Tämä näyttitosiaankin olevan kaksinverroin hämmentynyt. Hän vaikeni, silmäilitoista mielettömästi ja tavoitteli häntä, ilman mitään näkyvää syytä,vapisevin käsin nyörinutun kauluksesta.
– Kysytte minulta, kuka asuu tässä talossa? sanoi nuori mies hiemanperäytyen.
– Niin, täällä asuu paljon väkeä, sanoitte te.
– Täällä, tiedän, täällä asuu myös Sofia Ostafjevna, sai nuori miessanotuksi kuiskaten ja eräänlaisella säälillä.
– No, nähkääs, nähkääs! Onko teillä tarkempia tietoja?
– Vakuutan teille, ei, en tiedä mitään… Päättelin vain teidänkiihtymyksestänne…
– Olen juuri saanut tietää keittäjättäreltä, että hän tulee tänne.Mutta te olette osunut asiaan; tarkoitan, hän ei tule Sofia Ostafjevnanluo… hän ei tunne häntä…
– Eikö? No, suokaa sitten anteeksi…
– Teitä ei tämä kaikki näköjään liikuta yhtään, nuori mies! huusiomituinen mies katkeralla ivalla.
– Kuulkaahan, sanoi nuori mies viivytellen, – enhän oikeastaan tiedä,millainen on asemanne, mutta varmaankin teitä on petetty. Sanokaa sesuoraan!
Nuori mies hymyili kehottavasti.
– Me kyllä ymmärrämme toisemme, hän lisäsi ja hän näytti haluavantehdä pienen kumarruksen.
– Te olette voittanut minut! Mutta tunnustan suoraan – niin onlaita… Mutta kellepä sellaista ei tapahtuisi! Olen syvästiliikuttunut osanotostanne. Teidän on tunnustettava, nuorten miestenkesken… en tosin ole nuori, mutta tiedättehän poikamiesten tavat; poikamiesten kesken, tiedetäänhän…
– No niin, tiedetäänhän se, tiedetään! Mutta kuinka voin auttaa teitä?
– Sillä… teidän sentään täytyy myöntää: vierailu Sofia Ostafjevnanluona! Muuten en vielä tiedä varmaan, mihin tämä rouva on mennyt.Tiedän vain, että hän on tässä talossa. Mutta kun näin teidän kulkevanedestakaisin – silloin ajattelin… nähkääs, minä odotin tuotarouvaa… tiedän, että hän on täällä – tahdoin tavata hänet jaselittää hänelle, kuinka sopimatonta ja alentavaa… lyhyesti, teymmärrätte minut…
– Hm! No?
– En tee sitä omasta puolestani. Ettehän ehkä luule… Hän on vierasrouva! Mies odottaa Voskressenskin sillalla. Hän tahtoo saada rouvankiinni, mutta hänellä ei ole rohkeutta – hän ei vielä usko…sellaisia kuin ne aviomiehet nyt ovat… (Tässä supiturkkinen mieskoetti hymyillä). Olen hänen ystävänsä. Myönnättehän itsekin, ettenminä, mies, joka ansaitsee jossakin määrin kunnioitusta – minä en voiolla se, jona minua pidätte.
– Tietysti! Ei!
– Niin juuri! Tahdon saada hänet kiinni, olen ottanut sen tehtäväkseni(onneton mies)! Tiedän, että hän on älykäs nuori nainen (hänellä onaina Paul de Kock tyynynsä alla); olen varma, että hän vilahtaahuomaamatta jollakin tavoin ohitseni… Minulle on suoraan sanoenkeittäjätär sanonut, että hän tulee tänne. Tuskin olin sen kuullut, kunsyöksyin hänen jälkeensä kuin mielipuoli. Tahdoin yllättää hänet, olinsitä jo kauan aavistanut, ja sen tähden pyysin teitä… tulettehantänne… te – te – en tiedä…
– No niin, mitä tahdotte sitten?
– Jaa-a! Minulla ei ole kunnia tuntea teitä. En voi tyydyttääuteliaisuuttani kysymällä kuka ja kuinka. Kuitenkin, sallikaa minuntehdä kanssanne tuttavuutta, minua ilahduttaa tämä sattuma…
Vapiseva herra pudisteli lämpimästi nuoren miehen kättä.
– Tämä minun olisi pitänyt tehdä jo aivan alussa, hän lisäsi, – muttaolen unohtanut kaiken sopivaisuuden!
