Euroopassa sen sijaan Byron on suunnattomasti vaikuttanut 1800-luvun alkupuolen runouteen, eniten slaavilaisissa maissa Puolassa ja Venäjällä, joiden senaikuinen runous (Mickiewicz, Pushkin, Lermontov) osoittaa mitä selvintä "byronismin" leimaa. Ja 1800-luvun alkupuoli olikin kaikin puolin kuin luotu "byronismin" synnylle ja leviämiselle.
Kaikkialla vallitsi mitä ankarin valtiollinen sorto, kirkollinen suvaitsemattomuus, henkinen pakkovalta ja vapauden kammo, joita saksalainen uusromantiikka keskiaikaisten olojen ihailulla osaltansa kannatti. Byronin vapaa, itsenäinen, levoton ja kapinallinen henki tunsi syvästi nuo aikansa epäkohdat, ja se saattoi hänet epäilemään elämää, maailmaa, itseään, ihmisiä, jopa Jumalaakin. Niinpä hän ampuukin epäilynsä, uhmansa, vihansa, inhonsa ja ivansa nuolet kaikkea sortoa, pakkoa, itsekkyyttä, pikkumaisuutta, ahdasmielisyyttä ja valon ja vapauden kammoa vastaan, esiintyen sen vapaudenjanon, tyytymättömyyden, kielteisyyden, pessimismin ja "maailmantuskan" voimakkaana tulkkina, joka tällöin jäyti varsinkin nuorison mieliä. Ainoastaan syvällinen luonnontunne ja harras luonnonihailu lieventävät Byronin runouden epäilevää, pessimististä elämänkatsomusta.
Hänen runoutensa siis enemmän repii kuin rakentaa eikä voi niin ollen tarjota lohtua ja viihdytystä sitä etsivälle lukijalle. Pikemminkin hän kärjistää lukijansa mielessä jo ennestään olevia kysymyksiä ja ristiriitoja entistä suuremmiksi, tehden uskovaisesta epäilijän, epäilijästä kieltäjän, joka tietämättään, tahtomattaan joutuu hänen mahtavan ulkonaisen ja sisäisen runotenhonsa lumoihin eikä ehdi huomata hänen runoutensa kielteisiä puolia tai sen muodollisia puutteita, joita siinä, mestarillisesta ja ylimyksellisestä kielen ja muodon valtiudesta huolimatta, melkoisesti, aivan kuin tahallaan jätettyinä, esiintyy.
Viime aikoina ei Byronin runouden vaikutus ole enää ollut niin tuntuva kuin sen esiintyessä uutena ilmiönä. Mutta vielä nytkin se avaa lukijalle kysymyksiä, arvoja ja näköaloja, jotka yhä edelleen askarruttavat jokaisen ajattelevan ihmisen mieltä ja vaativat häntä ratkaisemaan suhteensa niihin. Ja sellaisella runoudella tulee aina olemaan merkityksensä, samoin kuin sen luojalla sijansa maailmankirjallisuuden ensimäisten nerojen joukossa.
Seuraavat kolme käännöskoetta ilmestyivät ensi kerran jo parikymmentä vuotta sitten (1899-1900) "Valvojassa". Suomentaja on nyt uudelleen tarkastanut ne ja tehnyt niihin joukon pienehköjä korjauksia. Käännöksissä on, mikäli mahdollista, koetettu säilyttää Byronin säerakenteen säännöttömyyksiä y.m. ominaisuuksia, joskin loppusointujen käyttö ja järjestys on vapaampi kuin alkutekstissä. Kuten jo edellä on mainittu, kuuluvat nämä kolme runokertoelmaa Byronin toisarvoisiin, pieniin runotuotteihin eivätkä siis riitä antamaan oikeaa kuvaa Byronin runoudesta, mutta jonkinlaisen aavistuksen ne siitä ehkä voinevat antaa.
Korinton piirityksen aiheen Byron on saanut eräästä turkkilaisten historiasta, jossa kerrotaan, kuinka suuri turkkilainen armeija v. 1715 yritti tunkeutua venetsialaisten omistamaan Moreaan (Peloponnesokseen) ja sentähden tahtoi ensin valloittaa tiellä olevan Korinton. Kun varusväki, useita turkkilaisten rynnäköitä kestettyään, oli kovasti huvennut, päätti kaupungin kuvernööri signor Minotti ryhtyä neuvottelemaan antautumisesta. Mutta neuvottelujen aikana sattui turkkilaisten leirissä ruutimakasiini räjähtämään ilmaan, jolloin kuusi- tai seitsemänsataa miestä sai surmansa. Tästä turkkilaiset siinä määrin vimmastuivat, etteivät hyväksyneet mitään antautumista, vaan valloittivat raivoissaan kaupungin väkirynnäköllä ja surmasivat suurimman osan sen puolustajista, niiden joukossa myös kuvernöörin. – Historian tarjoaman kuivan kertomuksen on Byron mielikuvituksessaan täydentänyt ja elävöittänyt ja luonut siitä sangen vauhdikkaan ja jännittävän runoelman, jonka päähenkilö, uskonluopio Alp, on toisinto Byronin runoelmien tavallisesta, maailman murjoamasta rikollisesta sankarityypistä.
