alttiudestaan, tunteellisuudestaan, ajattelemattomuudestaan, joka joskus tuntuijo kevytmielisyydeltä, suuresta taipumuksestaan alistua kaikilleulkoisille vaikutuksille sekä vihdoin tahdonvoiman täydellisestäpuutteesta. Ruhtinas kuuntelikin poikansa tuumia maalle jäämisestänähtävällä epäilyksellä…
Ja muussakin suhteessa saattoi Nikolai Sergeitsh tuskin enää tunteaentistä "ystäväänsä", siksi paljon oli ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshentisestään muuttunut. Syyttä suotta oli hän muuttunut riitaisaksiNikolai Sergeitshille; tiluksen tilejä tarkastaessaan osotti hänmitä ilettävintä ahneutta, itaruutta ja selittämätöntä epäilyä.Tuo kaikki hyväsydämistä Ichmenevia kovin suretti; kauan aikaa eihän voinut uskoa omia korviansa. Kaikki kävi päinvastoin nyt, kuinneljätoista vuotta tätä ennen, ruhtinaan ensikertaa Vasiljevskissakäydessä: nyt hän kävi kaikkien naapuriensa luona, tietysti ylhäisöönkuuluvien, sitä vastoin ei hän Nikolai Sergeitshin luo tullutkertaakaan ja muutenkin käyttäytyi hän kuni käskijä käskynalaistaankohtaan ja tällöin aivan arvaamatta tapahtui käsittämätön seikka; kaiketta pätevättä syyttä syttyi mitä kiivain kiista ruhtinaan jaNikolai Sergeitshin kesken. Kumpanenkin käytti kiivaita ja loukkaaviasanoja. Harmistuneena läksi Ichmenev Vasiljevskista, mutta juttuei siihen päättynytkään. Kautta lähiseutujen kierti mitä rumimpiajuoruja. Tosiasiana, muka, kerrottiin, että Nikolai Sergeitsh, tultuaan nuoren ruhtinaan luonteen tuntemaan, aikoi käyttää tämänheikkoja puolia hyväkseen; että tyttärensä Natasha, joka nyt oliseitsemäntoistavuotias, osasi rakastuttaa kahdenkymmenenvuotisennuorukaisen; että isä ja äiti hyväksyivät tyttärensä rakkaudenvehkeet, joskin tekeytyivät kokonaan tietämättömiksi; että "viekasja ilkeä Natasha" noituuksillaan kokonaan kietoi pauloihinsanuoren ruhtinaan eikä sallinut hänen koko vuodessa kohdataainoatakaan todellisesti jalosukuista neitoa, joita naapuritilustenomistajain perheissä niin viljalti löytyi. Vakuutettiin myöskin, että rakastuneet olivat jo tehneet päätöksensä vihityttää itsensäVasiljevskista viidentoista virstan päässä olevassa Grigorjevankylässä, muka, salaa Natashan vanhemmista, vaikka nuo itse asiassatiesivät juonet pienimpään yksityiskohtaan saakka ja salaa neuvoivattytärtänsä. Sanalla sanoen, kaikkea sitä, mitä nuo mies- sekänais-juonittelijat asiasta lavertelivat, ei saisi suurimpaankaankirjaan sopimaan. Vaan kummallisinta sittenkin oli se, ettäruhtinas uskoi nuo juorut todeksi, ja saatuaan Pietarissa jonkunmaaseudulta lähettämän nimettömän kirjeen, varta vasten tuon seikantähden matkusti Vasiljevskiin. Tietysti se, joka edes vähäisenkintunsi Nikolai Sergeitshia, ei olisi sanaakaan noista syytöksistäuskonut; mutta, niinkuin tavallista on, kaikki kuitenkin olivatlevottomia, jokainen soimasi, puhui juoruja, pudisti päätä ja – armotta tuomitsi. Ichmenev oli siksi ylpeä, ettei huolinut puuttuapuolustamaan tytärtänsä, puhdistamaan häntä juoruista, ja ankarastivaroitti hän vaimoansakin, ettei tämä ryhtyisi mitään selityksiänaapureille tekemään. Ja tuo pahoin paneteltu tytär Natasha – hänei vielä vuoden kuluttuakaan tietänyt miltei ainoatakaan sanaatuosta juorujen tulvasta, häneltä se tarkkaan salattiin, ja hän olientisekseen iloinen ja viaton kuni kaksitoistavuotinen lapsi.
