puuhun se joka toisella ja viimein joka kerralla löi siipiään yhteen ja sitten kauan räpytellen istuutui vanhaan plataniin. Jokainen tällainen odottamaton ääni sai valveilla olevan kasakan jännittämään herkäksi kuuloaan, teroittamaan silmiään ja verkalleen kopeloimaan pyssyään.
Yöstä oli jo enin osa kulunut. Musta pilvi oli vetäytynyt länteen ja repaleisten reunojensa takaa avannut näkyviin selkeän tähtitaivaan, ja ylösalaisin oleva kuun kultainen sarvi alkoi punaisena loistaa vuorten takaa. Rupesi tuntumaan kylmältä. Nazarka heräsi, sanoi muutaman sanan ja taas nukkui. Lukashkasta alkoi aika tuntua pitkältä, hän nousi, otti puukon tikarinsa alta ja alkoi vuolla vitsaa latasimeksi. Hänen päässään pyöri ajatuksia siitä, miten mahtanevat tshetshenit asua noilla vuorilla, miten ne pelkäämättä tulevat joen yli tänne, miten vähän ne välittävät kasakoista ja miten ne saattaisivat kulkea yli jostain toisesta kohdin. Ja hän kurotti ruumistaan ja katseli pitkin jokea, mutta ei mitään näkynyt. Vähänväliä hän katseli jokea ja etäistä rantaa, joka eroittautui himmeästi vedestä kuun arassa loisteessa, eikä enää ajatellut tshetshenejä ja odotti vain milloin saisi herättää toverinsa ja pääsisi stanitsaan. Stanitsasta hän muisti Dunjkan, mielitiettynsä, ja tuli kiukkuun ajatellessaan häntä. Aamua ennustaen alkoi hopeista usvaa vaippua veden yllä ja nuoret kotkat vinkuivat vihlovasti lähellä häntä ja läpäyttelivät siipiään. Vihdoin kuului kaukaa stanitsasta ensimäinen kukon kieunta, sitä seurasi heti toinen venyttävä kukkokiekuu, johon muut äänet vastasivat.
"On aika herättää", ajatteli Lukashka, saaden valmiiksi latasimen ja tuntien silmiään raukaisevan. Hän kääntyi tovereihinsa päin ja tutkisteli mitkä jalat ovat minkin; mutta yhtäkkiä hänestä näytti, että jotain läiskähti Terekin toisella rannalla ja hän katsasti vielä kerran valkenevaa vuorten äärtä nurinkäännetyn sirpin alla, vastaisen rannan juovaa, Terekiä ja sitä pitkin uivia puurankoja, jotka nyt jo selvästi eroittautuivat vedestä. Hänestä tuntui kuin hän itse olisi liikkunut ja Terek ajelehtivine rankoineen ollut liikkumaton; mutta sitä kesti vain hetken. Hän rupesi uudelleen tähystelemään. Suuri musta, oksainen ranko herätti hänen huomiotaan. Pyörimättä ja kiikkumatta kulki se omituisesti aivan keskellä jokea. Näyttipä hänestä, ettei se kulkenut aivan virran suuntaan vaan vetäytyi matalikkoa kohti. Lukashka kurotti kaulaansa ja alkoi tarkkaavasti seurata sitä. Ranko kulki matalikolle, pysähtyi ja omituisesti liikahti. Lukashka oli näkevinään käden puun alta. "Nyt nähdään miten minä yksinäni ammun abrekin!" – ajatteli hän, tarttui pyssyyn, hätäilemättä mutta nopeasti pani pystyyn haarukkaisen kannattimen, asetti sen päälle pyssynsä, kuulumattomasti ja hilliten veti hanan ja pidättäen henkeään alkoi tähdätä, koko ajan tarkaten eteensä. "Minä en herätä", ajatteli hän. Mutta sydän löi niin kovasti hänen rinnassaan että hän pysähtyi kuuntelemaan. Ranko yhtäkkiä keikahti ja alkoi taas uida, virran suuntaa leikaten, tälle rannalle päin. "Ettei vain pääsisi menemään!" arveli hän ja nyt hän kuun himmeässä valossa näki rangon edessä tatarin pään välkähtävän. Hän käänsi pyssyn suoraan päätä kohti. Se näytti hänestä olevan aivan lähellä, pyssyn piipun päässä. Hän katsoi ylempää. "Abrekkipas on", mietti hän hyvillään ja yhtäkkiä rajusti heittäytyi polvilleen, uudestaan siirsi pyssyään, löysi tähtäyspilkun, jota tuskin saattoi nähdä pitkän pyssyn päässä, ja lapsuudesta saakka tottumaansa kasakkain tapaan lausuen: "Isälle ja Pojalle", – painoi liipaisimen päätä. Leimahtava välähdys valaisi hetkiseksi kaislikon ja veden. Laukauksen raikas, äkkinäinen ääni kajahti pitkin veden vartta ja jossain kaukana muuttui jyrinäksi. Ranko ei enää uinut virran poikki vaan alas myötävirtaa pyörien ja keikahdellen.
