kuulin vasemmalta puoleltani ylhäältä, puiselta läpikäytävältä juoksevien ihmisten jalkain töminätä, ensin käytävän siltaa pitkin, ja sitten portaita. Ensimmäisenä juoksi ulos laiha vaimoihminen, hihat ylöskäärittyinä, haalistunut ruusunvärinen hame yllään ja patiinit jalassa. Hänen kintereillään juoksi pörröinen mies punasessa paidassa ja hameen levyisissä housuissa, kalossit jalassa. Mies sai vaimon kiinni portaitten alapäässä. "Et pääse käsistäni", sanoi hän, nauraen. "Kas sitä kierosilmäistä pirua", alkoi nainen torua, nähtävästi hyvillään tuosta takaa-ajosta, mutta nähtyään minut, huudahti äkäisesti: "ketä haet?" Kun en ketään hakenut, jouduin hämilleni ja läksin pois. Kummallista ei tässä ollut mitään, mutta tämä tapaus, – senjälkeen, mitä olin nähnyt toiselta puolen pihaa – haukkuvan akan, iloisen ukon ja mäkeä laskevat pojat, näytti minulle yhtäkkiä aivan uudelta puolelta sen asian, johon olin ryhtynyt. Minä aijoin tehdä suuren hyväntyön näille ihmisille moskovalaisten pohattain avulla. Mutta nyt ymmärsin ensi kerran, että kaikilla niillä onnettomilla, joille tahdoin tehdä hyväntyön, on, paitsi sitä aikaa, jolloin he, kärsien nälkää ja vilua, odottavat pääsyään taloon, vielä aikaa, jota heidän johonkin täytyy käyttää, on vielä 24 tuntia joka vuorokausi, on vielä kokonainen elämä, josta en ennen ollut tullut ajatelleeksi. Ymmärsin nyt ensi kerran, että kaikkien näitten ihmisten, paitsi puuhailemista itsensä vilulta suojelemisessa ja nälkänsä sammuttamisessa, täytyy elää vielä jollakin tavalla ne 24 tuntia joka vuorokausi, jotka heidän on eläminen, niinkuin kaikkien muittenkin ihmisten. Minä ymmärsin, että näitten ihmisten täytyy olla vihoissaan, ikävöidä, uljastella, iloita. Niin omituista kuin se onkin, ymmärsin nyt ensi kerran selvästi, ettei puuhani voinut rajoittua ainoastaan tuhannen ihmisen ruokkimiseen ja vaatettamiseen, – se ei ollut samaa, kuin tuhannen lampaan ruokkiminen ja katosalle ajaminen – vaan kysymys oli siinä, että ihmisille oli tehtävä jotain tosi hyvää. Ja kun ymmärsin, että jokainen noista tuhannesta ihmisestä on aivan samallainen ihminen, jolla on samallainen menneisyys, samallaiset intohimot, kiusaukset, erehdykset, samallaiset ajatukset ja kysymykset, kuin minullakin, niin alkuunpanemani asia rupesi yhtäkkiä näyttämään minusta niin vaikealta, että tunsin itseni voimattomaksi. Mutta asia oli kerran pantu alkuun ja minä jatkoin sitä.
V
Määrättynä päivänä väenlaskussa toimivat ylioppilaat saapuivat paikalle aamulla varhain, ja minä, hyväntekijä, tulin heidän luokseen kello 12. Minä en voinut tulla varemmin, sillä minä nousin k: lo 10, join kahvia ja polttelin sitten paperossia, odotellen ruuan sulamista. Tulin k: lo 12 Rshanovin talon portille. Poliisi osoitti minulle ravintolan, johon laskijat olivat käskeneet tulla kaikkien, jotka heitä kysyvät. Menin ravintolaan. Ravintola oli hyvin pimeä, haiseva ja likainen. Suoraan edessä oli tiski, vasemmalla huone likaisilla pöytäliinoilla katettuine pöytineen, oikealla iso huone pilareineen ja samallaisia pikku pöytiä akkunain ääressä ja seinien luona. Siellä täällä istui pöytien ääressä teetä juoden miehiä, sekä repaleisia että siististi puettuja, työmiehiä tai pikku kauppiaita, sekä muutamia naisia. Ravintola oli kyllä hyvin likainen, mutta heti saattoi nähdä, että sen asiat kävivät hyvin. Tiskin takana seisovan ravintolanhoitajan toimeliaan näköiset kasvot ja tarjoilijain joutuisa palvelevaisuus sitä osoittivat. Tuskin olin ennättänyt astua sisään, kun jo muuan tarjoilija oli valmis riisumaan palttoon päältäni ja tuomaan, mitä käskettäisiin. Näkyi että oli totuttu joutuisasti ja huolellisesti suorittamaan tehtävät. Kysyin väenlaskijoita. "Vanja!" – huusi pieni, saksalaisten tapaan puettu mies, joka järjesteli jotain kaapissa tiskin takana; se oli ravintolan isäntä Ivan Feodotitsh, talonpoika Kalugan kuvernementistä. Tuli kyyppari, noin 18 vuotias poika, laiha, käyränenäinen, kasvot kellertävät. "Mene saattamaan herraa väenlaskijain luo". Poika heitti salvetin, pani palttoon päällensä ja läksi nopeasti astuen viemään minua takaoven kautta. Likaisessa, haisevassa keittiössä tuli meitä vastaan vanha eukko, varovasti kantaen jonnekin hyvin haisevia sisälmyksiä riepuun käärittynä. Sieltä laskeuduimme kaltevalle pihalle, joka oli täynnään puurakennuksia kivisillä alakerroksilla. Löyhkä tällä pihalla oli hirmuinen. Se tuli ulkohuoneesta, jonka ympärillä aina oli suuri väentungos. Ulkohuone oli vaan osoittamassa sitä paikkaa, jossa oli tapana käydä tarpeillaan. Ohikulkiessa oli mahdotonta olla sitä huomaamatta ja hyvin vaikealta tuntui, kun joutui siitä lähtevän väkevän löyhkän piiriin.
