sure, minun omaisuuttani se on! Teen sille mitä tahdon! Käykää kaikki kärryille! Minä tahdon, että sen on ehdottomasti juostava!..
Äkkiä kajahtaa yleinen nauru ja hämmentää kaiken. Hevonen ei kärsi enää kauvemmin lakkaamattomia iskuja, vaan alkaa potkia. Äskeinen ukkokaan ei voi enää pidättää nauruaan. Ja suoraan sanoen: moinen vanha kaakki ja uskaltaa sentään potkia.
Kaksi miestä joukosta tuo vielä lisää ruoskia ja juoksee hevosen kimppuun molemmilta puolin.
– Lyökää kuonolle, silmille, silmille! huutaa Mikolka.
– Lauletaanpas, veljet! huutaa joku kärryiltä, ja kaikki kärryillä olijat yhtyvät siihen. Ilmoille kajahtaa hävytön laulu; rumpu pärisee, loppukertaukset vihelletään. Mukana oleva nainen särkee pähkinöitä ja naureskelee.
… Lapsi juoksee hevosen luo, hän juoksee sen eteen, hän näkee, kuinka sitä lyödään silmille, suoraan silmille. Hän itkee. Sydän nousee kurkkuun, kyyneleet pulpahtelevat. Joku ruoskijoista lyö häntä kasvoille; hän ei tunne sitä, hän vääntelee käsiään, huutaa, heittäytyy tuota harmaahapsista ja – partaista vanhusta vastaan, joka puistaa päätään ja tuomitsee kaikkea tätä. Eräs nainen tarttuu hänen käteensä viedäkseen hänet pois, mutta hän tempautuu irti ja juoksee uudelleen hevosen luo. Sen voimat ovat kohta lopussa, mutta se alkaa potkia vielä kerran.
– Piru sinut periköön! huutaa Mikolka raivoissaan. Hän heittää pois ruoskan, kumartuu ja ottaa kärryjen pohjalta pitkän ja paksun aisan, tarttuu sen päähän molemmin käsin ja kohottaa sen lyödäkseen ruskoaan.
– Hän lyö sen mäsäksi! huutavat sen ympärillä olijat.
– Hän lyö sen hengiltä!
– Se on minun omaisuuttani! huutaa Mikolka antaen aisan pudota. Kuuluu kova läjäys.
– Ruoskikaa sitä, ruoskikaa! Mitä vitkastelette! huutaa ääni joukosta.
Ja Mikolka nostaa seipään toiseen kertaan ja toinen isku, entistä voimakkaampi, sattuu onnettoman hevosen selkään. Sen koko takaruumis vaipuu maahan, mutta hypähtää pystyyn ja vetää kaikin jälellä olevin voimin sivulle päästäkseen liikkeelle. Mutta kaikilla tahoilla kohtaa se nuo kuusi ruoskaa, aisa kohoutuu uudelleen ja putoaa kolmannen kerran, sitten neljännen kerran, säännöllisesti, voimakkaasti. Mikolka on vallan mieletön, kun ei saa hevosta hengiltä yhdellä iskulla.
– Sitkeähenkinen eläin! huudetaan ympärillä.
– Heti paikalla se kuolee ehdottomasti, veljet, tähän kuolee! huutaa joku joukosta.
– Iskekää kirveellä! Tappakaa se pian, huutaa kolmas.
– Piru sinut periköön! Tilaa! huutaa Mikolka raivoissaan, heittäen pois aisan, ja ottaen kärryistä rautakangen. – Nyt varo itseäsi! huutaa hän ja iskee kaikin voimin hevosraukkaansa. Isku sattuu, kaakki horjuu, vaipuu maahan, koettaa vetää, mutta kanki putoaa taasen voimakkaasti sen selkään ja hevonen kaatui ikäänkuin olisi siltä leikattu pois kaikki neljä jalkaa.
– Lopettakaa sen päivät! huutaa Mikolka, hypäten kuin mielettömänä alas rattailta. Useat, yhtäläiseen juopuneet ja kiihkon punaamat miehet tarttuvat kaikkeen, minkä käsiinsä saavat – ruoskiin, nuijiin, aisoihin ja juoksevat kuolevan eläimen luo. Mikolka asettuu syrjään ja alkaa lyödä kangella sitä selkään. Hevonen oikasee kuononsa, henkäsee raskaasti ja kuolee.
– Tappoi hevosensa! huutaa joukko.
– Miksikä ei juossut!
– Minun omaisuuttani se oli! huutaa Mikolka kanki kädessä ja silmät veristävinä. Hän seisoo vallan kun valitellen sitä, ettei ole useampaa hengiltä iskettävää.
– No, kyllä sinä et tunnu ristityltä! huutavat jo useat äänet joukosta.
