mustia kiharoita ja iloisia kasvoja. Siellä oli Natasha, joka Sonjan ja Petjan kera oli tullut utelemaan, joko veli oli noussut.
– Nikolenjka, nouse ylös! – huusi taas Natashan ääni ovesta.
– Heti! Sillä aikaa askaroitsi Petja etuhuoneessa tarkastellen miekkoja ja huitoen niillä, tuntien sellaista ihastusta, jollaista tuntevat pojat nähdessään kotona vanhemman veljensä, joka on sotilas, ja nyt hän, unohtaen että sisarten oli sopimatonta nähdä pukeutumattomia miehiä, avasi oven.
– Onko tämä sinun miekkasi? – huusi hän.
Tytöt hypähtivät syrjään. Denisof silmät pöpperöllään piilotti karvaiset säärensä peitteeseen, apua anovasti katsoen toveriinsa. Petja työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui taas. Oven takaa kuului naurua.
– Nikolenjka, käy tänne yönutussa, – kehoitteli Natashan ääni.
– Onko tämä sinun miekkasi? – kysyi Petja. – Vai onko se teidän? – lisäsi hän sangen nöyränä ja kunnioittavana kääntyen viiksikkääseen, mustanhilvakkaan Denisoviin.
Rostof kenki itseensä kiireesti, veti ylleen yönutun ja lähti huoneesta. Natasha oli vetäissyt kannuksellisen saappaan jalkaansa ja sänttäsi toistakin. Sonja oli tanssia pyörähdellyt ja aikoi juuri oikoa hameitaan istuutuakseen, kun Nikolai tuli. Tytöillä oli samankaltainen, uutukainen, taivaansininen puku – molemmat olivat raikkaita, punaposkisia, iloisia. Sonja juoksi pois, mutta Natasha, ottaen veljeä kädestä, vei hänet arkihuoneeseen ja he alkoivat jutella. He eivät ehtineet toisiltaan tarpeeksi kysellä eivätkä vastata kysymyksiin tuhansista pikku seikoista, jotka voivat viehättää vain heitä. Natasha nauroi joka sanalle, jonka veli tai hän itse sanoi, ei siksi, että olisi ollut puhelussa mitään naurettavaa, vaan siksi, että hän oli ihminen eikä kyennyt pidättämään rattoisuuttaan nauruksi puhkeamasta.
– Ah, miten hyvin, oivallista! – liitti hän kaikkeen.
Rostof tunsi, kuinka rakkauden lämpimistä säteistä, ensi kerran puoleentoista vuoteen, hänen sieluunsa ja kasvoilleen levisi tuollainen lapsellinen hymyily, jota hän ei ollut kertaakaan hymyillyt siitä asti kun kotoa läksi.
– Ei, kuuleppas, – sanoi sisar, – olethan nyt jo täysi mies? Olen hirveän iloinen, että olet veljeni. Hän siveli veljensä viiksiä. – Haluttaa tietääni, millaisia te miehet olette? Sellaisiako kuin mekin? Eihän?
– Miksi Sonja juoksi pois? – Rostof kysyi.
– Niin, se on jo koko historia! Miten puhuttelet tästälähin Sonjaa? Sinuksi vai teiksi?
– Miten sattuu, sanoi Rostof.
– Teitittele häntä, pyydän, sanon sinulle sitten syyn. No, sanonpa heti. Tiedät, että Sonja on ystäväni, ystävä sellainen, että poltan käteni hänen tähtensä. Katsoppas!
Hän kääri musliinihiansa ja näytti pitkässä, laihassa ja ihanassa olkavarressaan heti hartian alapuolella elikkä paljon yläpuolella kyynärpään (paikassa, minkä tanssijaispukukin peittää) punaista polttomerkkiä.
– Tämän poltin osoittaakseni rakkauttani. Ei muuta kuin kuumensin viivottimen tulella ja sitte painoin.
Istuen entisen luokkahuoneensa sohvalla, pidellen pikku tyynyjä polvillaan ja katsellen noihin Natashan huiman elokkaisiin silmiin, Rostof ajatuksissaan taas syventyi siihen perheen ja lapsen maailmaan, jolla ei ollut minkäänlaista merkitystä kenellekään muulle kuin yksin hänelle, mutta joka muisteloillaan soi hänelle elämän parhaimpia nautintoja; ja eipä näyttänyt hänestä hyödyttömältä käden polttaminen viivottimella rakkauden merkiksi: hän käsitti sen eikä kummastellut.
– Entäs sitten? Siinäkö kaikki? – hän kysyi.
