vaipui nojatuoliinsa.
– Tuo iankaikkinen näytteleminen on toisiaankin kuolettavaista. Eikö sinustakin niin ole, Eugenia? Aina eilisestä puolipäivästä asti tuskin on suotu meille hetkeksikään lepoa. Ensiksikin vihintä, sitte päivällinen, sitte ylen väsyttävä matkustus rautatietä myöten ja pakkohevoisilla halki yön ja koko aamupäivän, sen jälkeen tuo onnettoman kova tapaus, täällä taas vastaanotot, tehtaiden virkamiesten esittämiset ja päivällinen – isä ei näy järjestystä näille juhlallisuuksille laatiessaan lainkaan ajatelleen, että meillä on jotakin, jota sanotaan hermoiksi. Minun hermoistani, sen tunnustan, on peräti loppu tullut.
Nuori rouva pyöräytti vähän päätänsä, ja joksikin ylenkatseellinen silmäys vilahti miehen puoleen, joka, ollessaan nyt ensi kerran kahdenkeskisessä yhteydessä, puolisollensa puhui hermoistansa. Eipä näyttänyt Eugenia pahoin voivalta, ja ihanat kasvonsakaan eivät osoittaneet pienintäkään väsymystä.
– Oletko saanut tietoa, onko nuoren Hartosen haava vaarallinen, vaiko ei? kysyi hän vastausta antamatta.
Artturi näytti vähän alakuuloiselta kun Eugenia ei ottanut ollenkaan huomioonsa hänen tavattoman pitkää puhettansa, johon hän tavastansa luopuen oli ryhtynyt.
– Sihvonen sanoo, ettei se ole minkään arvoinen, vastasi hän tylysti. Luulen hänen tohtoria puhutelleen. Mutta nytpä johtuu mieleni, että pitäisihän meidän ajatella jonkunlaista palkintoa tuolle nuorelle miehelle. Minä ehkä annan asian johtajan haltuun.
– Etkö mieluummin itse ottaisi sitä tehdäksesi?
– Minäkö? Ei, säästä minua! Kuten vasta olen kuullut, hän ei olekaan tavallinen työmies, vaan on purnumestarin poika, ja itse päällysmies tahi joku semmoinen; kuinka siis tietäisin, onko raha-anto sopiva, vaiko joku muu lahja. Johtaja on varmaankin ratkaiseva sen asian oivallisesti.
Hän antoi päänsä painua yhä syvemmälle tuolin täytteesen. Eugenia ei virkkanut mitään, hän istui sohvalle ja nojasi päätään käteen. Muutaman hetken ääneti oltua, näkyi Artturille kuitenkin johtuvan mieleen, että pitäisi hänen toki osoittaa vaimolleen jotakin mieltymystä, ja ettei hänen käynyt, nojatuoliin vajouneena koko iltaisella olemisen aikaa niin ääneti istuminen; tämäpä kysyi häneltä hiukan ponnistusta, mutta hän sai aikaan tämän ponnistuksen ja nousikin jaloillensa. Hän istui sitten puolisonsa viereen ja salli häntä ottaa kädestä kiinni, kokipa vielä vyötärilläkin laskea kättänsä; mutta yritykseen tuo asia jäikin. Äkkinäisellä liikahduksella Eugenia irroitti kätensä hänestä ja siirtyi syrjään. Siinä huomasi Artturi saavansa silmäyksen samanlaisen kuin isänsäsydän sai kärsiä ensi kerran miniäänsä syleillessä. Osoittihan tämä sitä jäistä kylmyyttä ja ylevää ynseyttä, joka paremmin kuin kieli sanoo: minä pysyn koskemattomana sinulle ja vertaisillesi.
Helpompihan olikin näin kopeudella vaikuttaa isään kuin poikaan, kenties senkin tähden, että poika näytti jo olevan mahdotoin mihinkään liikuntaan. Eikä hän näyttänytkään peljästyvän tahi hämmästyvän tästä kovin selvästi näytetystä tylymielisyydestä: hän vaan katsahti puolisonsa puoleen vähän kummastuneena.
– Onko se sinusta mielyttämätöntä, Eugenia?
– Outoa kuitenkin. Tähän asti olet minut säästänyt siitä.
– Tähänkö asti? Niin, suhteet keskenämme vaarinotettiin kotonasi joksikin tarkasti. Kaksikuukautisena kihlaus-aikanamme minulla ei kertaankaan ollut onnea tavata sinua yksinäsi, ja isäsi ja veljesi läsnä-olo pani oloillemme pakon, joka nyt, kun ensikerran olemme kahdenkesken toki saanee jäädä syrjälle.
Eugenia siirtyi yhä kauemmaksi.
– No, täytyy minun sitten, tässä ensikerran ollessamme kahdenkesken, sanoa sinulle, etten minä pidä paljo mitään semmoisesta onnellisuudesta, jonka määrä on tyydyttää ainoastaan ulkonaisuuden vaatimuksia, eikä anna sydämmelle tilaisuutta siihen osalliseksi päästä. Minä vapautan sinun kerrassaan kaikista semmoisista velvollisuuksista.
