olla, kuin eleä.
Jo kutaisi sulkkunuotan,
veti vettä ristin rastin,
salmen pitkin, toisen poikki;
veti vienoja vesiä,
lohiluotojen lomia,
noita Väinölän vesiä,
Kalevalan kannaksia,
synkkiä syväntehiä,
suuria selän napoja,
Joukolan jokivesiä,
Lapin lahtirantasia.
Sai kyllin kaloja muita,
kaikkia ve'en kaloja,
ei saanut sitä kalaista,
mitä mielensä pitävi:
Vellamon vetistä neittä,
ahon lasta ainokaista.
Siitä vanha Väinämöinen
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh, hullu, hulluuttani,
vähämieli, miehuuttani!
Olipa minulla mieltä,
ajatusta annettuna,
syäntä suurta survottuna,
oli ennen aikoinansa.
Vaanpa nyt tätä nykyä,
tällä inhalla iällä,
puuttuvalla polveksella
kaikki on mieli melkeässä,
ajatukset arvoisessa,
kaikki toimi toisialla.
"Kuta vuotin kuun ikäni,
kuta puolen polveani,
Vellamon vetistä neittä,
veen on viimeistä tytärtä
ikuiseksi ystäväksi,
polviseksi puolisoksi,
se osasi onkeheni,
vierähti venoseheni:
minä en tuntenut piteä,
en kotihin korjaella,
laskin jälle lainehisin,
alle aaltojen syvien!"
Meni matkoa vähäisen,
astui huollen, huokaellen;
kulkevi kotia kohti.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kukkui muinaiset käkeni,
entiset ilokäkeni,
kukkui ennen illoin, aamuin,
kerran keskipäivälläki:
mikä nyt sorti suuren äänen,
äänen kaunihin kaotti?
Suru sorti suuren äänen,
huoli armahan alenti;
sill' ei kuulu kukkuvaksi,
päivän laskun laulavaksi
minun iltani iloksi,
huomeneni huopeheksi.
"Enkä nyt tuota tieäkänä
miten olla, kuin eleä,
tällä ilmalla asua,
näillä mailla matkaella.
Oisiko emo elossa,
vanhempani valvehella,
sepä saattaisi sanoa,
miten pystössä pysyä,
murehisin murtumatta,
huolihin katoamatta
näissä päivissä pahoissa,
ape'issa miel'aloissa!"
Emo hauasta havasi,
alta aallon vastaeli:
"Viel' onpi emo elossa,
vanhempasi valvehella,
joka saattavi sanoa,
miten olla oikeana,
murehisin murtumatta,
huolihin katoamatta
niissä päivissä pahoissa,
ape'issa miel'aloissa:
mene Pohjan tyttärihin!
Siell' on tyttäret somemmat,
neiet kahta kaunihimmat,
viittä, kuutta virkeämmät,
ei Joukon jorottaria,
Lapin lapsilönttäreitä.
"Sieltä naios, poikaseni,
paras Pohjan tyttäristä,
jok' on sievä silmiltänsä,
kaunis katsannoisiltansa,
aina joutuisa jalalta
sekä liukas liikunnolta!"
Kuudes runo
Vaka vanha Väinämöinen
lähteäksensä käkesi
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan.
Otti olkisen orihin,
hernevartisen hevosen,
pisti suitset kullan suuhun,
päitsensä hopean päähän:
itse istuvi selälle,
löihe reisin ratsahille.
Ajoa hyryttelevi,
matkoansa mittelevi
orihilla olkisella,
hernevarrella hevolla.
Ajoi Väinölän ahoja,
Kalevalan kankahia:
hepo juoksi, matka joutui,
koti jääpi, tie lyheni.
Jo ajoi meren selälle,
ulapalle aukealle
kapioisen kastumatta,
vuohisen vajoumatta.
Olipa nuori Joukahainen,
laiha poika lappalainen.
Piti viikoista vihoa,
ylen kauaista kaetta
kera vanhan Väinämöisen,
päälle laulajan ikuisen.
Laativi tulisen jousen,
jalon kaaren kaunistavi:
kaaren rauasta rakenti,
vaskesta selän valavi;
noita on kullalla kuvaili,
hopealla huolitteli.
Mistä siihen nauhan saapi,
kusta jäntehen tapasi?
Hiien hirven suoniloista,
Lemmon liinanuorasista!
Sai kaaren kanineheksi,
jousen varsin valmihiksi.
Kaari on kaunihin näköinen,
jousi jonki maksavainen:
hevonen selällä seisoi,
varsa juoksi vartta myöten,
kapo kaarella makasi,
jänö jäntimen sijassa.
Vuoli piiliä pinosen,
kolmisulkia kokosen:
varret tammesta vanuvi,
päät tekevi tervaksesta.
Minkä