45. Tämä saattoi hänet erittäin kiihkeästi syventymään filosofiaan, saadakseen siitä huojennusta surussaan. Silloin syntyivät kaikki Ciceron filosofiset teokset, myöskin nyt kysymyksessä oleva.
Niinkuin näkyy, on tällä kirjasella kaksoisnimitys. Siinä seurasi Cicero tunnetun monikirjailijan Marcus Terentius Varron antamaa esimerkkiä; tämä näet lisäsi tutkielmiensa otsakkeihin jonkun esikuvallisen henkilön nimen, joka elämällään ja toiminnallaan ikäänkuin valaisi teoksen aihetta ja sisältöä. Täysin varmasti ei tiedetä, mihin aikaan kirja ilmestyi; useimmat kuitenkin otaksuvat, että se julkaistiin heti Caesarin murhan jälkeen. Sen omisti Cicero – samoinkuin vähän myöhemmin kyhäämänsä kirjasen nimeltä Laelius De amicitia – uskolliselle ystävälleen Titus Pomponius Atticukselle. joka oli häntä kolmea vuotta vanhempi. Lähin aihe sen kirjoittamiseen oli niinmuodoin se seikka, että kumpikin ystävyksistä oli jo päässyt vanhuuden ikään. Saadakseen enemmän eloisuutta ja havainnollisuutta esitykselleen Cicero antoi sille vuoropuhelun muodon, kuten monessa muussa suurelle yleisölle kirjoittamassaan teoksessa. Kuitenkaan hän ei Platonin tapaan käyttänyt vuoropuhelua johdonmukaisesti koko teoksessa, vaan seurasi Aristoteleen menettelyä. Siten vuoropuhelu muodostaa johdannon sitä seuraavaan yhtenäiseen esitykseen, jossa vain silloin tällöin viitataan sivuhenkilöihin.
Koko teoksen päähenkilöksi, esityksen varsinaiseksi kannattajaksi, valitsi tekijä erään Rooman tasavallan merkkimiehistä, Marcus Porcius Caton, jolla oli lisänimet Censorius (ankara), Sapiens (viisas) ja Maior (vanhempi). Hän oli oikea muinaisajan roomalaisen perikuva, – yksinkertainen elämäntavoiltaan, tarkka ja tunnollinen kaikissa toimissaan, urhoollinen sodassa sekä taitava puhuja ja monipuolinen kirjailija rauhanaikana; lisäksi oli hänellä tavattomat ruumiinvoimat, joihin ikä ei näyttänyt pystyvän. Tosiaan Cicero ei mitenkään olisi voinut löytää miestä, joka paremmin olisi soveltunut pitämään puolustuspuhetta vanhuuden hyväksi. Cicero on kyllä pannut omat mielipiteensä Caton suuhun, mutta on kumminkin kuvaillessaan hänen luonnettaan koettanut noudattaa historiallisia perinnäistietoja. Sopivissa paikoissa esitetään tapauksia Caton elämästä, viitataan hänen teoksiinsa ja käytetään vanhentuneita sanoja ynnä lauseparsia. Kuitenkin täytyy Ciceron toisinaan lieventää Caton jäykkää yksipuolisuutta sekä ihannoiden tasoittaa hänen luonteensa karkeita, myöhemmän ajan roomalaisille epämieluisia puolia.
Sivuhenkilöinä esiintyvät vanhan Caton rinnalla ystävykset Publius Cornelius Scipio Aemilianus Africanus Minor ja Gaius Laelius, jolla samoinkuin Catolla oli lisänimi Sapiens. Muinaisuudessa oli näiden molempien ystävyys hyvin kuuluisa ja kiitetty. Scipio – Lucius Aemilius Pauluksen poika ja vanhemman Scipio Africanuksen pojan Publiuksen ottopoika – on Rooman historiassa tunnettu Karthagon ja Numantian valloittajana. Laeliuksesta sitävastoin tiedetään verrattain vähän. Hän otti Scipion johdolla osaa 3. puunilaissotaan ja taisteli myös Lusitaniassa Viriatusta vastaan. Vihdoin hän tuli konsuliksi v. 140 e.Kr. Laelius oli lempeä, tasapuolinen ja tyyni mies, joka saavutti suurta kunnioitusta kansalaistensa keskuudessa.
Keskustelu näiden henkilöiden välillä esitetään tapahtuvaksi Caton kodissa v. 150 e.Kr., vuotta ennen hänen kuolemaansa, jolloin Cato oli 84 vuoden ikäinen, Scipio 35 ja Laelius 38 vuoden.
Ciceron kirjanen sai pian suosiota osakseen, ja sillä on edelleen kaikkina aikoina ollut hartaita lukijoita ja ihailijoita.
VANHUUDESTA
Titus Pomponius Atticukselle.
1. "Oi Titus, auttaa jos Sua voin tahi huoltasi häätää, nyt joka syöntäsi särkevi noin sekä kalvaen kiusaa, paljonko palkkaa saan?"
Sallitaanhan minun puhutella Sinua, Atticus, samoilla säkeillä, joilla Flamininusta puhuttelee:
"mies, johon luottaa voi, jos kohtakin köyhä ja halpa".
Kuitenkin tiedän varmasti, ettet, kuten Flamininus,
"öitäsi, päiviäs, oi Titus, noin surusynkkänä vietä".
