Francis'n laita. Parisissa hän olisi pian väsynyt ensimäisiin säännöttömyyksiinsä, ja luonteensa syvän kunniantunnon pakottamana hän olisi pian tasaantunut ja hakenut onnensa siitä, mistä se on varmimmin löydettävissä, aikaisesta avioliitosta. Mutta kun hän nyt, seuraten sisarensa neuvoa, miltei käskyä, antautui diplomaattiselle uralle, johon hänellä ei ollut vähintäkään halua, niin hän onnettomuudekseen heti alussa joutui Saksaan, sen etäisimpiin lähetystöihin. V. 1876 hän oli viettänyt kaksi vuotta Münchenissä, melkein kokonaan itseensä vajonneena, lukien, haaveksien, odottaen elämää sen sijaan että se olisi ollut elettävä, joutilaana sielläkin kansliassa palvelevien tavalla, pakotettuna yhtä mittaa näkemään virkatovereita, joiden seura vielä enemmän lisäsi hänen sisällistä yksinäisyydentunnettansa, se kun ei voinut johtaa ystävyyteen. Näiden kahden vuoden tuloksena oli hänessä sen omituisen mielentilan kehittyminen, jonka ohimenevänä tapaa muutamissa nuorissa miehissä, varsinkin kirjailija- ja taiteilijaluonteissa, sekä pysyväisempänä nuorissa naisissa, jotka ovat onneensa tyytymättömät tai määrättyjen velvollisuuksien puutteessa. Tämä mielentila on paljon turmiollisempi terveen järjen kehittymiselle kuin mitättömät himojen tyydyttämiset, ja sen on sattuvalla, kuuluisaksi käyneellä sanalla kuvannut se kirkkoisä, joka kirkkoisistä parhaiten käsittää ihmisluonnetta ja sen kiusauksia. Tarkoitan liiallista rakkauden rakastamista, – tautia, joka piakkoin ohimenevänä on viaton, mutta joka käy vaaralliseksi ja seurauksiltaan turmiolliseksi, jos sitä kauemmin kestää. Joka näin rakkautta rakastaa, hautoo onttojen romaanien utukuvia, jotka todellisuus heti haihduttaisi. Hän tottuu vähitellen arvostelemaan vähäpätöiseksi kaikkea, joka ei jollakin tavalla koske hänen rakkauskiihkoansa. Hän ammattinsa riennot ja velvollisuudet käyvät hänen mielestään vähempiarvoisiksi. Miehen jalot unelmat perheen muodostamisesta, ihanteellisen aatteen, tieteen, taiteen, politiikan palvelemisesta, hänen omaa etua enemmän kysyvät pyrintönsä kunnian niittämiseen virkauralla kaikki nämä pontevan toiminnan tehokkaat vaikuttimet väistyvät, heikkenevät, kuihtuvat, suodaksensa sija tuolle kaikki nielevälle tunteiden puhkeamispäivän valmistamiselle. Milloin saapuneekaan tuo epämääräisten toiveiden toteutumishetki, ja minkälaisena? Joka rakkautta rakastaa, käyttää päiviä, viikkoja, kuukausmääriä tämän iankaikkisen ongelman pohtimiseen, liioitellen jo edeltäpäin intohimojen draamallisuutta, ahmien mielin kuvituksen luomien rakkaussuhteiden kaikkia iloja ja suruja, samalla kertaa tylsistyen ja harjaantuen niiden hienoimpia väreitä käsittämään, niin että nämä unelmien hurjat lemmennautinnot ja henkisen hekuman kiihotus, yhtyen lapselliseen kokemattomuuteen, luovat hänessä omituista viattomuudensekaista turmelusta. Hienoimmatkin mielistelyn vivahdukset ovat hänelle tutut. Hän on perehtynyt kaikkiin viettelijäviekkauksiin, kaikkiin teoreetikkojen anatomisista tutkimuksista selville