– Niin, olemme sellaiset ystävykset, sellaiset ystävykset! Mitäpäs tämä on, tyhmyyksiä – viivottimella; mutta me olemme ainaiset ystävykset! Hän kun kerran alkaa jotakuta rakastaa, rakastaa ikuisesti; minä en sitä käsitä, unohdan heti.
– No entä sitten?
– Niin, mitenkä hän rakastaa minua ja sinua!
Natasha punehtui yhtäkkiä.
– Kuule muistathan, ennen lähtöäsi … siitä hän sanoo aina, että unohtaisit kaiken sen… Hän sanoo: rakastan Nikolaita ikäni kaiken, mutta pysyköön hän vapaana. Onhan totta, että tämä on jalomielistä ja suurta? – Niinkö, niinkö? Hyvinkö jalomielistä? Onko? – kyseli Natasha niin vakavana ja huolestuneena, jotta oli selvää, että sen minkä hän nyt lausui, oli hän ennen kyynelten vuotaessa sanonut.
Rostof vaipui aatoksiinsa.
– En mitenkään ota takaisin sanaani, – hän sanoi. – Ja sitten, onhan Sonja niin verrattoman ihana, että hulluko kieltäytyisi onnestaan?
– Ei, ei, – huudahti Natasha. – Me olemme jo tästä hänen kanssaan puhuneet. Tiesimme, että näin sanoisit. Mutta se ei käy päinsä, sillä ymmärräthän, jos niin sanot – pidät itsesi sanasi sitomana, ja silloin näyttää siltä kuin olisi Sonja tämän tahallaan sanonut. Tästä seuraisi, että sittenkin menisit hänen kanssaan naimisiin vasten tahtoasi, ja silloin käy aivan toisin kuin on tarkoitettu.
Rostof huomasi heidän harkinneen hyvin. Sonja oli eilen hämmästyttänyt häntä kauneudellaan. Tänään, nähtyään tytön välähdykseltä, oli tämä näyttänyt hänestä vielä ihanammalta. Hän oli suloinen 16-vuotias tyttö, joka nähtävästi rakasti häntä palavasti (Nikolai ei tätä hetkeäkään epäillyt). Miksei hän nyt saanut häntä rakastaa, vieläpä mennä naimisiinkin, – arveli Rostof, – mutta olihan nyt niin paljon muita iloja ja puuhia! "Niin, he ovat harkinneet oivallisesti", – hän ajatteli, – "pitää pysyä vapaana."
– No, mainiota, – sanoi hän, – myöhemmin puhelemme tästä. Oi, miten nyt olen iloinen! – lisäsi hän.
– No, ethän vain liene tullut Borikselle uskottomaksi, – alkoi taas veli.
– Mitä tyhmyyksiä! – huusi Natasha nauraen. – En ajattele häntä enkä liioin ketään muuta, en tahdo tietääkkään.
– Kas vaan! Mitäs sinä nyt sitten?
– Minäkö? – innostui Natasha, ja onnellinen hymy kirkasti hänen kasvonsa. – Oletko nähnyt Duportia?
– En.
– Et ole nähnyt kuuluisaa Duportia, tanssitaituria? Etpäs sitten ymmärrä. Kas mitä nyt tulee.
Natasha pyöristi kätensä ja haali hameensa kuten tanssittaessa on tapa, juoksahti jonkun askeleen, kääntyi, hypähti, löi jalkojaan yhteen ja, seisoen aivan varpaidensa kärillä, astui jonkun kerran.
– Seisonhan? Kas noin, puheli hän; mutta ei pysynytkään varpaillaan. – Tällaistahan minä. En milloinkaan mene naimisiin, vaan rupean tanssijattareksi. Mutta älä puhu kenellekään.
Rostof alkoi hohottaa niin äänekkäästi ja iloisesti, että Denisovin toisessa huoneessa kävi kateeksi, eikä Natashakaan voinut pidättäytyä, vaan yhtyi hänkin nauruun,
– Ei, eikös ole erinomaista? – puheli hän yhä.
– On, on, et enää tahdo mennä Borikselle?
Natasha tulistui.
– En tahdo mennä kenellekään. Sanon hänelle saman kun tapaan.
– Kas vaan! – sanoi Rostof.
– No niin, loruja kaikki tyyni, – jatkoi Natasha löperrystään. – Mutta onko Denisof hyvä? – hän kysyi.
– On.
– No, ja nyt hyvästi, mene pukeutumaan. Onko hän karski, Denisof?
– Miksikäs karski? – kysyi Nikolai. – Ei, Vasjka on oivallinen mies.
– Kutsut