f
Jumalallista ja inhimillistä / eli vielä kolme kuolemaa
JUMALALLISTA JA INHIMILLISTÄ
EL!
VIELÄ KOLME KUOLEMAA
[Tämän kertomuksen alaotsake "Vielä kolme kuolemaa" viittaa tekijän jov. 1859 julkaisemaan kertomukseen "Kolme kuolemaa."]
Venäjällä se tapahtui, 70-luvulla, jolloin vallankumoukselliset jahallitus keskenänsä taistelivat.
Venäjän eteläisten läänien kenraalikuvernööri, muuan kookassaksalainen, viikset harvat, katse päättävä ja kasvot ilmeikkäät, yllään sotaherran uniformu, valkoinen Yrjön risti kaulassa, istuiillalla kirjoituspöytänsä ääressä, jota neljä värillistä tuohustavalaisi. Hän tarkasteli ja allekirjoitteli sihteerin sinne tuomiapapereita, piirtäen pitkillä kynänvedoilla: "Generalleitenant se ja se"ja pannen sitten valmiit paperit syrjään yhteen kasaan.
Vakaana ja silmäkulmiansa rypistellen kenraali allekirjoitti muunmuassa asiakirjan, jossa Novorossiskin yliopiston käynyt kandidaatiAnatolii Svjetlogub, salaliitosta nykyistä hallitusta vastaan,määrätään hirtettäväksi. Valkoisella, pehmeällä ja iän sekä pesemisenrypistämillä käsillään hän sovitteli paperien laidat tarkoin yhteen jaasetti ne sitten järjestykseen päällekkäin.
Seuraavassa paperissa oli kulunkiarvio muonan hankinnasta sotaväelle.Huolellisesti hän luki tämän asiakirjan useampaan kertaan, tutkien, olivatko hänen laskemansa summat oikeita, mutta äkkiä hänen mieleensämuistui äskeinen keskustelu apulaisensa kanssa Svjetlogubin jutunjohdosta. Kenraali oli ollut sitä mieltä, ett'ei dynamiitin löytöSvjetlogubin asunnossa vielä todista hänen rikoksellisia aikeitansa.Apulainen taas oli kivenkovaa väittänyt, että se se juuri ilmeisestiosoittaa Svjetlogubin olleen salaliiton päämiehenä.
Tätä muistellessaan kenraali alkoi nyt punnita kaikkia asianhaaroja, jasilloin hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään topatun uniformunalla. Poimut olivat otsalla rypyssä, kankeina kuin pahvista tehdyt. Jasitten hän huokasi niin syvään, että valkoinen risti rinnalla, hänenylhäisyytensä ilo ja ylpeys, oikein liikahti.
Mutta ennättäähän tässä vielä kutsua sihteerin, ja saattaneehan tämänkäskyn siirtää ainakin tuonnemmas.
Kutsunko mä hänet, vai enkö?
Ja kenraalin sydän se sykki yhä kiivaammin ja kiivaammin.
Hän soitti.
Palvelija astui sisään kiirein, kuulumattomin askelin.
– Joko Ivan Matvéjewitsh on lähtenyt?
– Ei ole, teidän ylhäisyytenne; hän on kansliassa.
Kenraalin sydämen tykytykset vuoroin vaimenivat, vuoroin entistätiheämmiksi kävivät. Hän muisti nyt lääkärin varoitukset, lääkärin, joka oli tutkinut häntä muutama päivä sitten.
"Ennen kaikkea", – niin oli tohtori sanonut "heti kuin tunnette, ettäteillä 'on sydän', täytyy teidän lakata toiminnasta ja muustasellaisesta, mikä tekee teidät levottomaksi. Vähinkin mielenliikutus onteille turmiollista. Sitä teidän on karttaminen kaikin mokomin."
– Maksaakohan kutsua häntä?
– Ei, ei se ole ensinkään tarpeellista, – vastasi kenraali omaankysymykseensä ja jatkoi sitten:
– Niin, epäröiminenhän se juuri kiihottaa kaikista enimmin. Mutta kunkerran pisti nimensä paperiin, niin sillä hyvä. Ein jeder macht sichsein Bett und muss darauf schlafen [Omalla tekemällään tilallaan kukinmakaa. Suomentaja.], – toisti hän lempi-sananlaskunsa, – Ja mitäpäsminä tässä sitä paitsi suotta mieltäni rasitan? Minä olen korkeimmanvallan käskyläinen ja saatan semmoisena asettua yläpuolelle kaikkientuollaisten harkintain, – virkkoi hän, rypistäen silmäkulmiaan,ikäänkuin olisi tahtonut koota omassa itsessään kaiken sen kylmyyden, mitä hänellä sydämessään ei ollut.
