hän lakkaa syömästä samasta kupista köyhän kanssa, hankkii itselleen eri astiat ja erottautuu keittiöstä ja palvelusväestä.
Hän ruokkii hyvin palvelusväkeäkin, ettei siltä valuisi sylkeä hänen makeaan ruokaansa, ja syöpi yksinään. Mutta kun yksinään syöminen on ikävätä, niin hän keksii minkä voi parantaakseen ruokaa, koristaakseen pöytää, ja itse ruuan nauttiminenkin on hänellä keinona itsensä eroittamiseen toisista ihmisistä. Rikas ei voi enää ajatellakaan kutsua pöytäänsä köyhää ihmistä. Pitää osata taluttaa nainen pöytään, kumartaa, istua, syödä, huuhtoa suutaan, ja ainoastaan rikkaat osaavat tuota kaikkea. Sama on asianlaita puvunkin suhteen. Jos rikas mies käyttäisi tavallista pukua, jonka tarkotus on ainoastaan suojella ruumista kylmältä – tavallisia turkkeja, huopa- ja rasvanahkasaappaita, kauhtanoita, housuja, paitoja, – niin hän tarvitsisi hyvin vähän, eikä hän voisi, hankittuaan itselleen kaksi turkkia, olla antamatta toista niistä sille, jolla ei ole yhtään. Mutta rikas mies laittaa itselleen semmoiset puvut, joita voi käyttää ainoastaan erityisissä tilaisuuksissa ja jotka senvuoksi eivät kelpaa köyhälle. Hänellä on hännystakit, liivit, lyhyet takit, lankkinahkaiset saappaat, ranskalaiset koroilla varustetut kengät, vaatteet, jotka ovat muodin vuoksi leikatut pieniin tilkkuihin, metsästys-, matka-, y.m. takit, jotka voivat tulla käytäntöön ainoastaan rikkaitten oloissa. Pukukin tulee siten keinoksi itsensä eroittamiseen köyhistä. Syntyy muoti, eli juuri se, joka eroittaa rikkaan köyhistä. Sama esiintyy vielä selvempänä asunnossa. Että yksi voisi asua kymmenessä huoneessa, täytyy laittaa niin, etteivät sitä näkisi ne, joita asuu kymmenen yhdessä huoneessa. Mitä rikkaampi ihminen on, sitä vaikeampi on päästä hänen luoksensa, sitä enemmän on ovenvartijoita hänen ja varattomien ihmisten välillä. Vaikeata on hienoja mattoja pitkin kulettaa köyhää ihmistä ja sijoittaa hänet atlassinojatuoleille. Niin on matkustuksenkin laita. Talonpojan, joka ajaa rattailla tai reslareellä, täytyy olla hyvin kovasydämisen ollakseen ottamatta rekeensä jalan kulkevaa matkamiestä, – hänellä on tilaakin ja hän voi sen tehdä. Mutta mitä komeammat ajopelit, sitä vaikeampaa on sijoittaa niihin ketä hyvänsä.
Sama on koko elintavan laita, jonka ilmaisee sana puhtaus.
Puhtaus! Kuka ei tuntisi ihmisiä, varsinkin naisia, jotka pitävät tuota puhtauttansa jonakin ylen ylevänä hyveenä, ja kuka ei tietäisi niitä puhtauden nimessä tapahtuvia hassutuksia, joilla ei ole mitään rajoja, kun ne toimitetaan toisten työllä? Kuka rikastuneista ihmisistä ei ole kokenut, millä vaivalla hän on saanut itsensä totutetuksi tuohon puhtauteen. Sananlasku puhuu totta: valkoiset kätöset rakastavat toisten työllä elää?
Tänään pidetään puhtautena sitä, että paitaa muutetaan kerran päivässä, huomenna sitä, että paitaa muutetaan kaksi kertaa päivässä. Tänään sanotaan, että on joka päivä pestävä kaula ja kädet, huomenna, että on joka päivä pestävä jalat, ylihuomenna, että on joka päivä pestävä koko ruumis. Tänään ollaan sitä mieltä, että pöytäliina on muutettava kahden päivän perästä, huomenna, että se on tehtävä joka päivä tai kahdesti päivässä. Tänään vaaditaan, että lakeijalla pitää olla puhtaat kädet, huomenna, että hänellä pitää olla hansikkaat ja että hänen pitää tuoda saapunut kirje tarjottimella puhtaat hansikkaat kädessä. Eikä ole mitään rajaa tuolla puhtaudella, eikä muuta virkaa, kuin että se eroittaa ihmisiä toisistaan ja tekee yhteyden heidän välillään mahdottomaksi, silloin kun se saadaan aikaan toisten työllä.
Sitä paitsi, päästyäni tämän asian perille, tulin samalla vakuutetuksi, että senkin, jota nimitetään yleensä sivistykseksi, on laita aivan sama.
Kieli ei petä. Se antaa oikean nimensä juuri sille, jota nimellä tarkoitetaan. Sivistykseksi nimittää kansa: muotipukua, poliitillista keskustelua, puhtaita käsiä, eräänlaista puhtautta. Vähän sivistyneemmässä piirissä nimitetään sivistykseksi samaa, mutta sivistyksen ehtoihin lisätään vielä pianon soitto, ranskankielen taito, virheetön oikokirjoitus ja vielä suurempi ulkonainen puhtaus. Vielä korkeammalla sivistyksen kannalla olevassa piirissä lisätään vaatimuksiin sitä paitsi englanninkielen taito, päästötodistus korkeimmasta oppilaitoksesta ja vieläkin suurempi puhtaus. Mutta kaikki tämmöinen sivistys, olipa se millä asteella hyvänsä, on oleellisesti samaa. Sivistys on ne muodot ja tiedot, joitten pitää eroittaa ihminen toisista. Ja sen tarkotus on sama, kuin puhtaudenkin: erottautua köyhien laumasta, etteivät nuo nälkäiset ja viluiset näkisi mitenkä me juhlimme. Mutta piilottautuminen on mahdotonta ja he näkevät.
