Vastarannan lumo. Risto Vuorinen

      Romaanin henkilöt ovat keksittyjä, ilmiöt todellisia

       Kannen suunnittelu ja kartta Timo Saari

       Kuvat Gustav German, Seija Väisänen, Risto Vuorinen

       Taitto Jan Garshnek

       © Risto Vuorinen Editors OÜ 2019

       Paino Pakett OÜ, Tallinna 2019

       ISBN: 978-9949-01-188-9 (painettu kirja)

       ISBN: 978-9949-01-225-1 (e-kirja, epub)

      1.

      Dynamiitit vyötärölle

      Kauhava, joulukuu 1992

      Antti oli päättänyt räjäyttää itsensä Kauhavan Säästöpankissa. Dynamiitit vyötärölle ja tulilanka palamaan. Niin oli hän ajatellut. Aikeistaan Antti oli vihjannut vaimolleen Anjalle jo aiemmin, mutta tällä kerralla tämä oli vaistonnut miehensä olevan tosissaan. Anja oli hätääntynyt ja soittanut Antin yhtyekaverille Tepolle, jolle Antti oli tarjonnut aikoinaan paikkaa Taikayö-orkesterin rumpusatsin takana. Miehet olivat ystävystyneet jo kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Taikayö oli tahdittanut satoja tansseja pitkin Etelä-Pohjanmaata. Sen toiminta oli kuitenkin loppunut jo kauan sitten. Teppo oli kuullut kerrottavan Antin masennuksesta, jonka oli sanottu olevan seurausta Antin yhtiön taloudellisesta syöksykierteestä. Mutta että peräti itsemurha-aie? Se kouristi kaverinkin sydänalaa. Anja sanoi Tepolle puhelimessa ymmärtävänsä miehensä päätymisen epätoivoiseen suunnitelmaan.

      - Syvästi loukattu ja muserrettu ihminen kehittää mielessään kaikenlaista, kun elämäntyö tuhotaan.

      Antin masennuksen tuntevan lääkärin mielestä minkäänlaiset pakkokeinot eivät nyt auttaisi. Jos masentunut joutuisi pakkokeinoin koppiin, hänen vihansa kohdistuisi myös omaa perhettä ja lähipiiriä vastaan. Anja oli maininnut lääkärille Taikayö-orkesterin olleen Antille erityisen tärkeä. Yhteydenpito soittokavereihin oli kuitenkin katkennut Antin yhtiön kasvaessa ja yksityisyrittäjän vapaa-ajan kutistuessa olemattomiin. Lääkärin mielestä orkesterin jäsenet voisivat nyt auttaa Anttia. Heidän kauttaan Antti voisi löytää näkymiä tulevaisuuteen ja saisi todistuksen, ettei häntä ole hylätty.

      Kuullessaan Anjan äänessä avutonta epätoivoa Teppo kysyi heti, milloin hän voisi tulla tapaamaan Anttia.

      - Huomisiltana kuuden maissa. Olen jo silloin palannut töistä, Anja vastasi.

      - Basistin, Salon Jukan kanssa on ollut puhetta yhtyeen herättämisestä uudelleen henkiin, harrastusmielessä vain. Suunnitelmissa on ollut kutsua vanhat jäsenet soittimineen koolle kesän lopulla, Teppo kertoi.

      - Antilta olisin odottanut viimeiseksi tuollaista uhkausta. Niin valoisa ja reipas mies. Ei hermoillut koskaan, vaikka eteen nousi pahojakin esteitä. Toivottavasti Antti ei rupea toteuttamaan suunnitelmaansa ennen huomisiltaa, Teppo sanoi ja lupasi tulla sovittuun aikaan.

      2.

      Makarov kuppilan pöydässä

      Ingo ja Mart, Tallinna Orumets 3.–5.5.1992

      Ingo paukautti auton kuskinpuoleisen etuoven kiinni. Sen innoittamana Mart kajautti ainoan osaamansa suomenkielisen mainoslauseen Lujaa laatua Lada ja työnsi ykkösen silmään. Vaihdelaatikossa rasahti, mutta matka alkoi. Ladan tylppä keula halkoi kohta moottoritien yllä kelluvia sumuharsoja. Edessä oli kolmisen sataa kilometriä puuduttavaa taivalta. Ensimmäiset parisataa kilometriä pesivät tylsyydessään Etelä-Pohjanmaan pikiteiden halkaisemat peltoaukeat. Ingo oli kotoisin niiden laidalta. Miesten päämäärä oli etelävirolainen pikkukaupunki Orumets. Sen kulttuuritalossa ratkeaisi muutaman tunnin kuluttua molemmille tärkeän tapahtuman kohtalo: Orumetsan kaupungin johto oli päättänyt antaa paikkakuntalaisten ratkaista, järjestettäisiinkö kaupungissa kesän lopulla kaksipäiväinen musiikkitapahtuma. Sillä olisi kunnioitettu vuosi sitten julistettua Viron tasavallan uudelleen itsenäistymistä. Vaikka juhlan järjestäminen oli vielä epävarmaa, Ingo oli suostunut sijoittamaan tapahtuman pääesiintyjän palkkaamiseen sievoisen rahasumman. Jos paikkakuntalaiset antaisivat tapahtumalle pakit, Ingo menettäisi kasan dollareita ja hänen rakastamansa työpaikka, matkailuagentuuri Tallinnassa lakkaisi melkoisella varmuudella olemasta.