Mutta poikaparka on jo vallan suunniltaan. Huutaen tunkeutuu hän joukon läpi hevosen luo, syleilee sen kuollutta, veristävää kuonoa ja suutelee sitä, suutelee sen silmiä, huulia… Sitten hypähtää hän äkkiä pystyyn ja heittäytyy raivoissaan nyrkit ojossa Mikolkan kimppuun. Tällä hetkellä tarttuu isä, joka jo kauvan on koettanut saavuttaa häntä, häneen ja vie hänet joukosta.
– Tule! Tule! sanoo isä hänelle, – tule kotiin!
– Isä kulta? Miksi nuo … tappoivat … tuon hevosraukan! nyyhki hän; mutta nyyhkäys keskeyttää hänet ja sanat tunkeutuvat hänen ahdistetusta rinnastaan.
– He ovat juovuksissa … tekevät kunnottomuuksia … eihän se ole meidän asiamme … tule! sanoo isä. Poika tarttuu isänsä käteen, mutta hänen rintaansa ahdistaa, ahdistaa. Hän koettaa hengittää, huutaa, – ja herää.
Hän heräsi vallan hikisenä; tukka riippui märkänä hänen kasvoillaan, hengitys oli huohottavaa ja vielä vallan kauhuissaan kohottausi hän.
– Jumalan kiitos, että se oli vain unta! sanoi hän istuutuen erään puun juurelle ja hengittäen raskaasti. – Mutta mitähän se merkinnee? Eihän se vain liene kuumeen alkua? Moinen kauhea uni!
Koko hänen ruumiinsa oli kuin repeytynyt; mieli oli synkkä ja apea. Hän nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja tuki molemmin käsin päätään.
– Jumalani! huudahti hän, – onko se mahdollista, onko todellakin mahdollista, että mieleni tekee hankkia kirves ja iskeä tuota naista päähän, murskata hänen aivonsa … uiskennella tahmeassa, lämpimässä veressä, murtaa lukko, ryövätä ja varastaa … kätkeytyä, vallan verenpeittoisena … kirveineni… Jumalani, onko se mahdollista?
Hän vapisi kuin lehti tätä puhuessaan.
– Mitä tosiaan aijonkaan tehdä? jatkoi hän kohottautuen kuin syvästi mietiskellen. – Tiedänhän minä sen, etten voisi kestää sellaista; miksi siis olen vaivannut itseäni aina tähän asti moisella ajattelemisella? Johan minä eilen mennessäni tuota koetta tekemään, johan minä eilen täydelleen käsitin, etten voisi kestää sitä… Miksi siis ajattelen tällasia? Johan minä eilen portaita astellessani sanoin itsekseni, että sellanen olisi alhaista, katalaa, inhottavaa … johan paljas ajatuskin saattoi minut suunniltani ja kauhuun…
– Ei, minä en kestä, en kestä! Vaikkakaan laskelmani eivät antaisi vähintäkään epäilemisen aihetta, vaikkakin kaikki tässä kuussa tekemäni päätökset olisivat selviä kuin päivä, yhtä oikeita kuin laskuoppi, niin en sittenkään! Jumalani! Tuntuuhan siltä kuin en olisi vielä tehnyt mitään päätöstä! Enhän minä sitä sentään kestä, en kestä!.. Voi, miksi olen ajatellut sitä aina tähän saakka!
Hän nousi, katseli hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin ihmetellen kuinka oli tullut sinne ja läksi T – n sillalle päin. Hän oli kalpea, hänen silmänsä hehkuivat, hänen jäsenensä olivat vallan voimattomat, mutta äkkiä alkoi hengittäminen tuntua hänestä keveämmältä. Hän tunsi jo heittäneensä harteiltaan tuon kauhean taakan, joka oli häntä rasittanut niin kauvan, ja hänen mielensä tyyntyi ja keveni. "Jumalani", rukoili hän, "näytä minulle tie, ja minä luovun tuosta kirotusta … haaveestani!"
Kulkiessaan sillan yli, katseli hän hiljaa ja rauhallisesti Nevaa ja laskevan punertavan auringon säteitä. Heikkoudestaan huolimatta ei hän kuitenkaan tuntenut väsymystä. Hänestä tuntui siltä kuin olisi se taakka, joka oli ahdistanut hänen sydäntään kuukauden ajan, äkkiä pudonnut siitä. Vapaus, vapaus! Hän on nyt vapaa tuosta lumouksesta, haaveesta, kirouksesta, koettelemuksesta!
Myöhemmin muistellessaan tätä aikaa ja kaikkea sitä, mitä hänelle tapahtui näinä päivinä, hetkeä hetken perästä, hämmästytti häntä aina eräs taikauskoon johtava seikka, joka ei oikeastaan ollut niinkään tavaton, mutta joka aina näytti hänestä myöhemmin joltakin kohtalonsa enteeltä.
Hän ei nimittäin voinut mitenkään käsittää ja selvittää sitä, miksi hän, jonka olisi ollut väsymyksensä ja uupumuksensa vuoksi edullisempaa palata kotiin lyhyintä ja suorinta tietä, palasi heinätorin poikki,