten hän pisti sen takaisin taskuunsa.
Sitten ratsumies Peter Halket rupesi ajattelemaan.
Hän ajatteli hyvin harvoin. Vahdissa ja leiritulen ääressä toverien seurassa ei ollut aikaa semmoiseen. Hän oli ollut huolimaton poika kyläkoulussa, ja vaikka hänen äitinsä oli koulun loputtua maksanut kylän apteekkarille, että tämä iltasin lukisi oppineita kirjoja hänen kanssaan historiasta ja luonnontieteistä, ei niistä ollut paljoa jälellä hänen päässään. Enimmäkseen hän eli aina sen maailman mukana, joka oli hänen lähimmässä ympäristössään, antoi hetken tapahtumien vaikuttaa itseensä ja hävitä jälleen miten tahansa, ajattelematta paljoa. Mutta tänä iltana kallion törmällä hän vaipui ajatuksiin, ja hänen ajatuksensa liittyivät yhtenäiseksi sarjaksi.
Hän mietti ensin, että saisikohan hänen äitinsä koskaan sen kirjeen, jonka hän oli edellisellä viikolla pannut postiin, ja veisiköhän postinkuljettaja sen äidin mökille, vai pitäisiköhän äidin lähteä sitä postikonttorista noutamaan. Ja sitten hän ajatteli sitä pientä kylää Englannissa, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut. Hän näki kuinka äidin valkoiset hanhenpojat ryömivät portin alatse ja mennä vaaputtivat lammikkoon takapihalla. Hän näki kouluhuoneen, jota hän oli niin inhonnut poikana ja josta hän niin usein oli karannut onkimaan tai linnunpesiä hakemaan. Hän näki kuvat kouluhuoneen seinällä, johon ilta-aurinko loisti, kun hänen piti istua sisällä. Siinä oli Jesus Juudanmaalta siunaten lapsia, ja yhdessä kuvassa juuri oven yläpuolella Hän riippui ojennetuin käsin, ja jaloista vuoti verta. Sitten Peter Halket ajatteli tornia raunioitten luona, jonne hän niin usein oli kiivennyt hakemaan linnunmunia, ja hän näki äitinsä seisovan mökin ovella, kun hän tuli kotiin illalla, ja hän tunsi äidin käsivarret kaulassaan hänen suudellessaan poikaansa. Mutta hän tunsi myöskin äidin kyyneleet poskellaan, siksi että hän oli ollut poissa koulusta koko päivän. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi pyytänyt anteeksi äidiltä ja luvannut, ettei hän milloinkaan enää tekisi niin, jos äiti vain nyt lakkaisi itkemästä. Hän oli usein muistellut äitiään kotoa lähdettyään, laivassa, työskennellessään kultakaivoksissa ja ruvettuaan sotamieheksi. Mutta hänen muistonsa olivat aina olleet niin epämääräisiä. Hän ei ollut selvästi nähnyt ja tuntenut äitiä. Mutta tänä iltana hän kaipasi äitiä aivan niinkuin ennen muinoin pikku poikana, maatessaan vuoteellaan viereisessä huoneessa ja katsellessaan oven läpi äitiä, joka kumartui pesusoikon yli ansaitakseen rahaa, millä voisi poikaansa ruokkia ja vaatettaa. Hän muisti kuinka hän oli kutsunut äitiä luokseen, ja äiti tuli ja kääri hänet peitteeseen nimittäen häntä ”pikku Simoniksi”, joka oli hänen toinen nimensä ja joka myös oli ollut hänen isänsä nimi. Sitä nimeä äiti käytti silloin vain kun hän, Peter, makasi vuoteellaan illalla, tai kun hän oli loukannut itsensä.
Hän istui siinä tuijottaen tuleen. Hän päätti ansaita paljon rahaa, ja äiti muuttaisi hänen luokseen asumaan. Hän rakentaisi suuren talon Lontoon West Endiin, niin suuren, ettei semmoista oltu ikinä ennen nähty, ja maalle hän rakentaisi toisen talon, ja he eivät milloinkaan tekisi työtä.
Peter Halket istui kuin kivettyneenä ja tuijotti tuleen.
Kaikki miehet ansaitsivat rahaa tultuaan Etelä-Afrikkaan – Barney Barnato, Rhodes – kaikki he ansaitsivat rahaa maasta, kahdeksan miljoonaa, kaksitoista miljoonaa, kaksikymmentäkuusi miljoonaa, neljäkymmentä miljoonaa. Miks’ei siis hänkin ansaitseisi!
Peter Halket säpsähti äkkiä ja kuunteli. Mutta se olikin vain tuuli, joka hiipi pitkin kallioita kuin suuri sihisevä peto,