kättä, aivan kuin tämä koskettaminen olisi voinut rauhoittaa tai rohkaista poikaa.
Boris oli vaiti ja riisumatta sinelliään hän kysyvästi katseli äitiään.
– Kyyhkyseni, – sanoi Anna Mihailovna lempeällä äänellä, ovenvartijaan kääntyen, – tiedän kreivi Kirill Vladimirovitshin olevan sangen sairaan … sentähden olen saapunutkin … olen hänen sukulaisensa… En häntä häiritse, kyyhkyseni… Minun tarvitsisi välttämäti tavata ruhtinas Vasili Sergejevitsh: täällähän hän majailee. Ilmoita, tee hyvin.
Ovenvartija nykäsi synkkänä yläkertaan vievää johtorihmaa ja kääntyi selin Anna Mihailovnaan.
– Ruhtinatar Drubetskoi ruhtinas Vasili Sergejevitshin luo, – huusi hän palvelijalle, joka hännystakissa, pitkissä sukissa ja solkikengissä juoksi yläkerrasta ja kurottautui katsomaan kaidepuun ylitse.
Anna Mihailovna korjaili värjättyä silkkipukuaan, katsahti seinällä riippuvaan venetsialaiseen kuvastimeen ja lähti reippaana läntistyneissä kengissään nousemaan matoilla peitettyjä portaita myöten yläkertaan.
– Rakkaani, olet minulle luvannut, – puheli Anna Mihailovna pojalleen ja rohkaisi häntä kädenkosketuksella.
Silmät alas luotuina poika rauhallisena astui äitinsä jälissä.
He tulivat saliin, mistä eräs ovi vei ruhtinas Vasilille varattuihin suojiin.
Kun he olivat tulleet keskelle huonetta ja juuri aikoivat pyytää erästä vanhaa palvelijaa osoittamaan heille tietä, käännähti erään oven pronssinen ripa, ja saliin astui ruhtinas Vasili samettisessa arkinutussa ja ainoastaan yksi risti rinnalla. Hän saattoi kaunista mustatukkaista miestä. Tämä mies oli kuuluisa pietarilainen lääkäri Lorrain.
– Se on sitten varma? – puhui ruhtinas.
– Mon prince, "errare humanum est", mais…17 – vastasi lääkäri sorakielisesti ja lausuen latinalaiset sanat ranskalaiseen tapaan.
– Hyvä, hyvä…
Huomattuaan Anna Mihailovnan ja hänen poikansa ruhtinas pysähtyi, nyökäytti päällään lääkärille ja sanaakaan sanomatta, kysyväinen ilme kasvoilla hän astui heidän luokseen. Boris huomasi, miten hänen äitinsä kasvot yhtäkkiä kävivät syvän surullisiksi, ja tämä sai hienon hymyn hänen huulilleen.
– Niin, miten surullisissa olosuhteissa tapaammekaan toisemme, ruhtinas… Mutta, miten voi rakas sairaamme? – kysyi Anna Mihailovna, aivan kuin ei olisi huomannutkaan ruhtinaan kylmää, loukkaavaa, tuijottavaa katsetta.
Ruhtinas katsahti käsittämättömän kysyvästi, ensin Anna Mihailovnaan ja sitten Borikseen. Boris kumarsi kohteliaasti. Vastaamatta tähän kumarrukseen ruhtinas Vasili kääntyi Anna Mihailovnaan ja vastasi tämän kysymykseen pään ja huulten liikkeellä, josta voi päättää, että sairaan tila oli ylen huono.
– Todellako? – huudahti Anna Mihailovna. – Ah, tämä on kauheata! Hirveätä ajatella… Tämä on poikani, – hän lisäsi, osoittaen Borista. – Hän tahtoi itse tulla teitä kiittämään.
Boris kumarsi vielä kerran kohteliaasti.
– Uskokaa, ruhtinas, äidin sydän ei koskaan unhota, mitä olette hyväksemme tehneet.
– Olen iloinen, kun olen voinut tehdä teille hyväntyön, rakas Anna Mihailovna, – sanoi ruhtinas Vasili, korjaten rintaröyhellystään, ja hänen liikkeistään sekä äänestään saattoi huomata, miten hän täällä Moskovassa kohteli Anna Mihailovnaa vielä paljon suojelevan armollisemmin kuin Pietarissa Annette Schererin illanvietossa.
– Koettakaa palvella hyvin ja olla kelpo mies, – hän lisäsi, ankarasti katsahtaen Borikseen. – Olen iloinen… Oletteko täällä lomalla? – puhua jonotti hän yksitoikkoisella äänellään.