Tunnenhan kyllä mielenmalttisi ja tasaisuutesi sekä tiedän, että olet tuonut mukanasi Ateenasta paitsi lisänimeäsi myös hienoa sivistystä ja kokemusta. Ja kuitenkin otaksun, että samat asiat, jotka tuottavat surua minulle itselleni, toisinaan liian kovasti huolestuttavat Sinuakin; mutta niihin nähden lohduttaminen kävisi liian pitkälliseksi sekä olisi siksi toiseen ajankohtaan lykättävä. Nyt sensijaan olen parhaaksi katsonut kirjoittaa Sinulle jotain vanhuudesta. Tahdon näet, että me molemmat, sekä Sinä että minä itsekin, saamme huojennusta tuosta jo meitä rasittavasta tahi varmasti lähenevästä vanhuuden taakasta, mikä on meille yhteinen. Tiedän toki, että Sinä puolestasi kannat sitä, niinkuin kaikkea, maltillisesti ja viisaasti nyt ja vast'edeskin. Mutta tahtoessani kirjoittaa jotakin vanhuudesta, näytit Sinä mielestäni ansaitsevan tätä lahjaa, josta me molemmat saatamme hyötyä.
Minulle ainakin on tämän kirjasen valmistaminen ollut niin mieleistä, että se on poistanut kaikki vanhuuden vaivat sekä lisäksi tehnyt sen suloiseksi ja miellyttäväksi. Niinmuodoin ei voida milloinkaan kiittää filosofiata tarpeeksi hyvin, koska sen, neuvoja noudattava henkilö saattaa viettää koko elinaikansa vapaana vaivoista. Muista filosofisista aiheista olemme puhuneet paljon ja tulemme vielä useinkin puhumaan; nyt omistan Sinulle kirjan vanhuudesta.
En ole tehnyt Tithonosta koko esityksen päähenkilöksi, kuten keolainen Ariston (satuhenkilöllä olisi näet liian vähän arvoa), vaan olen siksi määrännyt vanhan Marcus Caton, jotta esitykselläni olisi suurempi vaikuttavaisuus. Hänen luonaan annan Laeliuksen ja Scipion lausua ihmettelynsä siitä, että hän niin helposti kestää vanhuuttaan, sekä annan hänen vastata heille. Jos hän näyttää Sinusta haastelevan oppineemmin kuin hänellä on tapana omissa kirjoissaan, niin laskepa se Kreikan kirjallisuuden ansioksi, jota hän, kuten tiettyä on, hartaasti tutki vanhoilla päivillään. Mutta miksi tarvitaan enempää selittämistä? Heti kohta on Caton oma puhe selvittävä koko käsityksemme vanhuudesta.
2. Scipio: Usein ihmettelen yhdessä ystäväni Laeliuksen kanssa sinun erinomaista ja täydellistä viisauttasi, Marcus Cato, sekä kaikissa muissa suhteissa että erittäinkin siinä, etten koskaan ole huomannut vanhuuden sinua rasittavan, vaikka se varsin useille vanhuksille on niin vastenmielinen, että he väittävät kantavansa raskaampaa taakkaa kuin Aetna on.
Cato: Näytättepä te, Scipio ja Laelius, ihmettelevän asiaa, joka ei ole yhtään pulmallinen. Niille tosiaan käy vaikeaksi jokainen ikäkausi, joilla itsessään ei ole mitään apukeinoja hyvään ja onnelliseen elämään; mutta niille, jotka etsivät kaikkea hyvää omasta itsestään, ei mikään saata näyttää pahalta, minkä välttämätön luonnonlaki tuopi muassaan. Tällainen on vanhuus varsinkin; kaikki toivovat saavuttavansa sen, mutta moittivat sitä jouduttuaan siihen tilaan. Niin suuri on typeräin ihmisten epäjohdonmukaisuus ja nurinkurisuus. He väittävät vanhuuden hiipien yllättävän heidät pikemmin kuin he olivat luulleetkaan. Ensiksi: kuka on pakottanut heidät tuohon väärään luuloon? Mitenkä vanhuus pikemmin seuraa nuoruutta kuin nuoruus lapsuuden aikaa? Toiseksi: kuinka vanhuus olisi heille vähemmin rasittava, jos kävisivät 800. vuottaan, kuin jos kävisivät 80:ttä? Kun mennyt vaikka kuinkakin pitkä aika olisi kulunut umpeen, ei minkäänlainen lohdutus enää voisi lieventää houkkion vanhuutta. Jos te siis tavan takaa ihmettelette viisauttani – kunpa se vastaisikin teidän luuloanne ja minun lisänimeäni —, niin tietäkää, minä olen viisas vain siinä suhteessa, että seuraan parasta johdattajaa, luontoa, aivan kuin jumalaa ja tottelen sitä; eihän ole todenmukaista, että se hyvin järjestettyään kaikki muut ikäkaudet olisi hutiloinut viimeisessä näytöksessä huonon runoilijan tavoin. Mutta sittenkin on ollut välttämätöntä, että on jotain lopullista sekä lakastumista että varisemista, niinkuin puiden hedelmien ja maan tuotteiden laita on määräaikaisen kypsymisen jälkeen. Tätä on viisaan tyynesti kestettävä. Mitäpä on sotiminen luontoa vastaan muuta kuin taistelemista jumalain kanssa giganttien tavalla?
Laelius: Kuitenkin teet sinä, Cato, suuren palveluksen meille molemmille – vakuutan sen myös Scipion puolesta —, jos me toivoessamme tulla vanhoiksi tahi ainakin sitä varmasti halutessamme jo aikoja ennen saamme