on sinun ikävä Moskovassa? ei ole kai, missä huhtoisit koirinesi? Mutta mitäpäs sille teet, batjushka, mutta kylläpäs nämä lintuset varttuvat… – Hän viittasi neitosiin. – Tahdot tai et, sulhasia on heille hankittava.
– No, entäs sinä, kasakkani? (Kasakaksi kutsui Maria Dmitrijevna Natashaa) – puhui hän, hyväillen kädellään Natashaa, joka rohkeasti ja iloisena oli tullut suutelemaan hänen kättään. – Tiedän, että äksy olet tytöksi, mutta pidän sinusta kumminkin.
Hän otti mahdottoman suuresta työlaukustaan päärunan muotoiset ametistiset korvarenkaat ja annettuaan ne Natashalle, jonka kasvot nimipäiväin johdosta loistivat ja olivat tulipunaiset, hän heti kääntyi Pierreen.
– Hee, Hee! rakkaani! tulehan tänne, – hän sanoi teeskennellyn hiljaisella ja vienolla äänellä. – Tulehan, rakkaani…
Ja uhkaavana hän kiersi hihojaan entistään ylemmäs. Pierre meni hänen luokseen, katsellen naivisti lasiensa läpi.
– Käy lähemmäs, käy lähemmäs, rakkaani! Minä ainoa isällesikin sanoin totuuden, kun tarvittiin, ja Jumala käskee sinullekin sanomaan.
Hän vaikeni hetkiseksi. Kaikki olivat vaiti, odotellen, mitä tuleman piti, sillä he tiesivät, että olivat kuulleet vasta alkulauseen.
– Hyvä olet, ei ole moittimista! kelpo poika!.. Isä viruu kuolinvuoteellaan, mutta hän huvitteleikse, ajattaa poliisia karhun selässä. Häpeä, batjushka, häpeä! Parempi kun menisit sotaan. Hän käänsi Pierrelle selkänsä ja tarttui kreivin käsivarteen. Kreivi pidättyi vaivoin nauruista.
– No, eiköhän käydä jo puolisille, luulenpa, että on jo aika? – sanoi Maria Dmitrijevna.
Edellä kulkivat kreivi ja Maria Dmitrijevna; sitten kreivitär husaari-everstin käsivarressa. Anna Mihailovna – Shinshinin kanssa. Berg tarjosi käsivartensa Veralle. Hymyilevä Julie Karagin kulki Nikolain käsivarressa. Heitä seurasi paria koko salin pituudelta, ja viimeisinä tulivat yksitellen lapset, kotiopettajat ja kotiopettajattaret. Palvelijat alkoivat hyöriä, tuolit kolisivat, parvekkeelta alkoi kuulua soittoa, ja vieraat asettuivat paikoilleen. Kreivin koti-orkesterin säveleet sulautuivat veitsien ja kahvelien kilinään, vieraiden ääniin ja palvelijain hiljaisiin askeliin. Pöydän toisessa päässä istui kreivitär. Hänen oikealla puolellaan Maria Dmitrijevna, vasemmalla Anna Mihailovna ja muut naisvieraat. Toisessa päässä kreivi, vasemmalla husaari-eversti, oikealla Shinshin ja sitten muut miesvieraat. Pöydän toisella sivustalla istui varttunut nuoriso: Vera Bergin vieressä, Pierre Boriksen vieressä; toisella sivustalla – lapset, kotiopettajat ja opettajattaret. Kristallipullojen ja hedelmämaljakkojen takaa kreivi katseli vaimoaan ja tämän keltaisilla nauhoilla koristettua tanua ja täytteli uutterasti naapureittensa laseja, muttei sentään omaansakaan unohtanut. Myöskin kreivitär ananasien takaa heitteli merkitseviä silmäyksiä mieheensä, jonka kalju ja kasvot hänen mielestään kävivät yhä punakammiksi ja yhä selvemmin alkoivat eroittautua harmaista hapsista. Naisten puoleisessa pöydän päässä kävi tasainen löperrys, miesten puolisessa kävi puhe yhä äänekkäämmäksi, etenkin oli äänessä husaari-eversti, joka söi ja joi vankasti, käyden yhä punakammaksi, niin että kreivi jo mainitsi hänet esikuvaksi, kehoittaessaan muita vieraita syömään ja juomaan. Berg puhui hellästi hymyillen Veralle rakkaudesta, miten tämä tunne ei ole maasta, vaan taivaista peruisin. Boris nimitteli uudelle ystävälleen Pierrelle pöydässä istuvia vieraita ja katsahti vähäväliä pöydän vastakkaisella sivustalla istuvaan Natashaan. Pierre puheli vähän, tarkasteli outoja kasvoja ja söi vahvasti. Liemiruo'ista, joista hän valitsi kilpikonnaliemen kalapiiraan kanssa, pyihin saakka hän ei jättänyt maistamatta ainoatakaan ruokalajia. Hyvältä maistuivat hänelle myös viinit, joita hovimestari lautasliinaan käärityistä pulloista salaperäisenä tarjoeli vieruskumppalin olan takaa, lausuen joko "kuivaa madeiraa", tai "unkarilaista," tai "Reinin viiniä". Pierre ojensi hovimestarille ensimäisen käsiinsä sattuneen kreivin nimikirjaimilla varustetun kristallilasin, joita kunkin vieraan eteen oli asetettu neljä, ja joi tyytyväisenä, katsellen yhä ystävällisemmän näköisenä vieraita. Natasha, joka istui hänen kohdallaan pöydän vastakkaisella sivustalla, katseli Borista, kuten katselevat kolmentoista vuotiaat tyttöset poikaan, jolta hetki sitten ovat saaneet ensimäisen suutelon ja johon ovat rakastuneet. Hänen katseensa kääntyi toisinaan Pierreenkin, ja tämän lystikkään, vilkkaan tyttösen katse oli aina vähällä saattaa hänet nauramaan, vaikkeikaan hän käsittänyt miksi.