– Odotan määräystä, teidän ylhäisyytenne, lähteäkseni uuteen palveluspaikkaani, – vastasi Boris. Eikä hän näyttänyt vähääkään suuttuneen ruhtinaan karkeasta puhetavasta, muttei myöskään koettanut keskustelua jatkaa, vastailihan vain rauhallisesti ja kunnioittavasti, niin että ruhtinas lopulta häneen katsahti tutkivasti.
– Asutteko äitinne luona?
– Asun kreivitär Rostovin luona, – vastasi Boris, lisäten taas: teidän ylhäisyytenne.
– Sen Ilja Rostovin luona, joka on naimisissa Nathalie Shinshinin kanssa, – sanoi Anna Mihailovna.
– Tiedän, tiedän, – sanoi ruhtinas Vasili värittömällä äänellään. – En koskaan ole voinut käsittää, miten Nathalie meni tuolle rähjäiselle karhulle. Hänhän on typerä ja naurettava henkilö. Ja sitäpaitsi kuuluu hän olevan peluri.
– Mutta sangen hyvä ihminen, ruhtinaani, – huomautti Anna Mihailovna, liikuttavasti hymyillen, aivan kuin kreivi Rostof hänenkin mielestään ansaitsisi tuollaisen tuomion, mutta hän sentään pyytää armahtamaan ukko rukkaa. – Mitä lääkärit sanovat, – jatkoi hän hetken kuluttua, ja taas ilmaisivat hänen itkettyneet kasvonsa syvää surua.
– Vähän toiveita, – ruhtinas vastasi.
– Ja minä niin tahtoisin vielä kerran kiittää setää kaikesta hyvästä, josta minä ja Borja olemme hänelle kiitollisuuden velassa. Borja on hänen ristipoikansa, – lisäsi hän sellaisella äänenpainolla aivan kuin olisi tämän tiedon pitänyt suurestikin ilahuttaa ruhtinas Vasilia.
Ruhtinas Vasili vaipui mietteisiinsä ja rypisti kulmiaan. Anna Mihailovna luuli käsittäneensä, että ruhtinas Vasili luulee häntä kilpailijakseen kreivi Besuhovin peruihin. Hän kiirehti rauhoittamaan ruhtinasta.
– Jollen niin syvästi ja todellisesti rakastaisi setää, – hän sanoi, erityisen vakuuttavasti ja samalla huolettomasti lausuen setä sanan: – tunnen hänen luonteensa, se on jalo ja suora, mutta ovathan vain ruhtinattaret hänen kuolinvuoteellaan… He ovat vielä nuoria… – Hän kallisti päänsä ja lisäsi kuiskaten: – onko hän täyttänyt viimeisen velvollisuuden, ruhtinas? Miten kalliita ovatkaan nämä viimeiset hetket! Kauheampaahan ei voi olla, häntä täytyy valmistaa, jos hän on niin huono. Me, naiset, ruhtinas (hän hymyili hellästi), aina tiedämme, miten on puhuttava näistä asioista. Pitäisi välttämäti tavata hänet. Joskin se minulle on raskasta, niin olenhan minä tottunut kärsimään.
Ruhtinas nähtävästi ymmärsi hänen tarkoituksensa ja käsitti myös, kuten Annette Schererin illanvietossakin, ettei Anna Mihailovnasta helpolla pääse.
– Eiköhän häntä rasita tämä kohtaus, rakas Anna Mihailovna, – hän sanoi. – Odottakaamme iltaan, lääkärit sanovat taudin selän silloin taittuvan.
– Mutta mahdoton on odottaa tällä hetkellä. Ajatelkaahan, että on kysymyksessä hänen sielunsa pelastus… Voi! On kauheata, kristityn velvollisuus…
Sisäsuojista johtava ovi avautui, ja saliin astui eräs kreivin sisarentyttäristä. Hän oli synkän ja kylmän näköinen, ja hänellä oli jalkoihin nähden ylettömän pitkä vartalo.
Ruhtinas Vasili kääntyi häneen.
– No, miten on hänen laitansa?
– Yhä ennallaan. Mutta mitä ajattelette tästä melusta… – sanoi hän tarkastaen Anna Mihailovnaa aivan kuin vierasta.
– Ah, rakkaani, en ollut teitä tuntea, – sanoi Anna Mihailovna, hymyillen onnellisen näköisenä ja mennä sipsutti kreivin sisarentyttären luo. – Olen vasta juuri saapunut, olen valmis auttamaan teitä sedän hoitamisessa. Käsitän, miten olette kärsineet, – hän lisäsi myötätuntoisesti, silmiään nostellen.
Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, eipä edes hymähtänyt, ja poistui samassa huoneesta. Anna Mihailovna otti hansikkaat käsistään, heittäytyi