Epäsopua ruhtinaan ja Ichmenevin kesken yhä lisääntyi. Toistenasioista huolehtijat eivät olleet jouten. Kantelijoita jatodistajiakin yhä löytyi ja niin saatiin ruhtinas lopulta uskomaan, ettei Nikolai Sergeitshin monivuotinen Vasiljevskin tilan hoitoollut läheskään mallikelpoisen rehellistä. Eikä vielä siinä kyllin; kaiken lisäksi vakuutettiin, että Nikolai Sergeitsh kolme vuottasitten metsää myytyään, piti itselleen kaksitoistatuhatta ruplaa, johon saatettiin mitä vakuuttavimpia todistuksia oikeudessa esittää;ettei hänellä ollut metsän kauppoja tehdäkseen ruhtinaalta laillistavaltakirjaa, joten hän siis toimi ominpäin, ja vasta kaupantapahduttua uskotteli ruhtinaalle, että kauppa oli välttämätön, sekä että kauppahinta merkittiin tilan tileihin pienemmäksi, kuintodellisuudessa oli saatu.
Tietysti tuo kaikki oli sulaa valhetta, kuten sittemmin kävikin ilmi, mutta ruhtinas uskoi valheet ja vierastenmiesten kuullen haukkuiNikolai Sergeitshia varkaaksi. Semmoista Ichmenev ei voinut sietääja hän vastasi solvaukseen solvauksella; isännän ja pehtorin välilläsyttyi aika rymy, ja kaiken tuon loppuna oli – käräjänkäynti. Joheti käräjöimisen alussa alkoi Nikolai Sergeitsh joutua tappiolle,hänellä kun ei ollut mahtavia puolustajia eikä kokemusta. Hänentiluksensa otettiin takavarikkoon. Tästä harmistuneena jätti ukkokaikki sillensä ja päätti viimein muuttaa Pietariin; asiansa maallajätti hän taitavalle asianajajalle. Näytti siltä kuin ruhtinasolisi kohta huomannut syyttä Ichmenevia loukanneensa. Muttamolemmanpuoliset solvaukset olivat siksi suuria, ettei sovinnonteostavoinut olla toivoakaan, ja vihastunut ruhtinas käytti kaikenvoimansa, saadakseen asian kääntymään edukseen, s.o. ryöstääkseenentiseltä pehtoriltaan viimeisenkin leipäpalan.
V
Sillä tavoin siis Ichmenev perheineen muutti Pietariin. En huolikertoa siitä, kuinka Natasha ja minä taas pitkän ajan kuluttuatoisemme kohtasimme. Näiden kuluneiden neljän vuoden aikana oli hänalati mielessäni. Minä kyllä en itsekään ymmärtänyt tunteitani, joitamuistelemiseni herätti; mutta nyt taas hänet tavattuani ymmärsinheti, että kohtalo oli hänet minulle määrännyt. Ensi aikoina, heidänmuuttonsa ensi päivinä olin huomaavinani, ettei hän noina viimevuosina olisi kovinkaan paljon kehittynyt, ikäänkuin hän ei olisiollenkaan entisestään muuttunut, vaan pysynyt vieläkin samanlaisenapikku tyttönä, kuten oli erotessamme. Mutta pian tulin hänessähuomaamaan joka päivä jotain uutta, tähän saakka minulle kokonaanoutoa, aivan kuin tahallaan minulta salattua, ikäänkuin täysi-ikäinenneito olisi tahallaan itsensä minulta piiloittanut – ja oi, kuinkasuloista tuntuikaan kun tuon huomasin! Ichmenev oli ensi päivätPietarissa ärtyisä ja katkera. Asiansa kävivät huonosti – sitähän harmitteli, tuskaili, puuhaili asiapaperinensa eikä joutanutmuistamaankaan meitä. Anna Andrejevna käveli kuin unessa, eikäensin osannut saada mistään selvää. Hän pelkäsi Pietarin kaupunkia.Hän huokaili ja arkaili, suri entistä eloansa, itki Ichmenevkaa jasitä, että Natasha on jo täysikasvuiseksi kohonnut eikä kellään oleaikaa edes muistaa häntä. Ja kun mummolla ei ollut ketään muuta, jolle sydänhuolensa olisi uskonut, jutteli hän ne hämmästyttävänavomielisesti, minulle.
