tulee uusi uskollisuuden vala kirkossa vannottavaksi. Puhuttele sitä ennen tuttaviasi ja tule heidän kanssa kirkkoon. Asettukaat saarnastuolin läheisyyteen".
"Minä teen niinkuin käskette, arvoisa herra rovasti", sanoi Turuinen.
"Voipihan sinuun luottaa?" lausui rovasti terävästi silmäillen Turuista.
"Tuomas Turuinen ei ole koskaan sanansa syönyt", lausui talonpoika vakavasti.
Nyt oli ehditty pappilan kujan kohdalle. Rovasti otti hyvästin toveriltaan ja läksi kujaa kulkemaan. Sormuinen ja Turuinen jatkoivat matkaansa.
"Tosiaanki, rovastilla on puhe-taito", lausui Sormuinen.
"Oikein sanot", virkkoi Turuinen. "Puolessa tunnissa olen enemmän muuttunut, kun viidessäkymmenessä vuodessa".
Rovasti ei mennytkään kappalaispuustelliin, jossa pastori Samuli Jockman poikansa Eerikin kanssa häntä hartaasti odottivat saadaksensa kuulla, josko Herkepaeus mahdillansa olisi voinut peruuttaa viime pyhäisen hairauksen. Rovasti poikkesi muutamalle polulle, kulki sitä hyvän matkaa, tuli pienoisen puron luo, jonka yli hän meni, nousi puron törmää ylös ja astuskeli vieläki palasen matkaa metsätietä. Vihdoin hän seisahtui mökin eteen.
"Etiam infimae sortis homo potentissimis qvandoque officia praestare potest",* jupisi pyhä mies, joka, niinkuin papit ylipäänsä siihen aikaan, oli latinan kielessä hyvin perehtynyt. Sitten hän kolmasti kolkutti oveen.
Ovi avattiin ja ulos kurkisti akka, joka varmaanki Louhelle vertoja veti. Yläleuasta pisti esiin yksi hammas, alaleuka oli aivan hampaatoin. Musta, vanukkeissa oleva tukka riippui akan hartioille. Hänen muotonsa ei ollut viikkokausiin veden kanssa likempään tuttavuuteen tullut. Yllään oli akalla keltainen hame, joka oli paikkoja täynnä. Yläpuolen akan rungosta ympäröi sininen nuttu ja päässä oli hänellä tulipunainen huivi, likainen ja repaleinen. Akka oli päällepäätteeksi silmäpuoli ja siis täydellisesti "anus horrida",4 niinkuin Herkepaeus jupisi, nähdessään hänen.
"Jumalan rauha, Horman Malla", lausui rovasti akalle, joka syvästi kumarrellen viittasi puhujalle astua sisään. Tämä ei halunnut viittausta totella, vaan istui kivelle, mökin edustalle.
"Mikäs on armollisen rovastin johtanut mun alhaisen oveni eteen?" kysyi Malla.
"Minä tartsen sun apuas", sanoi Herkepaeus.
"Se on teille aina tarjona. Minä olen köyhä akka-parka ja palvelen mielelläni mahtavia, joilta saan jonku rovon", lausui Malla.
"Kukin virastaan elää", virkkoi Herkepaeus ja hänen suunsa vetäysi tuokioksi kummalliseen hymyyn. Hän jatkoi: "Sulla on suuri valta ihmisten taikauskon vuoksi. Nyt sun pitää ilmestyä ennustajana; puhua merkeistä taivaalla ja maassa; nähdä vanhan vallan onnettoman lopun ja uuden vallan onnellisen alun. Tämän ennustaa tuo nykyisin idän taivaalla ilmestynyt tähti, jonka on sanottu tämänvuotista ruttoa ilmoittaneen. Pane kaiken kykys liikkeelle".
"Uskallanko kysyä, mikä on aikomuksenne, herra rovasti", lausui Halla, "Jos tiedän sen, niin voin paremmin tehtäväni suorittaa".
"Minä tahdon meille paremman esivallan", sanoi Herkepaeus. "Venäjän mahtava tsaari, jolla kuuluu olevan rikkautta kosolta, ja jonka mahtavuus on suosta näkyviin lumonnut komean Pietarin, hän on sopivin hallitsijamme ja hän voi meitä vihollisten hyökkäyksistä varjella paremmin kun Ruotsin nykyinen hallitus. Kun uuden vallan alle tulemme, saat sinäki Malla hohtavia hopeakolikoita kosolta vaivoistas. Tuossa aluksi, jos olet mulle avullinen".
