. M.
Vieras rouva
Fedor Mihailovitsh Dostojevski (1821-1881) on Venäjänkirjallisuudessa syvin ihmissielun tutkija. Hän on hämmästyttävällätavalla paljastanut ja analysoinut sairaan ja särjetyn sielun. Kaikkeinmieluummin hän kuvaa teoksissaan sairasta psyykeä, kaksinaisuudenrepimää ihmistä, jonka salaisimmatkin sielunvireet hän pystyymyötäelämään ja mestarillisesti ilmaisemaan. Keskeinen asema hänenteoksissaan on vuoropuheluilla, jotka usein huipentuvat ripinomaisiksitunnustuksiksi.
Dostojevski syntyi Moskovassa sotilasinsinöörin poikana. Hän itsekinvalmistui samalle uralle, mutta jo vuoden kuluttua valmistumisestaanomisti koko elämänsä kirjalliselle toiminnalle. Salaiseen seuraankuulumisen vuoksi hänet vangittiin, tuomittiin kuolemaan, ja vastamestauslavalla luettiin Nikolai I: n armahduskirje, jossa tuomiomuutettiin pakkotyöksi Siperiassa. Siperiasta palattuaan hän julkaisiromaaninsa "Muistelmia kuolleesta talosta" ja "Sorrettuja jasolvattuja". Suurinta huomiota herätti hänen romaaninsa "Rikos jarangaistus", joka käsittelee rikollisen sielunelämää.
Jo eläessään Dostojevski saavutti suurta mainetta. Hänen vaikutuksensaulottuu myös Länsi-Euroopan ja Amerikan kirjallisuuteen.
VIERAS ROUVA
– Ettekö tahtoisi olla niin hyvä, herraseni, saanko pyytää…
Kulkija säpsähti ja katsoi jokseenkin pelästyneenä supiturkkiseenherraan, joka oli niin muitta mutkitta puhutellut häntä keskellä katuakahdeksan aikaan illalla. Sehän on tietty: kun Pietarissa joku herrapuhuttelee toista, hänelle aivan tuntematonta herraa yhtäkkiä kadulla, niin toinen herra pelästyy ehdottomasti.
Ja niin hän säpsähti ja pelästyi hieman.
– Suokaa anteeksi, että vaivaan teitä, sanoi supiturkkinen, – muttaminä… totisesti en tiedä… suotte kai anteeksi. Kuten näette olenhieman hämmentynyt…
Nyt vasta nuorempi nyörinuttuinen herra huomasi supiturkkisentosiaankin näyttävän hämmentyneeltä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivatjokseenkin kalpeat, hänen äänensä värisi, hänen ajatuksensa olivatilmeisen sekavat, sanat tulivat vain vaivalloisesti hänen suustaan.Saattoi nähdä, mitä hirveitä ponnistuksia häneltä vaati kääntyminenpyyntöineen toisen puoleen, joka kenties säädyltään ja arvoltaan olihäntä alempi – kuinka vaikealta hänestä tuntui, että hänen täytyikääntyä pyyntöineen jonkun puoleen. Lopuksi täytyi itse pyynnön ollajotakin sopimatonta, epämääräistä. Sen täytyi olla omituinen pyyntömiehelle, jolla oli niin muhkea turkki, niin arvokas, moitteetontummanvihreä hännystakki ja sellaisia merkittäviä kunniamerkkejä kuinne, jotka koristivat hänen hännystakkinsa rintaa. Nähtävästi tämäkaikki teki supiturkkisen herran niin levottomaksi, ettei hän, perinhämillään, voinut sitä lopulta enää sietää, vaan päätti hillitäkiihtymystään ja jollakin säädyllisellä tavalla hälventää kohtausta, jonka itse oli saanut aikaan.
– Suokaa anteeksi, olen hieman suunniltani, mutta ettehän tunneminua… Suokaa anteeksi, että olen häirinnyt teitä. Olen sitäharkinnut uudestaan.
Sitten hän kohotti kohteliaasti hattuaan ja juoksi edelleen.
– Mutta ei suinkaan, pyydän kohteliaimmin!
Pieni mies katosi kuitenkin pimeyteen ja jätti nyörinuttuisen aivankangistuneena seisomaan paikalleen.
– Mikä kumman otus hän on miehiään? ajatteli nyörinuttuinen. Hänihmetteli kotvan, selvisi sitten kummastuksestaan ja muisti omatasiansa. Hän alkoi kävellä edestakaisin ja katseli edelleen äärettömänmonikerroksisen talon porttia. Sumu alkoi laskeutua – tämä ilahduttihieman nuorta miestä, sillä sumussa hänen kävelynsä herätti vähemmänhuomiota, vaikkapa se muutenkin saattoi pistää korkeintaan jonkuntoivotonna kaiken päivää samalla paikalla seisoneen ajurin silmiin. – Suokaa anteeksi…
Kävelijä säpsähti jälleen. Supiturkkinen herra seisoi toistamiseenhänen edessään.