käyneihin sydämen tunneilmiöihin. Ja samalla kertaa hänessä on jälellä jonkinlainen todellisen tunteen neitsyellisyys, joka johtuu hänen päiviensä ja hänen öittensä fyysillisestä nuhteettomuudesta. Francis oli joutunut tähän nuoruuden ratkaisevaan hetkeen, jonka sekavuutta hänessä ennenaikaisten kokemusten muisto vielä lisäsi, kun hänen sisarensa Julie Archambault kohtasi Pauline Raffrayen, joka hänkin oli sangen onneton avioliitossaan, ja näiden välillä syntyi kiihkeä ystävyydenliitto, yksi noita, joita surkean kohtalon yhtäläisyys, luottamuksen ja sympatian tarve, maailman vihamielisyys tai välinpitämättömyys niin helposti ja nopeasti luovat nuorien, joutilaitten ja turvattomien naisten kesken. Julien kirjeet olivat Francisille merkkitapauksia hänen maanpakolaisuudessaan. Niissä oli niin paljon hienouteen yhtynyttä älyä ja niin säälivää myötätuntoisuutta veljen sydäntä koskevia asioita kohtaan, niitä nimittäin, joista tämä oli voinut hänelle puhua. Tästä ajasta lähtien näissä kirjeissä ei ollut puhetta muusta kuin Paulinesta, samaten kuin Francis oli ystävättärien ainaisena keskustelun esineenä. Satunnaiset asianhaarat yhä lisäsivät rouva Raffrayen ja Nayrac'in uteliaisuutta toinen toistansa kohtaan. Nuoren miehen käydessä Parisissa kaksi kertaa sen jälkeen, kuin tämä ystävyysliitto oli solmittu, Pauline oli matkoilla. Sitten eräs tapahtuma, joka olisi riittänyt heidän rauhaansa häiritsemään, vaikka he olisivat olleetkin toisilleen aivan välinpitämättömiä, vei heidät yhteen. Rouva Archambault kuoli, muutamia päiviä lavantautia sairastettuansa, ja tämän kuolinvuoteen luona Francis, kiireessä Parisiin saapuneena, näki ensimäisen kerran Paulinen solakan vartalon, ruskean tukan, kauniit, kalpeat kasvot, joita harmahtavat, vienoa surumielisyyttä ilmaisevat silmät elähyttivät. Kaikkina aikoina runoilijat ja fysiologian tutkijat ovat kiinnittäneet huomionsa kuoleman ja rakkauden herättämien tunteiden salaperäiseen yhteyteen. Tarvitseeko todellakin luonnonlakien salaperäisiin vaikutuksiin vedota voidakseen näyttää toteen, että helläluonteisissa naisissa sääliväisyys on tehokkain yllyttäjä lankeemukseen, niinkuin epätoivo korvaamattoman ystävän menettämisestä luonteeltaan monimutkaisimmassakin miehessä on siihen vastustamaton, selvää kieltä puhuva neuvonantaja. Francis ja Pauline surivat yhdessä. Nuoren miehen kärsimys kävi Paulinelle sääliksi. Francis näki sen ja tunsi sydämessään syvän liikutuksen. Pauline oli niin kaunis, niin hieno. Hänen suhteensa herra Raffrayeen jokapäiväiseen ja törkeään, nautinnonhimoiseen elostelijaan, olivat niin perin surkeat. Tämä nimittäin, naituansa hänet rahojen tähden, oli heti palannut tyttöjen seuraan, erään noiden alkoovi-draamojen jälkeen, jotka nuoressa vaimossa herättävät niin sanomatonta vastenmielisyyttä. Esiintyypä sitten toinen mies, helläluonteinen ja hienotapainen, joka melkein naisen tavoin käsittää sydämen kaikki tunnevivahdukset, – mikä pelottava koettelemus! Ja mikä suuri vaara, kun sitten tämän miehen tapaa kerta toisensa perästä, tuttavallisesti, mieli yhteisen surun hellyttämänä, näkemättä siinä mitään pahaa, kun tietää vaikuttimet jaloiksi. Julia kuoli maaliskuussa. Toukokuussa oli Francis vielä Parisissa. Hän oli ministeristöstä saanut virkavapautta epämääräiseksi ajaksi. Hän oli rouva Raffrayen rakastaja.
