Ilka purskahti pilkalliseen nauruun; hän matkustaisi yhtä kyytiä merelle asti! Jo yksistään tämä piirre riittää sen todistamiseen, että rouva Virág on minulle otollinen … rouva Virág … ainoastaan rouva Virág! Oi, minun on tapa olla järkevä, varovainen.
Ainainen ystäväsi
Eemil.
Sähkösanoma:
Herra Ferencz Aszaldylle.
Aszald.
Kihlaukseni rouva Virág'in kanssa purettu – nain Ilkan.
Olen onnellinen.
Eemil.
LINTU LAULAA!
Tshi-tshi tshi-tshi-tshiritshi!
Ei koskaan kuulunut iloisempaa viserrystä keväällä metsässäkään kuin räätäliläisten tuvassa. Se tupa oli täynnä lapsia, jotka kaikki pitivät hirveätä melua, mutta pieni laulaja tuolla seinällä huonossa viheriässä häkissään voitti livertelemisellään melun, niinkuin hyvä-ääninen tenoori septetissä toverinsa ja orkesterin.
Se visersi täyttä kurkkua.
Mutta sillä oli kiittämätön yleisö, joka ei piitannut laulajasta mitään; jokainen hääräsi askareissaan, lapset leikkivät, vanhat tekivät työtä.
Ei hän kuitenkaan aivan turhaan lauleskellut – hänelle ilmestyi tarkkaavainen kuulija – ei kuitenkaan sisällä tuvassa, vaan ulkona käytävässä. Ja mimmoinen kuulija! Kaunis, solakka, nuori nainen, jolla samassa kerroksessa, missä räätälin suuri perhe asustaa pienessä pihanpuolisessa tuvassa ja kyökissä, on tilava, valoisa, komea kadunpuolella oleva asunto, jossa on kaksi salonkia, soma budoaari ja herra tiesi mitä kaikkea.
Hän seisoo käytävän rauta-aidaketta vastaan nojautuneena ja on nähtävästi ihastunut pienen laulajan kauniisen ääneen.
Sillä välin aukenee räätäliläisten ovi, räätälin vaimo astuu ulos ja huomaa hämmästyen ylhäisen naisen seisovan siinä.
– Kuuntelen lintuanne – sanoo jälkimmäinen.
– Eikö totta, se laulaa kauniisti? Ei olekaan koko lintutorilla parempaa laulajaa kuin se. Sain sen lahjaksi veljeltäni, joka osaa kasvattaa lintuja, sillä hänellä on, vaikka ammatiltaan onkin nikkari, paljon lintuja, hyvin paljon. Sitte hän myyskentelee niitä. Se on hänelle semmoinen sivuansio, josta hän saa kauniin lisätulon. Tämä meidän lintumme oli paras koko joukosta – vastasi räätälin vaimo tuttavallisella puheliaisuudella.
Sana synnyttää sanan ja kaunis, solakka nainen kertoo että hänellä ei ole onnea kanarilintuihin nähden; hänellä oli ollut niitä jo kaksi, mutta toisesta tuli ilmi että se kuuluu heikkoon rotuun eikä siis laula, toinen taas tuli kipeäksi ja kuoli. Mutta hän kovasti haluaisi sellaista lintua. Hänen asuntonsa on tyhjä, hiljainen, ikävä. ("Huvitus ei olekaan lesken asia", ajattelee räätälin vaimo). Ellei parketin ja huonekalujen paukahdus joskus keskeyttäisi hiljaisuutta, luulisi olevansa haudassa.
Pian hierottiin kauppaa; kaunis, solakka nainen tarjosi hyvän hinnan ja räätälin vaimo oli, vaikka raskaalla mielellä, kuitenkin valmis luopumaan lintusesta. Pieni laulaja muutti jo iltapäivällä komeaan katuasuntoon.
Asunnon kera muuttui häkkikin.
Mihin katositkaan sinä viheriäksi maalatusta puusta ja yksinkertaisesta rautalangasta tehty pieni, jokapäiväisen mallin mukainen häkki? Sinun tulikin hävetä tuon uuden ihanan häkin rinnalla! Se ei riipu seinällä, se seisoo telineellä, omalla eri telineellään; puun sijassa on siinä merenruokoa, rautalangan korvaa messinki. Ja kuinka mukava sitten, mukavammasti kanarilintu ei saata asua. Viisi puikkoa on asetettu leposijaksi; katosta riippuu alas pieni rengas; kuinka hauskalta tuntuneekaan hyppiä puikolta puikolle ja sitten keinua renkaassa! Mainiointa oli kumminkin kylpylaitos. Uudenaikuista asuntoa ei voi ajatella ilman kylpyhuonetta – uudenaikaista lintuhäkkiä vielä vähemmän. Toimellinen emäntä oli asettanut häkkiin punaiseksi maalatusta vaskesta tehdyn pienen kylpyammeen, jotta sen asukas ei kärsisi mitään puutetta.
