itkenyt tänään?
En minä vastannut. Hän suuteli minua silmiin ja kysyi saksaksi:
– Mitä sinä itkit?
Kun hän kanssamme puhui ystävällisesti, hän aina puhui saksaa, jota taisi täydellisesti.
– Minä vaan unissani itkin, äiti, sanoin minä, muistellen keksimäni unen erikoiskohtia ja vieläkin kauhistuen niitä.
Karl Ivanovitsh vahvisti sanani, vaan ei maininnut itse unesta mitään. Puhuttuaan vielä ilmasta, johon keskusteluun Mimmikin otti osaa, äiti asetti tarjottimelle kuusi sokeripalaa muutamien uskottujen palvelijain varalle, nousi ja meni ikkunalle koruompelukehyksen ääreen.
– No nyt menkää isän luo lapset ja sanokaa hänelle, että hänen on välttämättä tuleminen puheilleni ennenkuin menee elonkorjuulle.
Soitto, tahdin laskeminen ja ankarat katseet alkoivat uudelleen, mutta me menimme isän luo. Kuljettuamme sen huoneen läpi, joka vielä ukkivaarin ajoilta asti sanottiin officiantti-huoneeksi, me tulimme isän työhuoneeseen.
III
Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja osottaen sormellaan siinä olevia kirjekuoria, papereita ja rahaläjiä, kiivaanlaisesti selitteli jotain voudille, Jaakko Mihailoville, joka seisoi tavallisella paikallaan oven ja ilmapuntarin välissä ja kädet selän takana liikutteli sormiaan sangen nopeasti joka suunnalle.
Mitä enempi isä kiivasteli, sitä nopeammin liikkuivat sormet ja taas päinvastoin, kun isä vaikeni, niin sormetkin pysähtyivät; mutta annas että Jaakko itse alkoi puhua, niin silloin sormet joutuivat mitä levottomimpaan kiemurteluun ja tekivät epätoivoisia hypähdyksiä joka suunnalle. Näiden sormien liikkeiden mukaan minusta saattoi arvata Jaakon salaisimpiakin ajatuksia; mutta hänen kasvonsa olivat aina tyynet – ne ilmaisivat oman arvon tuntoa ja samassa myös alamaisuutta, se on: minä olen oikeassa, mutta tietysti teidän on valta!
Meidät nähtyään isä sanoi vaan:
– Odottakaahan, – heti paikalla!
Ja päänsä liikkeellä osotti oveen, että joku meistä sen sulkisi.
– Hitto tietäköön, mikä sinuun on tullut, Jaakko, jatkoi hän voudille olkapäitänsä kohautellen (kuten hänen oli tapa). – Tähän kirjekuoreen suljetut 800 ruplaa…
Jaakko veti luoksensa nappulataulun, erotti 800 ja alkoi tuijottaa epämääräiseen pisteeseen odotellen mitä seuraa.
– … ovat talouden tarpeiksi poissaoloni aikana. Ymmärrätkö? Myllystä sinun on saaminen 1,000 ruplaa… eikö niin? Kiinnityksiä sinun on kruunulta saaminen takasin 8,000; heinästä, jonka voi myydä omien laskujesi mukaan 7,000 puutaa – panen 45 kopekkaa puudalta – sinä olet saapa 3,000; siis kuinka paljon sinulla on rahoja kaikkiaan? – 12,000… eikö niin?
– Aivan, aivan, sanoi Jaakko.
Mutta hänen sormiensa nopeasta liikkeestä huomasin hänen aikovan panna vastaan; isä keskeytti hänet.
– Näistä rahoista sinun siis on lähettäminen 10,000 Petrovskin maatilan edestä neuvoskunnalle. – Jotavastoin kassassa olevat rahat, jatkoi isä (Jaakko sekotti entiset 12,000 ja erotti 21,000): – sinun on tuominen minulle ja merkitseminen laskuihin menopuoleen nykyiselle päivämäärälle (Jaakko sekotti nappulat ja käänsi taulun ylös alasin, osottaen kai sillä että noiden 21.000 on käyvä samoin.) – Tämän kirjekuoren sinä taas annat sille, jolle se on osotettu.
Minä kun seisoin lähellä pöytää, näin kirjekuorella osotteen: "Karl
Luultavasti isä huomasi minun lukeneen semmoista, mitä en tarvinnut tietää, koska hän pani kätensä olalleni ja kevyellä liikkeellä ohjasi minut pois pöydän luota. En ymmärtänyt hyväilyäkö tämä oli vai oikaisua, mutta joka tapauksessa minä suutelin suurta suonikasta kättä, joka lepäsi olallani.
– Ymmärrän, sanoi Jaakko. – Ja mitä suvaitsette määrätä Habarovkan rahojen suhteen?