– Älä päästä, kuule! – huusi Jergushov kopeloiden pyssyään ja nousten pystyyn pölkyn takaa.
– Oletko ääneti, senkin ryökäle! – kuiskasi hänelle Luka hampaitaan kiristäen: – abrekkeja!
– Minkä sinä ammuit? – kyseli Nazarka: – kenen sinä ammuit, Lukashka?
Lukashka ei vastannut mitään. Hän latasi pyssynsä ja seurasi katseellaan virran kulettamaa rankoa. Se pysähtyi lähellä olevalle matalikolle ja sen takaa näkyi jotain suurta vedessä kelluvaa.
– Mitä sinä ammuit? Miksi et sano? – toistivat kasakat.
– Abrekkeja, ettekö kuule! – toisti Luka.
– Ole valehtelematta! Vai itsestäänkö pyssy laukesi?..
– Tapoin abrekin, sitä minä ammuin! virkkoi Lukashka mielenkuohun tukahuttamalla äänellä, hypähtäen seisomaan. – Mies ui… – sanoi hän osoittaen matalikkoa. – Minä tapoin sen. Katsoppas tuonne.
– Ole valehtelematta, – toisti Jergushov, hieroen silmiään.
– Mitä ole? No, katso! Katso tuonne, – sanoi Lukashka tarttuen hänen hartioihinsa ja taivuttaen häntä itseensä päin niin voimakkaasti että Jergushov älähti.
Jergushov katsoi minne Luka osoitti ja keksittyään ruumiin heti muutti äänilajia.
– Ahaa! Saat uskoa, tulee toisiakin, tulee, – sanoi hän hiljaa ja alkoi tarkastaa pyssyään. – Tämä on uinut etumaisena; joko ovat jo täällä tai ihan lähellä toisella rannalla, se on varma.
Lukashka heitti vyön päältään ja alkoi riisua tsherkessiläisnuttuaan.
– Minne sinä, hölmö? – huusi Jergushov: – meneppäs vaan ihan tyhjän takia hukkumaan, kuuletko. Jos se on tapettu niin eihän se mihin pääse. Anna minulle ruutia pyssyyn. Onko sinulla? Nazar! mene kiireesti asemalle, mutta älä kule rantaa pitkin, – tappavat vielä sinut, usko minua!
– Vai yksin minä lähden! Mene itse, – sanoi Nazarka vihaisesti.
Lukashka oli riisunut tsherkessiläisnuttunsa ja meni rantaan.
– Älä mene veteen, kuuletko! – sanoi Jergushov riputtaen ruutia pyssyn reikään. – Katso, ei hievahda, minä näen. Aamuun ei ole pitkälti, odota kunnes asemalta tulevat. Mene, Nazar, – tyhjää sinä pelkäät! Älä jänistä, kuule!
– Luka, Luka hoi, – sanoi Nazarka: – kerroppas miten sinä tapoit.
Luka jätti aikomuksensa heti kohta mennä veteen.
– Menkää pian asemalle, minä vahdin. Ja sanokaa kasakoille, että lähettävät vakoilemaan. Jos niitä kerran on tällä puolen, niin on ne saatava kiinni.
– Sitähän minä sanon, että pääsevät pakoon, – sanoi Jergushov nousten, – kiinni ne on saatava!
Jergushov ja Nazarka nousivat, tekivät ristinmerkin ja läksivät asemalle, mutta ei rantaa pitkin vaan orjantappurain läpi pujottautuen metsäpolulle.
– No, muista Luka ettet hievahda, – sanoi Jergushov, – taikka vielä tähän samaan paikkaan tappavat sinut. Pidä sinä varasi ja usko minua.
– Mene, kyllä minä, – sanoi Lukashka, tarkasteli pyssyään ja istuutui taas pölkyn taakse.
Lukashka istui yksin, katseli matalikkoa ja kuunteli eikö kasakoita kuulu; mutta asemalle oli pitkä matka ja hän oli kärsimätön: oli näet varma siitä, että nyt pääsevät pakoon ne abrekit, jotka ovat olleet tapetun mukana. Samoin kuin metsäsiasta, joka oli illalla päässyt karkuun, oli hän nyt harmissaan abrekeista, jotka nyt pääsevät. Hän katseli milloin ympärilleen, milloin toiselle rannalle odottaen juuri nyt näkevänsä vielä yhden miehen, laittoi paikoilleen pyssyn kannattimen ja oli valmis ampumaan. Hänelle ei mieleenkään tullut, että hänet voitaisi tappaa.
IX
Aamu alkoi valjeta. Tshetshenin ruumis, joka oli jäänyt tuskin huomattavasti kiikkumaan matalikolle, näkyi nyt selvästi. Yhtäkkiä alkoi kaislikko lähellä kasakkaa kahista ja kuulua askeleita ja kaislain tupsut liikahtelivat. Kasakka veti pyssyn vireeseen ja lausui: "Isälle ja Pojalle." – Heti hanan napsahduksesta askeleet vaikenivat.
– Hoi, kasakat, älkää ampuko setää! – kaikui