herra ja rouva Froment."
"Käske heidän tulla sisään. Sano minulle heti, kun herra tulee."
Ja kun Mathieu ja Marianne tulivat sisään, nousi hän istualleen, ojensi heille rakastettavasti molemmat kätensä ja sanoi:
"Te annatte ehkä anteeksi, rouvani, että minä olin niin itsepäinen ja välttämättömästi tahdoin teidät tänne, mutta niinkuin näette, en minä voinut tulla teidän luoksenne, ja meidän hyvä lääkärimme Boutan oli sanonut, että te olette niin reipas ja terve. Mitenkä rakastettavia te olette, kun tulitte meidän pienelle aamiaiselle! Minulla oli niin palava halu saada tavata teitä ja puhua hieman teidän kanssanne. Istukaa tähän viereeni."
Mathieu katseli häntä kummastuneena siitä, että hän oli niin keltanen ja surkastunut, ja samalla tarkasteli hän Mariannea hämmästyneenä hänen terveestä ulkonäöstään ja kirkkaista, hymyilevistä silmistään.
"Minunhan velvollisuuteni on kiittää teitä kutsustanne", vastasi Marianne ystävällisesti. "Liikunta on minulle hyvin hyödyllistä, ja minulle tuotti erityistä huvia se, että sain tulla tänne. Oh, jos te tahtoisitte, voisitte kulkea yhtä hyvin kuin minäkin, siihen tarvitsee vaan rohkeutta."
Nyt oli kiinteä keskustelu käynnissä heidän keskensä ja Mathieu otti pöydällä olevan kirjan, jotta he eivät häntä arkailisi, vaan luulisivat, että hän ei kuule mitään. He tapasivat toisensa vaan harvoin, heillä ei ollut mitään yhteistä, ei mielipidettä eikä tapoja, mutta se, että he molemmat olivat samassa tilassa, se lähensi heitä. Ja varsinkin Valentine oli hyvin halukas kuulemaan ja tulemaan lohdutetuksi! – Ensin puhui hän tohtori Boutanista, tahtoi uudestaan kuulla sen, että tämä lääkäri ei koskaan epäonnistu synnytyksissä ja ett'ei ole ainoatakaan niin taitavaa ja kätevää lapsivuodelääkäriä kuin hän. Marianne huomautti tähän kummastuneena, että Valentinen pitäisi itse tuntea hänet, koska oli ollut jo kaksi kertaa tekemisissä hänen kanssaan. Niin kyllä, mutta se rauhoitti Valentineä, kun hän kuuli muittenkin vahvistavan todeksi hänen ansionsa. Sitten teki Valentine mahdottoman paljon kysymyksiä, meni yksityisseikkoihin, tahtoi, että Marianne kertoisi, miltä hänestä tuntuu, mistä ja millä tavalla tuntui kipeältä, mitä hän söi, ja miten nukkui, sanalla sanoen hän tahtoi tietää kaikki Mariannen tunteet ja ajatukset ja kaiken, mikä oli yhteydessä raskauden kanssa. Marianne noudatti hyväntahtoisesti hänen mieltänsä, ilahuttaakseen ja lohduttaakseen häntä kertoi Marianne hyvin tyynesti toiveistaan, että kaikki kävisi hyvin ja että lapsesta tulisi poika. Mutta Valentine purskahti äkkiä itkuun.
"Minä sitävastoin … minä kuolen, siitä minä olen varma."
Se oli hänen omituinen päähänpistonsa, että hän pian kuolee, vaikka hän ei tohtinut sanoa sitä kaikille. Kun hänen hermostonsa oli perin turmeltunut, tuntui hänestä jokapäiväiseltä piinalta ajatella tuota onnetonta lasta, joka ensin oli hävittänyt hänen perheellisen onnensa ja veisi nyt vielä hänen henkensä.
"Kuollako!" huudahti Marianne iloisesti. "Ei sitä niinkään kuolla! Muuten väitetään, että ne naiset, joilla on tuollaisia synkkiä ajatuksia, ne suoriutuvat tavallista helpoimmin synnytyksissä."
Mathieu, joka veti suunsa hienoon hymyyn kuultuaan tuon hyväntahtoisen valheen, vakuutti empimättä sen todeksi, ja tämä lohdutti jossakin määrin tuota onnetonta olentoa, joka janosi lohduttavia sanoja ja tahtoi aina kuulla – vaikka petollisiakin – vakuutuksia siitä, että kaikki käy hyvin. Nyt tuli Céleste sisään ja vastasi emäntänsä kysyvään katseesen:
"Ei, se ei ole herra… Se oli eräs nainen minun kotipuoleltani, josta minä olen puhunut. Sophie Couteau eli Couteauska, joksi häntä kutsutaan tuolla Rougemontissa ja jonka ammattina on imettäjäin hankkiminen Pariisiin."
Valentine, joka ensin aikoi vihaisesti ajaa kamarineitinsä ulos, koska häntä suututti se, että häntä häirittiin, rauhottui nyt.
"Mitä sitten?"