Joka asuu tällä tavoin, sen täytyy arvonsa mukaisesti elääkin.
Missäpä lintu voi osoittaa ylellisyyttä? Sen yksinkertainen olemus sallii sitä vain ravintoon nähden.
Tuolla räätäliläisten luona sinua, pieni kanari, ei tosiaankaan pidetty liioin kehuttavassa ruoassa. Sait kyllä annoksesi hampunsiemeniä, mutta ei minkäänlaista "extra" pistetty rautalankojen väliin – korkeintaan suurina juhlapäivinä palanen porkkanaa. Nyt ei ainoastaan ruokakupista hymyile vastaasi hyvää syötävää, vaan häkkisi raoista houkuttelee kaikenlaiset herkkupalat, niinkuin sokeria, omenaa, härkkiä…
Et suotta ole tenoristi lintujen joukossa – teuoristeilla on hyvä olo tähän maailman aikaan. Toivon että sinäkin olet tyytyväinen…
Eipä vain, loistosta huolimatta näyttää siltä kuin tuossa pienessä talossa ei olisi hyvä olla.
Jo on neljäs päivä eikä lintu vielä ole edes äännähtänytkään. Siitä asti kuin uuteen asuntoonsa muutti on hän tullut kuin mykäksi. Kaunis, solakka nainen seisoskelee siellä päivät pääksytysten, kehottaa, hyväilee, mielittelee häntä kaikin tavoin, mutta tuota pientä houkkiota ei käy mitenkään saaminen laulamaan. Alussa hän luuli vaitiolon syyksi pelkuruutta, tottumattomuutta uuteen häkkiin ja ympäristöön, mutta nyt on jo neljäs päivä ja tuo oikullinen lintu vielä nytkin istua kököttää liikkumatonna yhdellä puikollaan. Ainoastaan suurin nälkä ja jano saattavat pakottaa sitä hypähtämään alas ruokakupille, ja kun hänen hallitsijattarensa pistää häkkiin sormensa ja tahtoo veikostella hänen kanssaan taikka tulee liian likelle häkkiä, tekee lintu mitä hurjimpia lentoyrityksiä häkissä.
Kaunis nainen ei vieläkään menetä kärsivällisyyttään – hän tahtoo odottaa. Ja hän – todellakin odottaa viikon, odottaa kaksikin viikkoa – turhaan. Muutamaa katkonaista äännähdystä lukuun ottamatta kuuluisa laulaja ei anna mitään kuulla.
– No, sitten minun täytyy luopua siitä toiveestani, että hauskuuttaisit asuntoani, sinä pieni villilintu! – sanoo hän toisen viikon lopulla ja heittäytyy katkeroittuneena keinutuoliinsa, yrittäen keinumisella karkoittaa suuttumustaan.
Kaunis vaimo parka, olet todellakin säälittävä! Tuskin olit mennyt miehelään – noin viisi vuotta sitten – miehesi jätti sinut iäksi. Puolen vuoden avioliiton jälkeen sinun oli pukeutuminen suruvaatteisin. Noin kolme vuotta takaperin talosi kävi vähäisen hauskemmaksi… Erään nuorukaisen seura oli sinusta sangen mieluisa… Mutta mihin hän joutui? Hän katosi. Ja siitä asti elät yksinäsi, ihan yksinäsi! Sinulla on tosin seuranainen, mutta mitä siitä? Talo on mykkä, kuollut…
Ja kuitenkin olet kaunis ja asuntosi todistaa hienoutta, varallisuutta… Vaan kohtalo ei suosinut sinua ja lopulta sinä luovuitkin kaikesta muunlaisesta toiveesta elämässä… Ainoastaan vähäisen eloisuutta vielä halusit … toiveesi perustit pikku keltalintuun ja siinäkin petyit…
Paha, kiittämätön sydän lienee tuolla pienokaisella.
Sillä jos joku – olipa se lintukin – kahteen viikkoon ei totu uuteen asuntoon, niin siihen ei voi olla syynä muu kuin ilkeys, varsinkin kun osoitetaan niin suurta ystävällisyyttä…
Kaunis leski kavahtaa paikaltaan ja astuu häkin luo. Silloin sattuu akkunaan leveä auringon säde ja lankee juuri häkkiin.
Ja pieni lintu rupee laulamaan… Ja millä tapaa! Iloisemmin se ei visertänyt räätäliläistenkään tuvassa kuin nyt…
Mikä saattoi hänessä mielenmuutoksen aikaan: se auringon säde, joka niin iloisesti tanssi hänen häkkinsä messinkilangoilla, vaiko hallitsijattarensa poveen luotu silmäys – sitä älkäämme tutkiko.
Siinä kyllä, että hän liverteli suureksi iloksi emännälleen, joka jo seisoo hänen vieressään, alottaen hänen kanssaan mitä mielevintä pakinaa.
– Et siis olekaan mykkä, sinä-sinä-sinä?