      Myös Mart toivoi pikkukaupungin asukkaiden olevan juhlan järjestämisen kannalla. Tapahtuma antaisi hänelle tilaisuuden osoittaa, että hän kykenisi hoitamaan äänentoistolaitteistollaan myös suuret yleisöjuhlat.

      Juhlan järjestäminen oli kuitenkin navakassa vastatuulessa. Paikkakunnalla oli kampanjoitu voimakkaasti tapahtumaa vastaan. Kampanjaa johti sama mies, joka heiluttaisi pian puheenjohtajan nuijaa kansankokouksessa.

       Sitting back in a Cadillac. Ain´t got no worries at Bourbon Street... Everything is keeping high...

      Ladan takaikkunan hattutelineeseen upotetut kaiuttimet hehkuttivat rullaavaa Hurriganes-kappaletta. Siinä kuvailtiin helteessä höyryävää New Orleansia. Kontrastina laulun Bourbon Streetille Ladan tuulilasista avautui tienpientareiden likaisenruskeisiin sävyihin sekoittunut aamuharmaus. Pikatien vierustat olivat yhtä sotkuiset kuin koko virolainen elämänmuoto sillä hetkellä.

      Itänaapurista tulleet desperadot hyödynsivät Neuvostoliiton kuolinkouristuksissa uudelleensyntymisen ihmeen kokeneen Viron sekasortoisia alkumetrejä ryöstellen ja varastellen. Nuoren valtion inflaatio laukkasi tuhannen prosentin vauhdilla. Melkein joka kolmas työikäinen oli työtön. Heitä ei enää tarvittu. Neuvostotaustaiset tehtaat olivat naulanneet luukulleen Suletud-lapun, kun Eesti vabariikin johto oli alkanut muovailla maansa elämää uuteen järjestykseen. Arjen perustavaroista ja ruoka-aineista oli tullut defitsiitiä, kauppojen hyllyiltä kadonnutta harvinaisuutta. Elettiin uudelleen itsenäistyneen Viron ensimmäistä kevättä.

      Hieman yli kolmekymppiset kaverukset istuivat alkumatkan miltei ääneti. Ingo oli nostanut nahkapusakkansa kaulukset ylös ja puolittain makasi etupenkillä. Hänen luomensa lurpsahtelivat välillä kiinni. Niskasta pitkäksi jätetty vaalea hiuspehko sojotti päälaelta pystyssä kuin nuorella David Bowiella.

      Martin alkavaa kaljua peitti lippalakki, jonka etuosassa heilahtavan ruutulipun päällä luki Rally. Hän puristi farkkutakkinsa pulleista hihoista työntyvin käsin vapisevaa rattia ja muisti välillä käyttää suupielessään käryävää savuketta Ladan kojelaudan vakiovarusteisiin kuuluvan tuhkauurnan reunalla.

      Molemmat olivat nukkuneet tahoillaan yönsä huonosti. Ingon yön oli pilannut synkkä painajainen. Siinä hän oli pomppinut Siperiaan kiitävän härkävaunun sontaisella lattialla ja herännyt hiestä märkänä oltuaan putoamaisillaan sängystä. Hän oli nähnyt ahdistavia painajaisia jo muutaman kuukauden tietäen niiden johtuvan lupautumisestaan festivaalihankkeeseen, jolla näytti olevan selvästi enemmän epäonnistumisen kuin onnistumisen mahdollisuuksia.

      Virkistävän pikasuihkun jälkeen Ingo oli painanut asuntonsa ulko-oven kiinni varoen herättämästä nukkumaan jäänyttä kihlattuaan. Inga oli palannut vasta puolenyön jälkeen varieteesta, jossa hän oli viihdyttänyt kollegojensa kanssa salintäyteistä yleisöä.

      Myös Martin unta oli haitannut edessä oleva kokous. Hänen oli ollut pakko nousta vuoteestaan kolmen maissa varmistamaan vahakantisesta vihostaan, että oli ottanut huomioon kaikki seikat tärkeässä äänentoistokeikassa. Tilaisuus jännitti Martia jo nyt, vaikka h-hetkeen oli vielä aikaa reilut kolme kuukautta.

      Ingo ja Mart olivat tutustuneet kolmisen vuotta aikaisemmin virolaisen Vennaskond-yhtyeen esiintyessä tallinnalaisen teatterin baarissa. Heistä oli tullut joustava työpari, joka oli hoitanut yhdessä muutaman keikan Martin äänentoistolaitteistolla. Jykevää kaiutinrykelmää kutsuttiin englanninkielisestä Public Address -termistä saadulla lyhenteellä PA.

      Ingo työskenteli Tallinnassa suomalaisen matkatoimiston edustajana. Hän oli viittä vaille valmis yhteiskuntatieteiden maisteri. Vain gradu