vastasi
Meg luoden äitiinsä katseen, joka puhui paremmin kuin sanat.
– Jos hänellä vain olisi palvelustyttö tai parikin, kaikki olisi niin kuin pitää, sanoi Amy tullessaan olohuoneesta, jossa hän oli koetellut, sopisiko pronssinen Merkurius paremmin uuninreunustalle vai hyllypöydälle.
– Olemme jo äidin kanssa keskustelleet siitä, ja olen päättänyt seurata hänen neuvoaan. Täällä on niin vähän tehtävää, että kun Lotty juoksee asioillani ja hiukan auttaa minua silloin tällöin, vältyn parahiksi veltostumasta enkä rupea ikävöimään kotiin, selitti Meg rauhallisesti.
– Sallie Moffatilla on neljä kotiapulaista, jatkoi Amy.
– Jos Megillä olisi yhtä monta, he valloittaisivat koko talon, ja silloin herra ja rouva saisivat pystyttää leirin puutarhaan, puuttui puheeseen Jo, joka kiillotti iso keittiöesiliina edessään vielä viimeisen kerran ovenripoja.
– Sallie ei olekaan köyhän miehen vaimo, ja hän tarvitsee monta palvelijaa pitämään hienoa talouttaan kunnossa. Meg ja John aloittavat vaatimattomasti, mutta uskon, että pienessä kodissa on yhtä paljon onnea kuin komeassa palatsissa. Megin ikäiset nuoret tytöt tekevät suuren virheen elleivät viitsi muuta kuin pukeutua, jaella käskyjä ja juoruta. Kun olin nuori rouva, toivoin usein, että uudet vaatteeni kuluisivat tai repeytyisivät, jotta saisin nauttia niiden paikkaamisesta, sillä minusta oli suorastaan kyllästyttävää aina ommella korutöitä tai kirjailla nenäliinoja.
– Olisit mennyt keittiöön sotkemaan kuten Salliekin, kun hän haluaa vaihtelua, vaikka hänen laitoksensa kyllä aina epäonnistuvat ja herättävät suurta riemua palvelijoissa, sanoi Meg.
– Myöhemmin minä meninkin, mutta en huvittelemaan vaan oppimaan Hannalta keittotaitoa, jotta palvelijani eivät voisi nauraa minulle. Silloin se oli kuin leikkiä, mutta tuli aika, jolloin olin todella iloinen, että osasin valmistaa maukasta ruokaa pienille tytöilleni ja selviytyä ilman apulaista. Sinä, Meg, aloitat päinvastaisessa järjestyksessä, mutta varmaan olet kiitollinen tästä oppiajasta vielä silloinkin, kun Johnista tulee rikkaampi mies, sillä varakkaankin perheenemännän täytyy tietää miten työt tehdään, jotta hän tietää mitä voi vaatia alaisilta.
– Se on totta, sanoi Meg, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut äitinsä pientä esitelmää. – Tiedätkö, tästä nurkasta pidän eniten koko nukkekodissani, jatkoi Meg hetken kuluttua heidän noustessaan yläkertaan ja tutkiessaan hänen hyvin varustettua liinavaatekomeroaan.
Beth järjesti siellä parhaillaan liinavaatepinoja hyllyille. Kaikki naurahtivat Megin sanoille, sillä liinavaatevarastoon liittyi hauska tarina. Marchin täti oli sanonut, että jos Meg nai 'tuon Brooken', hän ei saa tädiltään penniäkään. Vähitellen aika kuitenkin hellytti hänen mielensä ja hän rupesi katumaan päätöstään, mutta koska hän ei ikinä perunut sanojaan, hänen oli vaikea keksiä miten kiertäisi uhkauksensa.
Viimein hän huomasi keinon, joka tyydytti häntä. Rouva Carrol, Florencen äiti, sai tehtäväkseen ostaa, päärmäyttää ja nimikoittaa runsaan valikoiman liinavaatteita ja lähettää ne omana lahjanaan morsiamelle. Näin tapahtuikin, mutta salaisuus tuli kuitenkin ilmi herättäen Marchin perheessä suurta riemua. Marchin täti näet koetti näyttää viattomalta ja väitti itsepintaisesti, ettei hän voinut antaa muuta kuin vanhanaikaisen helminauhan, joka jo kauan sitten oli luvattu sille tytöistä, joka ensin menisi naimisiin.
Rouva March siveli ihaillen hienoja damastiliinoja.
– Tämä liinavaatevarasto kestää kyllä koko ikäni, niin ainakin Hanna väittää, sanoi Meg tyytyväisyyttä loistaen.
– Herra Ilveilijä saapuu, huusi Jo alakerrasta, ja kaikki riensivät Laurieta vastaan, sillä hänen jokaviikkoiset vierailunsa toivat aina hauskaa vaihtelua perheen tasaiseen elämään.