– Suokaa anteeksi, että jälleen… hän alkoi, – mutta te, te – olette varmaan hyvä ihminen! Älkää pitäkö minua erityisenä henkilönäyhteiskunnallisessa mielessä, vaan suvaitkaa, ihmisenä vain…edessänne, hyvä herra, on ihminen, joka kunnioittavimmin pyytää apua…
– Jos vain voin… kuinka voin palvella teitä?
– Ajattelette kai, että tahdon pyytää teiltä rahaa, sanoi salaperäinenherra. Hänen suunsa vääristyi, hän naurahti hermostuneesti ja vaaleni.
– Mutta, ei suinkaan…
– Ei, näen, että häiritsen teitä! Nähkääs, olen aivan muserrettu, melkein mielettömyyteen saakka; älkää suinkaan uskoko…
– Asiaan, pyydän, asiaan, vastasi nuori mies ja nyökkäsi kehottavastija kärsimättömästi päätään.
– Ah, niin pitkälle on siis tultu! Te huudatte minulle: asiaan – ikään kuin olisin jokin huolimaton lurjus. Olenhan aivan järjiltäni!Miltä minä nyt näytän teistä alennuksessani, sanokaa suoraan!
Nuori mies tuli hämilleen ja vaikeni.
– Saanko kysyä teiltä suoraan: oletteko nähnyt erästä naishenkilöä?Siinä on koko pyyntöni, sanoi supiturkkinen herra vihdoinpäättäväisellä äänellä.
– Erästä naishenkilöä?
– Aivan niin, erästä naishenkilöä.
– Olen, mutta suoraan sanoen, niitä on kulkenut paljon ohitse…
– Juuri niin, vastasi salaperäinen mies katkerasti hymyillen. – Olenhämmentynyt, tahdoin kysyä teiltä jotakin muuta, suokaa anteeksi.Ajattelin kysyä, oletteko ehkä nähnyt naista, jolla on kettuturkki, tumma samettilakki ja musta huntu?
– Ei, sellaista naista en ole nähnyt… luulen, etten ole.
– Niinkö, suokaa sitten anteeksi.
Nuori mies tahtoi kysyä jotakin, mutta supiturkkinen katosi jälleen jajätti maltillisen kuulijansa uudestaan kummastuksiinsa.
– Piru hänet vieköön! ajatteli nyörinuttuinen ilmeisen äkeissään.
Suuttuneena hän kohotti majavakauluksensa ja alkoi jälleen varovaisestikävellä suuren talon porttikäytävän edustalla. Hän oli raivoissaan.
– Miksei hän tule? hän ajatteli. – Kello on pian kahdeksan.
Jokin torninkello löi kahdeksan.
– Ah! Piru vieköön hänetkin!
– Suokaa anteeksi!
– Suokaa te minulle anteeksi, että teitä niin… Mutta te juoksitteniin äkkiä tielleni, että aivan pelästyin, puolusteli kävelijärypistäen otsaansa.
– Tulen jälleen luoksenne. Minun täytyy näyttää teistä levottomalta jaomituiselta ihmiseltä!
– Pyydän kohteliaimmin teitä puhumaan ilman tarpeettomia puheenparsiaja kiertelyjä. Enhän vielä tiedä, mitä tahdotte…
– Teillä on kiire? Nähkääs… Tahdon sanoa teille kaiken suoraan, ilman kiertelyjä. Minkäs sille voi! Asiat vievät usein aivaneriluontoisia ihmisiä yhteen… Mutta näen, että olette kärsimätön, hyvä herra! Siis… muuten en tiedä, kuinka sen sanoisin. Etsin erästänaishenkilöä – olen nyt päättänyt kertoa teille kaiken. Minun täytyynimittäin tietää, minne tämä nainen on mennyt. Kuka tämä nainen on…luulen, ettei teidän tarvitse tietää hänen nimeään, nuori mies.
– No, edelleen!
– Edelleen! Teidän äänensävynne puhuessanne minulle…! Suokaaanteeksi… kenties olen loukannut teitä, kun nimitin teitä nuoreksimieheksi, mutta en tahtonut suinkaan… Lyhyesti, jos tahdotte osoittaaminulle sen ystävällisyyden, että… niin… eräs rouva… tarkoitan, nimittäin, eräs säädyllinen rouva, kunniallisesta perheestä,tuttavapiiristäni – olen ottanut tehtäväkseni – minulla itselläninähkääs ei ole lainkaan perhettä…
– No!
– Asettukaa minun asemaani, nuori mies. Ah, jo taas! Suokaa anteeksi, nimitän teitä aina nuoreksi mieheksi! Jokainen silmänräpäys onkallis… Ajatelkaa: tämä nainen… Mutta ettekö voi sanoa minulle, kuka oikeastaan asuu tässä talossa?
– Jaa… siinä asuu paljon väkeä.
– Niin juuri… Tarkoitan,