Sitten johtui hänelle mieleen hänen viimeinen keskustelunsa keisarinkanssa: kuinka keisari vakavan näköisenä oli luonut häneen terävänkatseen ja sanonut: "Minä luotan teihin: niinkuin ette säästänytitseänne sodassa, niin toivon teidän nytkin toimivan yhtä tarmokkaastitässä taistelussa radikaaleja vastaan; te pidätte kyllä huolen siitä,ett'ei teitä petetä, ettekä uhkauksia säikähdä. Hyvästi!" Ja keisarioli syleillyt häntä ja kääntänyt hänen puoleensa olkapäänsäsuudeltavaksi. Kenraali muisti tämän, ja muisti vastauksensakin: "Minulla ei ole oleva muuta harrastusta kuin saada panna henkenialttiiksi keisarillisen herrani ja isänmaani palvelukseen."
Ja muistellessaan tuota nöyrän alamaisen liikutusta, jota hän olituntenut, tietäen olevansa valmis uhrautumaan korkean herransa edestä,hän karkoitti mielestään ne ajatukset, jotka hetken verran olivat häntähäirinneet, allekirjoitti jäljellä olevat paperit ja soitti taaskelloa.
– Onko teepöytä katettu? – kysyi hän.
– Heti kohta, teidän ylhäisyytenne.
– Hyvä on. Saat mennä.
Huokaistuaan syvästi ja hieraistuaan sitä kohtaa, missä hänellä sydänoli, kenraali astui raskain askelin suuren, aution salin vasta vahattuaparkettilattiaa myöten vierashuonetta kohti, josta kuului ääniä.
Kenraalittarella oli vieraita: kuvernööri rouvineen, muuan ruhtinatar – neiti ja suuri patriooti – ja kaartin upseeri, kihloissa kenraalinainoan naimattoman tyttären kanssa.
Kenraalitar, laiha rouva, huulet ohuet ja kasvojen ilme kylmä, istuipienen, matalan pöydän ääressä, jossa seisoi teeserviisi ja hopeinenkannu väkiviinalampun päällä.
Teeskeltyä surua ilmaisevalla äänellä hän kertoi lihavalle ja ikäänsänähden liiaksikin nuorteleivalle kuvernöörin rouvalle, kuinka hän onlevoton miehensä terveydestä.
– Joka Jumalan päivä tulee yhä uusia ja uusia ilmiantoja salaliitoistaja kaikenmoisista kauheista asioista… ja kaikki tuo sälytetäänBasilen hartioille. Hänen tulee ratkaista kaikki tuollaiset asiat.
– Älkäähän muuta sanoko, – virkkoi ruhtinatar. – Je deviens férocequand je pense à cette mandite engeance. [Minä tulen raivoon, ajatellessani tuota kirottua joukkiota. Suom.]
– Niin, se on hirmuista. Aatelkaas, hän tekee työtä 12 tuntiavuorokaudessa, vaikka hänellä on semmoinen sydänvika! Minä pelkäänkovin, että…
Nähtyään miehensä astuvan sisään, hän ei päättänyt lausettaan.
– No niin, sen saatte kuulla häneltä itseltään… Barbin onihmeellinen tenori – jatkoi hän, suloisesti myhähtäen kuvernöörinrouvalle ja kääntäen puheenaiheen toisaalle.
Kenraalin tytär, terve, solakka tyttö, oli istunut sulhasensa kanssavieraskamarissa kiinalaisten verhojen takana.
He nousivat ja astuivat tervehtimään isää.
– Mutta, armas, sinuahan en ole nähnyt koko päivääni – virkkoikenraali, suudellen tytärtään ja puristaen nuoren upseerin kättä.
Kumarrettuansa vieraille, kenraali istahti itsekin pienen pöydän ääreenja rupesi haastelemaan kuvernöörin kanssa viimeisistä uutisista.
– Ei, ei! Älkää puhuko noista yleisistä asioista, se on kielletty! – virkkoi kenraalitar, keskeyttäen miehensä.
– Ahaa! Tuoltahan tulee Kopjow. Hän varmaankin kertoo meille jotainhauskaa.
– Hyvää iltaa, monsieur Kopjow!
Ja viimeksi-mainittu, jota yleensä pidettiin teräväpäisenä ja sukkelanamiehenä, oli jo ennen pitkää kertomassa uutta anekdootia, joka saikaikki nauramaan.
– Ei! Se on mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta! Päästäkää minut!
Näin parkui Svjetlogubin äiti, koettaen riuhtaista itseänsä irti häntäpitelevän kansakoulu-opettajan, hänen poikansa ystävän, ja tohtorinkäsistä.
Svjetlogubin äiti oli sympaatillinen rouva, nuorehko vielä, vaikkasuortuvat jo harmaissa ja ryppyjä silmän-aluksissa. Opettaja,Svjetlogubin ystävä ei ollut vielä ilmoittanut hänelle, ettäkuolemantuomio oli jo vahvistettu, vaan tahtoi ensin valmistaa häntätähän kamalaan uutiseen. Mutta hänen puhuessaan äidille pojasta, tämäjo hänen äänensä sävystä ja arkailevista