"Niin, rouva, hän on nyt täällä. Jos te tahdotte antaa hänelle luottamuksenne, valitsee hän sieltä kotipuolesta oikein hyvän imettäjän ja tuo hänet tänne sovittuna päivänä."
Couteauska, joka seisoi puoleksi avoimen oven takana, rohkeni nyt kutsumatta astua sisään.
Hän oli pieni, laiha ja vilkas talonpoikaisnainen, joka oli tullut käytökseltään jotenkin vapaaksi – kiitos siitä hänen tiheille Pariisin matkoilleen. Hänen pitkulaiset kasvonsa, joissa loisti pienet, vilkkaat silmät, eivät olleet vastenmieliset, mutta niitä rumensivat ohuet huulet ja viekkauden ja ahneuden piirteet. Hän oli puettu mustaan villaleninkiin ja hänellä oli mustat käsineet, musta myssy, jossa oli keltanen nauha ja hän näytti sellaiselta kunnialliselta talonpoikaisvaimolta, joita aina näkee kirkoissamme.
"Oletteko te ollut imettäjänä?" kysyi Valentine tarkastellessaan häntä.
"Olen, rouvani, kymmenen vuotta sitten, kun minä olin kahdenkymmenen vuotias. Sitten menin minä naimisiin, ja kun minä huomasin, että imettäjänä olemisesta ei rikastuta, aloin minä hankkia paikkoja imettäjille."
Hän hymyili viekkaasti aivankuin olisi tahtonut sanoa, että herrasväen lypsylehmänä oleminen on paljasta humpuukia. Mutta hän pelkäsi myös sanoneensa liian paljon.
"Niin, hyvä Jumala, niille, jotka maksavat työstä, niille annetaan niin paljon kuin voidaan. Tohtori oli sanonut minulle, että minä en koskaan enään voisi saada voimakasta maitoa, ja mielukkaimmin kuin olisin antanut lapsiparoille huonoa ravintoa, tahdoin minä olla heille hyödyksi toisella tavalla."
"Ja nyt te hankitte imettäjiä Pariisin paikanvälityskonttooreihin?"
"Niin, kaksi kertaa kuukaudessa, useammalle konttoorille, mutta varsinkin Broquettelle Requepinekadun varrella. Se on kunniallinen liike, jossa ei ketään petetä. Jos te tahdotte, niin minä valitsen teille parhaimman, mitä minulla on, niin sanoakseni kerman. Minä ymmärrän niitä asioita, siitä saatte olla varma."
Kun Céleste näki, että hänen emäntänsä ei voinut tehdä päätöstä, luuli hän olevansa oikeutettu ryhtymään asiaan; sitäpaitsi tahtoi hän mielellään kertoa, minkätähden Couteauska oli tullut juuri tänä päivänä.
"Kun hän menee kotiinsa, ottaa hän melkein joka päivä mukaansa sylilapsen, joka kuuluu joko jollekin imettäjälle tai herrasväelle, joilla ei ole varaa palkata imettäjää, ja jättää sen siellä kotipuolessa jollekin kasvatusäidille. Ja nyt tuli hän äsken tervehtimään minua, ennenkuin menee noutamaan rouva Menouxin lasta … hän sai lapsen yöllä."
Valentine huudahti vilkkaasti:
"Mitä, onko rouva Menoux saanut lapsen, ja siitä te ette ole maininnut minulle! No, mitenkä se onnistui?"
Rouva Menoux oli naimisissa entisen aliupseerin, komean miehen kanssa, joka ansaitsi sataviisikymmentä frankia kuukaudessa vahtimestarin toimesta eräässä museossa. Hän rakasti paljon miestään, ja oli ruvennut harjoittamaan pientä sekatavarakauppaa, jolla hän ansaitsi melkein yhtä paljon kuin miehensäkin, niin että he elivät sangen hyvin.
Céleste, joka senkin seitsemät kerrat oli saanut nuhteita siitä, että hän aina oli puhelemassa tuossa pienessä myymälässä, näytti hyvin ylpeältä siitä, että häneltä noin vaan kysellään.
"Niin, se kävi erinomaisen hyvin. Oikein kaunis synnytys … komea, pieni poika. Minä tunnustan, että minä juoksin aamulla sitä katsomaan. Se oli anteeksi annettavaa uteliaisuutta, vai kuinka?"
Kun Valentine yhä ahdisteli häntä kysymyksillään, kertoi hän lähempiä yksityisseikkoja.
"Rouva Menoux oli muuten hyvissä käsissä. Minä olin neuvonut hänelle rouva Rouchen, kätilön Rocherkadun varrelta, sillä eräs minun ystävättäreni, jota hän oli auttanut synnytyksessä, oli puhunut niin paljon hyvää hänestä. Luonnollisesti ei häntä voi verrata rouva Bourdieuhön, jolla on niin hieno liike Miromesnilkadun varrella, mutta sen sijaan on hän halvempi, ja kun työ kerran on tehty, niin samapa se sitten on. Rouva Rouche on ainakin näppärä toimissaan, ja sen lisäksi on hän niin hyvä ja ystävällinen."
Hän