Tähän aikaan juuri minä vähän ennen Ichmenevien tuloa olinsaanut valmiiksi ensimäisen romaanini, teokseni, joka alottikirjailija-urani, ja, kuten vasta-alkaja ainakin, en tiennyt, mitä teoksellani tekisin. Ichmeneville en siitä mitään virkkanut; olin menettämäisilläni heidän ystävyytensä kun elin jouten, s.o.,en palvellut missään virastossa enkä puuhannut itselleni tointa.Todellakin minä häpesin tunnustaa heille, miten aikani vietin.Kuinka olisin sanonut, etten huoli ruveta virkamieheksi, vaan sensijaan tahdon kirjoittaa romaaneja; siksipä jonkun aikaa uskottelinheille, etten ole saanut virkaa, vaikka kyllä olen sitä kaikin voiminhakenut. Ichmenevillä taas ei ollut aikaa ottaa siitä sen tarkempaaselkoa. Muistan, että Natasha kuunneltuaan kerran puhettamme, salaa vei minut syrjään ja kyynelsilmin rukoili, että huolehtisintulevaisuudestani, kyseli ja uteli, mitä minä oikeastaan teen, ja kunen hänellekään toimiani ilmaissut, vannotti minua, etten laiskuudellaja toimettomuudella saattaisi itseäni turmioon. Täytyypä tunnustaa, että vaikk'en hänelle toimiani virkkanutkaan, niin muistelen, ettäjos hän silloin olisi ainoallakin sanalla romaaniani kehunut, olisinsiitä hinnasta antanut mennä kaikki parhaimmatkin arvostelut, joitamyöhemmin osakseni tuli.
Ilmestyipä vihdoinkin romaanini painosta. Kirjailijapiireissä olijo kauan aikaa ennen sen ilmestymistä siitä paljon puhuttu. B.luki käsikirjoitukseni ja iloitsi kuni lapsi. Ja kumminkin! Joslienen onnea tuntenut, niin ei se ollut menestykseni ensimäisinähuumaavina hetkinä, vaan silloin, kun käsikirjoitustani en ollutlukenut kellekään, en edes näyttänytkään sitä; se oli noinapitkinä öinä, jolloin mieleni valtasivat riemuisat toiveet jahaaveilut, jolloin rinnassa piili voimallinen rakkaus työhön, jolloin elin mielikuvitusteni elämää, elin kuni sukulaisteni, kunitodellisuudessa olevien olentojen parissa, elin niiden kanssa, jotka itse olin luonut, rakastin niitä, iloitsin niiden iloja, surin niiden suruja, usein itkien mitä katkerimmin vaatimattomiensankarieni kohtaloja. Sanoin en voi kertoa sitä hämmästystä, minkämenestykseni herätti Ichmenev-vanhuksissa, ilonsa oli ehkä vieläsuurempi. Anna Andrejevna ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori, tuokaikkien kehuma kirjailija olisi sama Vanja, joka, j.n.e. j.n.e.;hän vain pudisti päätään. Ukko taasen