Rovasti veti povestaan vehreän silkkipussin, jonka silmukkojen läpi kuulti rahaa.
Mallan silmä välähti. Hän ojensi laihan kätensä ja lausui:
"Minä palvelen teitä kuin ruumis sielua, sen lupaan Jumalan nimessä".
Taaski rovastin huulille ilmaantui kummallinen hymy, joka piakkoon katosi.
"Tässä ovat rahat", lausui hän. "Laita niin, että kohta kuulen toimistas".
Näin lausuttuaan lähti rovasti taas astumaan, jättäen Mallan ihailemaan saalistaan. Vaan vielä palasi rovasti mökille ja virkkoi noidalle: "Sipo Nevalaisen luona sun erittäinki pitää käydä ja panna kaiken kykysi liikkeelle, saadaksesi hänen yhtymään tuumiimme. Tämä on tärkeätä, sillä löytyy täällä puolue, joka pitää silmällä tuon kopean talonpojan mielipiteitä ja niitä seuraavat".
"Hänen luoksensa riennän huomen aamuna", lausui noita.
"Mene jo tänään", virkkoi rovasti. "Jota tänään voi tehdä, ei pidä huomispäiväksi lykätä".
"Aika on sopimatoin tällä erällä", lausui Malla. "Huomenna on täysi kuu, silloin menen".
"Tee, miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan, jupisten: "Meillä on kummallai vaikutusalana ihmisten usko, vaan vähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kun minä. Mutta sehän onki luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa".
III
Ryöstö
Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea rakennus, jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläki kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos se kaakkoon katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi vuoreksi. Vuoren rinteessä kasvoi rehoittava koivumetsä. Koillisessa siinti vuoria ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa Pielisjärven perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä seutuvia, olivat ne sangen ihanat ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi laskenut tätä puhdasta luonnon ihailemisen nautintoa.
Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, joka kertomuksessamme on valtaava niin etevän sijan.
Sipo Nevalainen oli vuosia puoli väliin kuudettakymmentä elänyt siihen aikaan, jolloin tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen raitis liikuntonsa ei olisi tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut aavistaa; ainoastaan korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että niiden kantaja jo oli elämänsä jälki-osaan kerennyt. Nevalaisen leveällä otsalla näytti ajattelevaisuus majailevan. Hänen harmaansinertävät, läpitunkevat silmänsä olivat tavallista etempänä toisistaan, jolla omituisuudella kreikkalaiset kuvanveistäjät teoksissaan osoittivat mahtipontisuutta ja hallitsiakykyä. Kun mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi hänen otsansa tummansinertäväksi, ikääs kuin uhkaava ukonpilvi olisi siihen asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, jonka omituisuuden tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. – Nevalaisen käytöksessä ilmaantui aina arvollisuus; hänen puheensa oli sattuva ja lyhyt. Hänen luonteensa oli voimakas, vaan samassa haaveksiva. Usein vaipui hän mietintöihin, joista ainoastaan joku ulkonainen vaikutus hänet riisti irti. Äkkiä hän silloin oli palannut mielikuvituksen avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja voimaa.
Nevalainen oli varsin tunnokas; erittäinki vääryys ja sorto panivat hänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että näitä paheita löytyikään ihmisten parissa. Hän ei koskonkaan ollut niitä harjoittanut eikä suvainnut niitä muidenkaan harjoittavan. Tämä herkkätuntoisuus yllämainitussa suhteessa tuli suuresti vaikuttamaan Nevalaisen tulevaan kohtaloon.
Luonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi yksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla, ei kaukana kotitalostaan, ajatuksiin vaipuneena. Olispa luullut jonku jättiläisen vartioivan kummuun kaivetuita aarteita, kun näki Sipon, silmiä liikuttamatta, katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä metsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua niinkauan ja niin kauas kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi näky-alasta, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa tämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja rajattomuudesta, nain lennossaan ehkäistiin.
Nevalaisen vaimo, Katri, oli miestään 6 vuotta nuorempi. Hän oli erittäin tasaista luonnetta, aivan kuin luotu tyyneydellään tasaamaan Sipolle elämän