Tietä pitkin tuli reippain askelin pitkä, harteikas nuorukainen päässään pehmeä huopahattu ja takki auki reuhottaen. Hän loikkasi matalan puutarha-aidan yli viitsimättä pysähtyä avaamaan veräjää ja seisoi samassa rouva Marchin edessä ojennetuin käsin ja sanoi sydämellisesti:
– Tässä minä taas olen, äiti! Ja kaikki hyvin.
Viimeiset sanat olivat vastaus rouva Marchin hellän kysyvään katseeseen, jonka Laurien silmät kohtasivat niin vilpittöminä, että kohtaus päättyi äidilliseen suudelmaan kuten tavallisesti.
– Tämä on rouva Brookelle, ja sitä seuraavat antajan lämpimät onnittelut. Terve, Beth! Oletpa virkistävä näky, Jo. Ja sinä, Amy, olet aivan liian sievä naimattomaksi tytöksi.
Jutellessan Laurie ojensi ruskean paperikäärön Megille, vetäisi Bethiä palmikosta, virnisteli Jon suurelle keittiöesiliinalle ja elehti muka hurmaantuneena Amyn edessä. Kun hän oli tervehtinyt äitiä ja tyttöjä kädestä, kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen.
– Missä John on? kysyi Meg levottomana.
– Hän ahertaa tänään, että saisi vapaata huomiseksi, rouvaseni.
– Kumpi joukkue voitti viimekertaisen ottelun, Teddy? kysyi Jo, joka yhdeksästätoista ikävuodestaan huolimatta seurasi yhä innokkaasti poikien urheilua.
– Me tietysti. Olisitpa ollut näkemässä.
– Miten jaksaa suloinen neiti Randal? Amy kysyi merkitsevästi hymyillen.
– Hän on entistä julmempi. Etkö näe miten olen laihtunut? Ja Laurie löi leveään rintaansa ja huokasi haikeasti.
– Mitähän hän taas on keksinyt? Avaa pian paketti, Meg, katsotaan mitä siinä on, sanoi Beth, joka uteliaana oli vilkuillut pahkuraista kääröä.
– Se on tärkeä esine tulipalon tai varkaiden varalle, selitti Laurie, kun kääröstä tyttöjen suureksi riemuksi tuli esiin hälytyskello.
– Aina kun John on poissa ja sinä, Meg-rouva, olet peloissasi, sinun tarvitsee vain helistää tätä kelloa yläkerran ikkunasta, niin saat silmänräpäyksessä kaikki naapurit jalkeille. Eikö ole erinomainen? Ja Laurie vahvisti sanansa heläyttämällä hiukan kelloa, jolloin tytöt kiireimmiten tukkivat korvansa.
– Saat olla tästä kiitollinen, ja kiitollisuudesta puhuttaessa minun täytyy kertoa, että Hanna pelasti äsken hääkakkusi hukkateiltä. Näin ohikulkiessani, kun se tuotiin teille, ja jollei Hanna olisi urhoollisesti puolustanut kakkua, olisin siepannut sen varmasti, sillä se oli kauhean herkullisen näköinen.
– Kasvatkohan sinä ikinä isoksi ihmiseksi, Laurie? sanoi Meg hyvin rouvamaisesti.
– Yritän parastani, arvoisa rouva, mutta pelkään pahoin, ettei meidän rappeutuneena aikanamme enää ylitetä sataakahdeksaakymmentä senttiä, vastasi tuo nuori herrasmies, jonka pää jo ulottui melkein kattokruunun tasalle. – Näin upouudessa asunnossa on tietysti pyhyydenloukkaus ajatella syömistä, mutta koska minulla on hirmuinen nälkä, ehdotan että siirrymme muualle.
– Äiti ja minä odotamme Johnia. Täällä on vielä hiukan järjestämistä, sanoi Meg kiiruhtaen pois.
– Beth ja minä menemme Kitty Bryantin luo hakemaan lisää kukkia huomista varten, sanoi Amy painaen sievän hatun sieville kiharoilleen.
– Älä sinä, Jo, ainakaan hylkää minua. Olen niin nääntynyt, etten pääse kotiin omin voimin. Äläkä millään muotoa riisu esiliinaasi, se on harvinaisen pukeva, sanoi Laurie, kun Jo tarjosi käsivartensa tukeakseen hänen horjuvia askeliaan.
– Kuule, Teddy, haluan puhua nyt vakavasti huomispäivästä, aloitti Jo, kun he lähtivät kulkemaan rinnakkain. – Sinun täytyy luvata, että käyttäydyt arvokkaasti etkä kujeillasi pilaa järjestelyjämme.
– Olkoot kujeet minusta kaukana.
– Äläkä juttele hassuja silloin kun meidän on oltava vakavia.
– Enhän minä ikinä. Itse sinä hassuja puhut.
– Ja pyydän hartaasti,