Hirtettyjen kettujen metsä / Лес повешенных лисиц. Книга для чтения на финском языке. Арто Паасилинна

se on… mutta mitäpä merkitystä aatelisarvolla nykymaailmassa on, vähätteli majuri Remes. – Paskat! Me olemme köyhtynyttä ylimystöä, jäljellä on vain kunniakkaan suvun komea maine, ei mitään muuta. Tietysti joskus tuntuu katkeralta ajatella että vielä kaksisataa vuotta sitten minunkin esivanhempani määräsivät elämänmenosta Ruotsi-Suomen suurvallassa.

      – Sen kyllä ymmärtää, myönteli Oiva Juntunen. – Varmasti ottaa joskus päähän.

      Majuri huokasi raskaasti. Tosiasiassa hän ei ollut sen aatelisempi kuin suomalainen työhevonen, mutta yhtä kaikki, pahalta vaan tuntui.

      Majuri kohensi nuotiota. – Tosiaankin voitaisiin ruveta kokeilemaan kultahommia. Onhan tässä monta kuukautta aikaa ennenkuin talvi tulee.

      Oiva Juntusta säälitti tämä juro aatelismies, jolla ei ollut varaa edes lisensiaattityötä varten. Sotilas, majuri, alkujaan paroni Reuterholmin perillinen, ja puhui nyt köyhyydestä. Oiva Juntunen veti lompakkonsa esiin ja latasi majurin kouraan viisituhatta markkaa.

      – Ota nämä ensi alkuun. Kaivele kultaa, tai kaivetaan yhdessä. Sinä hoitelet käytännön asiat, minä keräilen jäkäliä. Jos kultaa saadaan, pannaan tuotto tasan. Tai miten vaan sovitaan.

      Majuri otti ihmeissään rahat vastaan. – Nämä ovat niitä tädin perintöjä? Miten sinä uskallat luottaa outoon mieheen?

      – Minä luotan aatelismiehen sanaan. Minulla on autovuokraamon kärry Puljun tien varressa. Aja sillä kylille ja palauta se. Ostele tarvittavat välineet. Hakkuja, lapioita, mitä nyt kullankaivuussa tarvitaan. Ja muonaa, ollaan täällä muutama kuukausi. Tutkitaan jäkäliä ja kaivetaan kultaa. Mikä hätä meillä täällä on ollessa? Virkavapaata molemmilla.

      Majuri mietti kummissaan että miten tässä nyt näin kävi. Ilman ainuttakaan nyrkiniskua tuo mies työnsi hänelle nipun seteleitä. Kyllä maailmassa oli sinisilmäistä porukkaa. Mutta mikäpä tässä. Tuommoisen kaverin kanssa kannatti kultaa kaivaa vaikkei saisikaan. Harvinaisen hyväuskoinen nuori mies.

      Oiva Juntunen oli tyytyväinen asioitten saamaan käänteeseen. Hänellä oli nyt apumies, kullankaivuu-upseeri. Oivaa säälitti majurin hyväuskoisuus. Jotkut ovat yksinkertaisia, hän huokasi, ja saavat tehdä raskaimmat hommat.

      – Minä lähden heti huomenna hankkimaan Kittilästä varusteita, lupasi majuri. – Mutta sitä ennen tehdään parempi laavu, että sovitaan molemmat kunnolla nukkumaan.

      Aamulla majurin maastopukuinen olemus hävisi kesäiseen erämaahan. Virkeästi hän astui uudella tiellä, vapaana kullankaivajana, seteleillä ravittuna. Oiva Juntunen toivoi ettei mies katoaisi sille tielleen. Tämä oli jättänyt leiriin tavaroitaan, kyllä hän palaisi. Jotenkin Oivasta tuntui siltä että majurin sanaan saattoi luottaa.

      – Eivät kaikki ole tällaisia roistoja niinkuin minä.

      8

      Majuri Remes löysi autovuokraamon auton maantien laidasta juuri siltä paikalta minne erakkotoveri oli sen hylännyt. Hän ajoi kovaa kyytiä Kittilään, jossa palautti auton vuokraamon paikalliselle edustajalle. Ilmeni että auton vuokraaja oli joku Oiva Juntunen eikä amanuenssi Asikainen. No, ehkäpä Asikaisella oli perusteltu syy esiintyä aika ajoin väärällä nimellä, ajatteli majuri Remes hyväntahtoisesti. Olihan hän itsekin keksinyt väittää olevansa von Reuterholm. Tasoissa[46]