Nikolai istui kaukana Sonjasta, Julie Karaginin vieressä, ja taas oli hänen huulillaan tuo samainen teeskennelty hymy, kun hän puhui jotain Julielle. Sonja hymyili keikailevasti, mutta nähtävästi kalvoi häntä mustasukkaisuus: hän vuoroin vaaleni, vuoroin punastui ja koetti kaikin voimin kuunnella, mistä Nikolai ja Julie puhelivat. Kotiopettajatar vilkuili rauhattomana ympärilleen, aivan kuin olisi valmistautunut puollustautumaan, jos joku rohkenisi loukata lapsia. Saksalainen kotiopettaja koetti painaa mieleensä kaikkien ruokalajien, jälkiruokien ja viinien nimitykset, jotta sitten kirjeessään omaisilleen Saksaan voisi tarkasti kaikesta kertoa. Hän oli sangen loukkautunut, kun hovimestari lautasliinaan käärittyine pulloineen sivuutti hänet. Hän näytti yrmeältä ja tahtoi kasvojensa eleillä osoittaa, ettei hän tästä viinistä välittänytkään, vaan että hän on loukkautunut sentähden, kun kukaan ei häntä ollut ymmärtänyt: hän ei viiniä halunnut janoaan tyydyttääkseen, ei ahnehtiakseen, vaan puhtaasta tiedonhalusta.
XIX
Miesten puoleisessa pöydän päässä kävi keskustelu yhä vilkkaammaksi. Eversti kertoi, että sodan julistuskirje jo oli ilmestynyt Pietarissa, ja että kappaleen siitä, jonka hänkin oli nähnyt, kuriiri tänäpänä oli tuonut ylipäällikölle.
– Ja miksi saattaa paholainen meidät sotimaan Bonaparten kanssa? – sanoi Shinshin. – Il a déjà rabattu le caquet à l'Autriche. Je crains que cette fois ce ne soit notre tour.23
Eversti oli kookas, vankkarakenteinen ja kuumaverinen saksalainen, nähtävästi uskollinen sotilas ja isänmaanystävä. Hän kiivastui Shinshinin sanoista.
– Siksi vain, herraseni, – hän sanoi, – murtaen tuntuvasti saksankieleen, – siksi, että keisari asian tietää. Hän on julistuskirjeessä lausunut, ettei hän välinpitämättömänä voi katsella Venäjää uhkaavia vaaroja, ja että valtakunnan turvallisuus, sen arvo ja liittojen pyhyys… – hän puhui, ties minkätähden erityisemmin koroittaen liittojen sanan, aivan kuin siihen sanaan sisältyisi asian koko ydin.
Ja hänelle ominaisella muistin erehtymättömyydellä ja virallisuudella eversti toisti julistuskirjeen alkusanat … "ja keisarin ainoa ja järkkymätön halu: rakentaa Europaan pysyväinen rauha – on saattanut hänet näissä oloissa siirtämään osan joukoista vieraalle maalle ja toimimaan tämän uuden ehdon toteuttamiseksi".
– Nähkääs miksi, herraseni, – hän lopetti opettavasti, juoden lasinsa pohjaan ja katsellen kreiviin aivan kuin olisi odottanut sanoilleen tämän hyväksymistä.
– Tunnetteko sananlaskun: Jerema, Jerema, nurkassasi kekottaisit, värttinääsi terottaisit, – sanoi Shinshin, hymyillen otsa rypyissä. – Cela nous convient à merveille.24 Onpas ollut meillä Suvorof, mutta hänetkin lyötiin, à plate couture,25 mutta missä ovat nykyään meidän Suvorovit? Je vous demande un peu,26 – hän puhui, käyttäen vuoroin venäjää, vuoroin ranskaa.
– Meidän on taisteltava viimeiseen veripisaraan, – eversti sanoi, lyöden nyrkillä pöytään: – ja kuol-l-ltava keisarimme edestä, ja silloin on kaikki hyvin. Mutta järkeiltävä on ma-a-hdollisimman (hän venytti erityisesti ääntään "mahdollisimman" sanassa) vähän, – hän lopetti, kääntyen taas kreiviin. – Näin me vanhat husaarit päättelemme, ja siinä kaikki. Mutta, mitä te arvelette, nuori mies ja nuori husaari? – hän lisäsi, kääntyen Nikolaihin,