Niinpä tulin vakuutetuksi siitä, että mahdottomuus meidän rikkaitten auttaa kaupunkilaisköyhiä on myöskin mahdottomuudessa lähestyä heitä, ja että lähestymisen mahdottomuuteen olemme itse syypäät koko elämällämme, rikkauksiemme käyttämisellä. Tulin vakuutetuksi, että meidän, rikkaitten, ja köyhien välillä on meidän itsemme pystyttämä puhtauden ja sivistyksen muuri, joka on muodostunut meidän rikkaudestamme, ja että kyetäksemme auttamaan köyhiä on meidän ennen kaikkea hajoitettava tämä muuri, tehtävä niin, että kävisi päinsä Sjutajevin keinon sovelluttaminen – jakaa köyhät keskenämme.
XV
Aloin tutkia asiata vielä kolmannelta, puhtaasti persoonallisesta kannalta. Niitten ilmiöitten joukossa, jotka erityisesti olivat kummastuttaneet minua tämän hyväntekeväisyystoimintani aikana, oli vielä yksi, hyvin omituinen, jolle en kaukaan aikaan voinut löytää selitystä. Se oli seuraava. Joka kerta, kun satuin kadulla tai kotona antamaan köyhälle jonkun pienen lantin, puhelematta hänen kanssaan, huomasin, tai olin huomaavinani tyytyväisyyden ja kiitollisuuden ilmeen hänen kasvoillaan, ja itsellänikin oli silloin miellyttävä tunne. Minä näin, että olin tehnyt sen, mitä toinen oli toivonut ja minulta odottanut. Mutta jos pysähdyin ja osanotolla kyselin häneltä hänen entisestä ja nykyisestä elämästään, enemmän tai vähemmän tutkien yksityiskohtia hänen oloissaan, tunsin, ettei enää sopinutkaan antaa 3 tai 20 kopeekkaa, vaan aloin valikoida kukkarostani rahoja, epätietoisena, paljonko antaisin. Annoin silloin aina enemmän ja joka kerta huomasin kerjäläisen menevän pois tyytymättömänä. Yleisenä sääntönä oli, että, jos, koeteltuani lähestyä köyhää, annoin kolme ruplaa tai enemmänkin, melkein aina näin alakuloisuutta, tyytymättömyyttä, jopa vihaakin köyhän kasvoilla. Sattuipa joskus niinkin, että kerjäläinen, saatuaan kokonaista 10 ruplaa, meni pois sanomatta edes kiitostakaan, ikäänkuin minä olisin loukannut häntä. Silloin minua hävetti aina ja tunsin aina itseni syylliseksi. Jos minä viikko-, kuukausi- tai vuosimäärät seurasin jonkun köyhän oloja ja autoin häntä, ilmaisten hänelle mielipiteitäni ja lähestyen häntä, tulivat suhteet hänen kanssansa sietämättömiksi, ja minä huomasin tuon köyhän minua halveksivan. Ja minä tunsin hänen olevan oikeassa.
Jos kadulla kulkiessani, kun hän seisoo siellä pyytäen ohi kulkevilta kolmea kopeekkaa, annan hänelle ne, olen hänen silmissään ohikulkija ja hyvä, antelias ohikulkija, joka antaa hänelle rihman paidan ompelemista varten alastomalle. Hän ei odota sen enempää, ja jos annan sen hänelle, niin hän vilpittömästi minua siunaa. Mutta jos pysähdyn häntä puhuttelemaan niinkuin ihmistä, näytän tahtovani olla enemmän kuin ohikulkija. Jos, niinkuin usein sattuu, hän on itkenyt kertoessaan minulle onnettomuudestaan, niin hän ei näe minussa enää ohikulkijaa, vaan sen, minkä minä tahdon hänen näkevän, hyvän ihmisen. Jos taas olen hyvä ihminen, niin hyvyyteni ei voi pysähtyä 20 kopeekkaan, eikä 10 ruplaan, eipä edes 10 tuhanteen ruplaan. Ei voi olla jonkun verran hyvä ihminen. Otaksutaan, että olen antanut hänelle paljon, että olen parantanut hänet, pukenut, auttanut hänet jaloilleen, niin että hän on voinut elää ilman toisten apua, mutta sitten jostain syystä, onnettomuuden tai heikkoutensa kautta, taas on ilman palttoota, ilman alusvaatteita, ilman rahoja, taas on nälkäinen ja viluinen, ja taas on tullut minun luokseni. Minkä vuoksi nyt kieltäytyisin antamasta? Jos syynä toimintaani olisi ollut määrätyn aineellisen tarkotuksen saavuttaminen, määrätyn rahasumman tai jonkin palttoon antaminen, niin voisin, kerran annettuani, rauhoittua, mutta syynä toimintaani ei ole se. Syynä on se, että tahdon olla hyvä ihminen, s.o. tahdon nähdä itseäni jokaisessa toisessa ihmisessä. Jokainen ihminen käsittää hyvyyden tällä tavoin, eikä toisin. Ja senvuoksi, vaikka hän olisi 20 kertaa juonut kaiken,