Ennen mainittu kummastus näkyi nyt vähän selvemmin Artturin kasvoissa; sen enempää intoa siitä ei kumminkaan tullut näkyviin.
– Näytätpä olevan aivan suosiollinen tänäpänä. Ulkonaisuuden vaatimukset! sydämmen osanotto! Luulinpa toki sinussa, Eugenia, kaikista vähin tarvitsevani peljätä romantisuuden haaveita.
Syvällinen mielikarvaus kuvautui nuoren puolison kasvoihin.
Haaveksemiset elämäni suhteen päätin minä samana hetkenä milloin sinulle lupasin avioksi. Sinä ja isäsi tahdoitte mihin hintaan hyvänsä saada nimenne Windegin vanhaan nimeen yhdistetyksi, tahdoitte siten väkisin päästä seuroihin ja kunniasijoille, joista tähän asti olette olleet syrjälle sysätyt. No niin, tarkoituksenne perälle olette päässeet, – nimeni on nyt Eugenia Berkow.
Hän laski sanomattomasti ylenkatseellisen painon tälle viimeiselle sanalle. Artturi oli noussut istuimeltaan; hän näytti nyt vihdoin ymmärtävän, että tässä oli jotakin muuta kuin paljas oikku, mikä olisi voinut syntyä jostakin unohtetusta palveluksen näytteestä nuorta puolisoa kohtaan matkalla.
– Tämäpä nimi ei saata olla sinusta oikein mieleen! En ole tähänasti tiennyt pelätä, että siihen tarttumiseen on ollut pakkoa omaistesi puolelta. Nyt tuntuu minusta kuitenkin niinkuin —
– Minua ei ole kukaan pakoittanut! keskeytti hänet Eugenia. Ei ole kukaan minua houkutellutkaan. Minkä tein, sen tein varsin vapaatahtoisesti ja hyvin tietäen mihin sitousin. Omaisillani oli kyllä raskasta, että minun piti käydä uhriksi.
Artturi nyhjäytti hartiotaan; kasvoistaan näkyi että keskustelu alkoi häntä kyllästyttää.
– En ymmärrä, miten saatat katsella mutkatonta sopimusta perheiden kesken niin rasittavan onnettomalta kannalta! Jos isälläni olikin siinä muita tarkoituksia, niin eihän parooninkaan syyt olleet juuri ylen ihanaa laatua, minkä ohessa ne arvattavasti myöskin vaativat isompaa kiirettä, josta hän kaiken mokimmin ei joutunutkaan vahingolle.
Eugenia töytäsi seisalleen, silmänsä tuikkivat tulta ja kiivaasti hän käsivarrellansa tönäsi lemuavan kukkaisköynöksen pöydältä lattialle.
– Ja sen rohkenet minulle sanoa? Huolimatta mistään mitä ennen kosioimistasi tapahtui? Luulin toki tästä häpeäväsi, jos muuten vielä voit jotakin hävetä.
Nuoren miehen raukeat, puoliksi sameat silmät lensivät yhtäkkiä aivan selälleen; niissä kimalteli jotakin hohkatulen tapaista, mutta äänensä oli kuin muullostikin raukeana ja innottomana.
– Ennen kaikkia täytyy minun pyytää sinua puhumaan selvemmin; en ymmärrä noita perin ongelmoisia sanojasi.
Eugenia laski kätensä navakasti ristiin rinnallensa, joka näytti häilyvän kuin myrskyisen ilman ajamaa aalto.
– Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että olimme kukistumaisillamme, että taloutemme oli häviöllä. Kuka siihen lienee ollut syynä, siitä en voi eikä sovi minun päättää. Helppo on viskata soimauksia vastusten kanssa taistelevaa kohtaan. Mutta kun perintö-kartanot jo vastaanottaessa ovat velan-alaisia ja yli arvonsa takavarikoon pantuna, ja kun vanhan nimen loisto ja asema maailmassa kuitenkin on kannatettava, niin siinä ei käykään rahoja ja taas rahoja läjääminen, niinkuin teikäläiset tekevät alituisessa kiskomisen toimissansa. Sinä olet aina kahmalottaan rahaa tuhlannut, olet tyydyttänyt kaikkia mielitekojasi, suvainnut tehdäksesi hullutuksia, vaikka minkämoisia; minä olen maistanut semmoisen elämän kaiken katkeruuden, jonka täytyminen on maailman tohussa teeskennellä ja jonka velka on mailmalle näyttää loistoisuutta ja varallisuutta, vaikka kohta joka päivä, joka hetki on saattava likemmäksi perikatoa. Kentiesi olisimme tämän välttäneet, ellemme olisi yhtyneet juuri herra Berkowin pauloihin, aluksi hän suoraan sanoen pakotti meitä ottamaan apuansa, pakotti sitä niin kauan, että hänellä oli kaikki olomme vallassaan, ettemme hätyytettyinä, kiedottuina, epätoivoon sortuneina, enään yhtään neuvoa tienneet. Sitte tuli hän ja vaati aviolupaukseni pojalleen, ainoana pelastuksen mahdollisuutena. Isäni olisi