Surkea lemmentarina, joka kyynelissä ja kuoleman kolkkoudessa alkaneena oli jatkuvakin kyynelissä, kiduttavissa tuskissa, katkerissa ajatuksissa, ja joka oli häpeälliseen vihaan päättyvä, aviorikoksen kirouksen synnyttämään vihaan. Vielä nytkin, niin monen vuoden jälkeen, kun Francis sai Paulinen odottamattomasta tulosta tiedon, koko hänen ruumiinsa värisi tämän vihan muistosta, siihen määrin se oli päässyt myrkyttämään hänen sydänjuuriansa ja tunkeutumaan hänen sielunsa salaisimpiinkin sokkeloihin, ja sitä ajatellessaan, niinkuin tänäkin yksinäisenä iltapäivänä, hän ei voinut käsittää, miten silloisen lemmenunelman toteutumistoivo heti alussa oli voinut hänessä herättää niin suurta ja outoa levottomuutta. Olihan tuo toivo kumminkin, jos kohta rikoksellinen, alkuansa jaloa syntyä; siltä se hänestä ainakin näin kaukaa katsoen näytti. Huolimatta tästä ajan pituudesta, joka tuntuu sovittavan kaikki, sentähden että se suo meille tilaisuutta arvostelemaan, missä määrin tarkimminkin punnitut tekomme ovat olleet sallimuksen alaisia, hän ei huomannut, että vähäpätöiseltä näyttävät mutta todellisuudessa korjaamaton väärinkäsitys oli jo alussa tuominnut tämän rakkauden myrskyiseksi. Francis ja Pauline olivat rakastaneet ja ihailleet toisiaan, omistaneet toisensa, niin sanoaksemme toisiaan tuntematta. He olivat antautuneet toisilleen sieluineen ja ruumiineen, ennenkuin olivat päässeet toistensa luonteista selville. Nuori nainen ei tietänyt nuoresta miehestä muuta kuin mitä Julie oli hänestä puhunut. Francis oli hänen silmissään ainoastaan toivoton veli, onneton erakko, unelmaansa kaipaava haaveilija. Sitä hän olikin, mutta myöskin luonteeltaan äärettömän monimutkainen ja herkkä, mielikuvitukseltaan turmeltunut, raju ja nuoruudestaan huolimatta epäileväinen, luulevainen ja levoton, ajatus- ja tunne-elämänsä valheellisuuden pilaama henki, sanalla sanoen, onneen kykenemätön ihminen, jota aistillisuuteen perustuva rakkaus kauhean helposti oli johtava mustasukkaisuuteen. Ja Francis, mitä hän oli Paulinessa nähnyt? Sisarensa lempeän uskotun, lapsen, joka liian nuorena ja elämästä mitään tietämättä oli kiduttavaan kahleeseen kytketty, jonka arkaluontoisinta kainoutta ja herkkätunteisuutta oli loukattu ja ruhjottu. Ja sitä hän olikin, mutta myöskin maailman huvituksiin tottunut nainen, rikas, esiintymisessään ja puvuissaan nuhteeton, hiukan pintapuolisuuteen taipuvainen, kuuden vuoden aikana tottunut haihduttamaan onnettomista perheoloista johtuvat huolensa alituisien kävelymatkojen, päivälliskemujen, vieraissakäyntien ja näytelmähuvien pyörteissä, jotka tyhjät ajanvietot muuttuvat meille tarpeiksi, mikäli ne auttavat meitä pakenemaan sietämättömiä kotioloja.