Supiturkkinen ei voinut puhuessaan seistä hetkistäkään paikallaan. Hänvilkuili joka puolelle ympärilleen, tepasteli sinne tänne ja kurottialinomaa kuin hukkuva kätensä kohti nuorta miestä.
– Nähkääs, hän jatkoi, – tahdoin kaikessa ystävyydessä kääntyäpuoleenne… Antakaa anteeksi rohkeuteni… tahdoin pyytää teitämenemään tuolle puolelle, sivukadulle, missä ovat takaportaat. Minäpuolestani asetun tänne etupuolelle, jottemme lyö mitään laimin.Pelkäsin, että hän yksin ollessani pääsisi ohitseni; en tahdo päästäähäntä käsistäni. Jos näette hänet, pidättäkää hänet ja huutakaa…Mutta minähän olen hullu! Nyt vasta näen, miten tyhmä ja sopimaton onehdotukseni!
– Mutta eihän toki! Ei suinkaan…!
– Älkää lainkaan koettako kaunistella! Olen nolo, hämmentyneempi kuinkoskaan ennen elämässäni! Aivan kuin seisoisin syytettynä oikeudenedessä! Tahdonpa tunnustaa teille – tahdon olla vilpitön ja suorateitä kohtaan, nuori mies. Olen pitänyt teitä hänen rakastettunaankin!
– Toisin sanoen, tahdotte yksinkertaisesti tietää, mitä täälläkuljeskelen?
– Te jalo ihminen – hyvä herra, olen hylännyt jo kauas sen ajatuksen, että te olisitte se. En tahdo tahrata teitä sillä luulolla, mutta…antakaa minulle kunniasananne, ettei teillä ole mitään suhdetta?
– No, hyvä, annan kunniasanani, että minulla tosin on "suhde", muttaei teidän rouvanne kanssa. Muutenhan en tällä hetkellä seisoisikaankadulla, vaan olisin toki hänen kanssaan yhdessä!
– Minun rouvani? Kuka teille on sanonut mitään minun rouvastani, nuorimies? Olen poikamies, minä – tarkoitan minulla on itsellänikinsuhde…
– Puhuitteko aviomiehestä… Voskressenskin sillalla…
– Tietysti, tietysti, olen puhunut itseni pussiin; mutta on olemassamuita siteitä! Teidän täytyy toki myöntää, nuori mies, että eräänlainenluonteen keveys, tarkoitan…
– Niin, niin! Hyvä, hyvä!
– Tarkoitan, etten suinkaan ole hänen miehensä…
– Hyvä on. Mutta sanon teille suoraan, että kun nyt teille kerron, tahdon siten rauhoittaa itseäni, ja sen tähden olen teille niinavomielinen. Olette saattanut minut huonolle tuulelle, ja tehäiritsette minua. Lupaan huutaa teitä, mutta pyydän kohteliaimminteitä jättämään minut tähän paikkaan ja poistumaan. Minä itse odotansamoin jotakuta.
– Kyllä, kyllä, minä poistun, kunnioitan teidän sydämenne kiihkeääkärsimättömyyttä. Ymmärrän sen, nuori mies. Oi, kuinka hyvin nytymmärrän teitä!
– Hyvä, hyvä…
– Näkemiin! Muuten, suokaa anteeksi, nuori mies, minun täytyy vieläkerran… En tiedä, kuinka sen sanoisin… Antakaa minulle vieläsananne, kunnianne ja omantuntonne nimessä, ettette ole hänenrakastettunsa.
– Ah – taivas, herrajumala!
– Vielä kysymys, viimeinen: tiedättekö rakastettunne miehen nimeä…tarkoitan, sen rouvan, johon olette suhteessa?
– Tietysti tiedän. Se ei ole teidän nimenne, sillä hyvä!
– Mutta mistä tiedätte minun nimeni?
– Kuulkaa kerrankin, menkää nyt! Älkää hukatko aikaa: hän voi sillävälin päästä tuhat kertaa käsistänne… Mitä sitten tahdotte? Teidänrouvallanne on kettuturkki ja lakki, mutta minun rakastetullani väljävaippa ja heleänsininen samettihattu… No, mitä vielä tahdotte?
– Heleänsininen samettihattu! Väljä vaippa ja heleänsininen hattu, huusi tungetteleva mies ja tuli heti jälleen lähemmäksi.
– Voi tuhat tulimmainen! – No, kaikkea sitä sattuukin… Muuten, mitäpuhun! Minun rouvani ei tule tänne!
– Missä hän on – teidän rouvanne?
– Tahdotteko senkin tietää? Mitä se teitä liikuttaa?
– Myönnän,