Habarovka oli äidille kuuluva maatila.
– Ne ovat jätettävät konttoriin eikä niitä saa mihinkään käyttää minun määräämättäni.
Jaakko oli hetken aikaa vaiti; sitten hänen sormensa äkkiä alkoivat hurjasti kiemurrella, ja vaihdettuaan tottelevaisen tylsyyden, joka hänen kasvoillaan ilmeni kun oli herran käskyjä kuunteleminen, tuohon hänelle omituiseen viekkaaseen ilmeeseen, hän veti taas nappulataulun luokseen ja alkoi selvitellä:
– Älkää pahastuko Pjotr Aleksandrovitsh, mutta minun täytyy ilmottaa että on mahdoton ajoissa suorittaa neuvostolle. – Te äsken sanoitte, jatkoi hän verkalleen: – että rahoja pitäisi saada kiinnityksistä, myllystä ja heinästä. (Luetellen näitä summia hän erotti ne nappulataululla). – Mutta nähkääs, minä pelkään, kun emme vaan laskuissamme vähän erehtyisi, lisäsi hän hetken vaiti oltuaan ja syvämietteisesti isään katsahtaen.
– Miksi niin?
– No nähkääs, ensinnäkin mitä myllyyn tulee, niin se mylläri jo kahteen kertaan on käynyt luonani rukoilemassa maksun lykkäystä, ei sanonut olevan rahaa… se on parastaikaakin täällä, ehkä suvaitsette itse sen kanssa puhua.
– Mitä se sanoo? kysyi isä, osottaen päänliikkeellä, ettei halunnut puhua myllärin kanssa.
– Tietäähän sen mitä se puhuu, ei ole muka yhtään jauhattavia käynyt, ja mitä oli rahoja ne näet meni sulkujen korjuuseen. Ja jos sen ajaa tiehensä, niin eipä siitäkään ole meille apua. – Mitä taas kiinnityksiin tulee, niin johan taisin herralle ilmottaa, ettei meidän rahojamme sieltä niinkään pian saada irti. Minä tuonnoin kuulustelin sitä asiata kaupungista, niin vastattiin, ettei asialle voi nyt mitään ja että kaikesta päättäen rahoja ei ole odotettavissa ennen kuin kahden kuukauden kuluttua – Ja mitä vihdoin heiniin tulee, niin vaikkapa nyt saisimmekin myydyksi 3,000 edestä…
Hän siirsi 3,000 erilleen ja oli hetkisen vaiti katsahdellen vuoroon nappuloihin vuoroon isän silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Näettehän itse kuinka vähän tätä on! Ja heinästäkin saamme huonon hinnan jos sitä tähän aikaan rupeamme myymään…"
Näkyi selvästi että hänellä on vielä suuri joukko todistuksia: ja siksipä isä kai hänet keskeyttikin.
– Siitä mitä olen sanonut en muuta mitään, mutta jos rahojen saamisessa todellakin tulee viivytystä, niin ota sitten Habarovkan rahoista mikä puuttuu.
– Ymmärrän.
Jaakon kasvoista ja sormien liikkeistä saattoi huomata, että tämä viimeinen määräys oli hänelle suuresti mieleen.
Jaakko oli maaorja, sangen innokas ja altis mies; kuten kaikki hyvät käskyläiset oli hänkin äärettömän tarkka isäntänsä varojen hoidossa ja hänen käsityksensä herrasväen eduista olivat mitä kummallisimmat. Hän pyrki alituisesti huolehtimaan herran omaisuuden kasvamisesta rouvan omaisuuden kustannuksella ja koetti todistaa välttämättömäksi käyttää kaikki tulot tästä jälkimäisestä maatilasta Petrovskin maatilan hyväksi (missä me asuimme). Siksipä hän nyt oli riemuissaan. Hän oli täydellisesti onnistunut.
Tervehdittyään meitä isä sanoi että kylliksi olimme jo täällä maalla laiskotelleet, että nyt me emme enää olleet pieniä, ja että aika oli ryhtyä tosilukuihin.
– Kuten te jo tietänette minä lähden ensi yönä matkalle Moskovaan ja otan teidät mukaani, sanoi hän. – Te tulette asumaan mummon luona, mutta äiti jää tyttöjen kanssa tänne. Ja te tiedätte myös, että hänen ainoa lohdutuksensa tulee olemaan saada kuulla teidän ahkeruudestanne ja että teihin ollaan tyytyväiset.
Vaikka niistä valmistuksista, joita saattoi muutamien päivien kuluessa huomata, me jo olimmekin odottaneet jotain tavatonta tapahtuvaksi, niin tämä uutinen meitä kuitenkin hirveästi hämmästytti.
Volodja