Poika, varoen valkoisia housujaan, saattoi minut tämän paikan ohi ja suuntasi sitten kulkunsa erään puurakennuksen luo. Pihan läpi kulkevat ihmiset kaikki pysähtyivät minua katselemaan. Nähtävästi oli siististi puettu ihminen näillä seuduin harvinaisuus.
Poika vei minut erääseen pimeään ja haisevaan kellarikerrokseen. Kulkiessamme pimeätä käytävää, avautui äkkiä yksi ovista ja siinä näyttäytyi humalainen ukko paitasillaan, joka nähtävästi ei ollut talonpoikaisia. Tätä miestä ajoi ja tyrkki luotaan kimakasti vinkuen muuan pesijätär, hihat ylös käärittynä ja kädet saippuassa. Minun oppaani työnsi juopuneen syrjään ja nuhteli häntä. "Ei sovi tuolla tavalla häpäistä itseään", sanoi hän, "kun vielä on upseeri olevinaan!"
Tulimme määräpaikkaamme numero 30: een. Poika avasi oven ja meitä vastaan tulvahti saippuahöyryn, huonon ruuan ja väkevän tupakan haju. Astuimme sisään täydelliseen pimeyteen. Ikkunat olivat vastaisella puolella, vaan tällä puolen oli lautaseinäisiä käytäviä oikealle ja vasemmalle ja ovia, jotka johtivat epätasaisilla laudoilla vuorattuihin ja valkosella vesivärillä maalattuihin huoneisiin. Pimeässä huoneessa vasemmalla näkyi vaatteita pesupunkassa pesevä vaimo. Eräästä oikealla olevasta ovesta tirkisteli vanha mummo. Toisesta avonaisesta ovesta näkyi karvainen, punanaamainen mies, virsut jalassa, istuvan makuulavalla. Hän piti käsiään polvien päällä ja heilutteli jalkojaan katsellen alakuloisesti virsujaan.
Käytävän päässä oleva ovi vei siihen huoneeseen, jossa laskijat olivat. Se oli emännän huone. Hänen hallussaan oli koko tämä numero, ja hän vuorostaan vuokrasi siitä huoneita toisille asukkaille ja yömajalaisille. Tässä hänen pikkuisessa huoneessaan pyhäinkuvan alla istui väenlaskua toimittava ylioppilas papereineen, aivan kuin tutkintotuomari kuulustellen erästä mieshenkilöä. Mies oli emännän ystävä, joka hänen puolestaan vastasi kysymyksiin. Siinä oli emäntäkin – vanha vaimo ja kaksi uteliasta asukasta. Minun tultua sisään tuli huone jo aivan täyteen. Tunkeuduin pöydän ääreen ja tervehdin ylioppilasta, joka sitten jatkoi kuulusteluaan. Mutta minä aloin tarkastella ja kuulustella kortteerin asukkaita omia tarkotuksiani varten.
Tuli selville, ettei tässä ensimmäisessä kortteerissa ollut yhtäkään semmoista ihmistä, jonka hyväksi olisin voinut hyväntekeväisyysintoani osoittaa. Emäntä, huolimatta kortteerin kurjuudesta, pienuudesta ja likaisuudesta, joka minua palatseissa asuvaa hämmästytti, eli kaupungin köyhiin asukkaihin verraten mukavasti ja minulle hyvin tunnettuun maalaisköyhyyteen verraten ylellisestikin. Hänellä oli untuvahöyheninen vuode, tikattu peite, teekyökki, turkki ja astiakaappi. Yhtä varakkaalta näytti emännän ystäväkin. Hänellä oli yksin kellokin perineen. Asukkaat olivat köyhempiä, mutta ei ollut yhtään semmoista, joka olisi kaivannut pikaista apua. Apua pyysivät vaatteita pesevä nainen, jonka mies oli jättänyt ja jolla oli lapsia, vanha leskieukko, jolla sanojensa mukaan ei ollut millä elää, ja virsujalkainen mies, joka sanoi, ettei ollut sinä päivänä mitään syönyt. Mutta kuulusteluista kävi selville, ettei kukaan näistä henkilöistä kärsinyt erityistä puutetta, ja että auttaakseen heitä olisi ollut lähemmin heihin tutustuttava.
Kun ehdotin miehensä hylkäämälle vaimolle, että sijoittaisin hänen lapsensa turvakotiin, joutui hän hämilleen, kiitti tarjouksesta, mutta nähtävästi ei sitä halunnut. Hän olisi mieluummin halunnut raha-apua. Vanhin tytär auttoi häntä pyykin pesussa ja keskimmäinen hoiti poikaa. Vanha mummo halusi hyvin päästä köyhäintaloon, mutta tarkasteltuani hänen kommakkoansa, huomasin, ettei hän ollut kovin köyhä. Hänellä oli pikkuinen kirstu täynnä tavaraa, teekannu, kaksi kuppia ja paperikoteloissa teetä ja sokeria. Hän kutoi sukkia ja käsineitä, saaden siitä palkkaa kuukausittain eräältä hyväntekijättäreltä. Mies taas nähtävästi oli vähemmän ruuan kuin humalan puutteessa, ja kaikki, mikä hänelle olisi annettu, olisi mennyt kapakkaan. Tässä