Mazeppan aihe on otettu Voltairen "Kaarle XII: n historiasta", jossa Voltaire – muuten tiettävästi ainoa senaikuinen lähde, joka asian niin esittää – kertoo m.m. Mazeppan olosta Puolan hovissa, hänen seikkailustaan erään puolalaisen ylimyksen vaimon kanssa ja hänen omituisesta ratsastuksestaan Puolasta Ukrainaan hevosen selkään sidottuna. Voltairen kertomusta on Byron sitten runollisella vapaudella käyttänyt hyväkseen ja kuvannut varsinkin tuon kamalan ratsastusmatkan aivan omaperäisellä tavalla.
Chillonin vangin aiheena on taas geneveläisen isänmaan-ystävän ja vapauden-puolustajan François de Bonnivardin tarina. Taistellessaan kotikaupunkinsa vapauden puolesta vallanhimoista Savoijin herttuaa Kaarle III: tta vastaan Bonnivard (s. 1496) kahdestikin joutui herttuan vangiksi, ensi kerran v. 1519, jolloin sai istua Groleessa kaksi vuotta, ja toisen kerran v. 1530, jolloin herttua, pitäen häntä vallanhimonsa vaarallisimpana vastustajana, sulki hänet yhdessä muiden taistelutoverien kera Geneven järven rannalla olevan Chillonin linnan synkkiin, maanalaisiin vankikomeroihin. Siellä Bonnivard sai virua kuusi vuotta, kunnes berniläiset, valloittaessaan linnan, hänet vapauttivat. Lopun ikäänsä Bonnivard toimi Geneven vapauden ja kukoistuksen hyväksi ja kuoli kansalaistensa kunnioittamana vanhuksena v. 1570. – Oleskellessaan Sveitsissä v. 1816 Byron kävi katsomassa myös Chillonin linnaa, tutustui samalla ohimennen Bonnivardin tarinaan ja innostui – parin illan työnä, kuten kerrotaan – sepittämään "Chillonin vangin". Bonnivardin nimi esiintyy siinä vain sen kauniissa alkusonetissa, ja itse runoelma, määrätystä paikasta huolimatta, on pikemminkin aivan yleistä laatua, sydäntä liikuttava kuvaus vankilassa nääntyvän syyttömän miehen mielialoista ja vapaudenkaihosta, Byronin linkooma syytös väkivaltaa ja vapauden sortoa vastaan.
KORINTON PIIRITYS
Vuonna jälkehen Kristuksen tuhat kahdeksansataa ja kymmenen meit' oli reipas seura kerta, mi ratsain maitse, laivoin merta vaelsi vapaasti, iloiten. Yli virtain ja vuorten riensi retki, lyhyt oli ratsujen lepohetki! Jos kellari tai vaja yösijan soi, ain' oivaa unta se meille toi. Me viitassamme taivasalla tai purtemme pohjalla nukuttiin, tai unien helmaan rantamalla satulan päälle uuvuttiin: Aamuin norjina nousimme, vapaa ain' oli aatos ja kieli, terve ruumis, raitis mieli, surutta vaaroihin sousimme. Näit kieleltä, uskolta kirjavan väen: toiset helminauhaansa luki, luotti paaviin ja pappeihin päin, toiset Muhamettihin tuki, toisten usko ol' niin ja näin. Mut joukkohon yhtyis et hauskempaan, vaikk' etsisit kautta kaiken maan.
Mut toiset kuoli ja toiset haipui, toiset unhotuksiin vaipui; toiset vuorilla kapinoivat, jotk' Epeiron laaksoja ympäröi, kun hetkeks vapauden torvet soivat, ja kosto sortajat veriin löi. Toiset kiertävi mikä missäin, toiset on kotona ikävissään. Mut ah! emme enää milloinkaan me yhdy retkillä Kreikanmaan!
Niin kultaisna kului ne päivät kovat ah, nykyiset kuin synkkiä ovat! Siks aatos pääskynä meriä liitää ja kantaa henkeni kauas pois; se maiden ja ilmojen kautta kiitää kuin kotka, pilvien kulkija, ois. Se se mun harppuni soimaan saa, ja taas, ah, lauluni pyytää hetken kuulijoitansa harvoja retkeen seuraamaan mua merten taa!
Vieras – tahdotko taruni vuoksi taas käydä Akro-Korinton1 luoksi?
1.
Vaikk' käynyt aavain aikain tiellä on vimmat sotain, myrskyjen Korinton yli, seisoo vielä tuo vanha linna vapauden. Maanjäristys tai hirmusää ei voi sen juurta järkyttää, tuon kulmakiven, josta on viel' ylväs maansa onneton. Se on raja, missä purppurallaan kaks merta rantaa huuhtelee; ne kohti pyrkii kuohunnallaan, mut jalkaa sen vain suutelee. Vaan maa jos antais veren sen, min niellyt on se jälkehen Timoleonin2 veljen surman ja Kserkseen miljoonien turman – niin, jos nyt aukeis kita maan ja esiin kuohuis virrat veren, niin tulvaan moisen hurmemeren tuo kannas hukkuis kokonaan. Jos kaatuneiden näillä mailla luut kaikki kasaan pinottais, se pyramiidi vuoren lailla ylemmäs ilmaan kohoais kuin Akropolis tornipää, mi pilvein piirit ylettää.
2.
Kakskymmentuhatt' tumma harja nyt peistä kantaa Kithairon, molemmin puolin telttasarja kannasta peittää Korinton. Moslemileirin laajan päällä tuoll' liehuu lippu puolikuun. Kas, tummat spahit3ryntää täällä johdolla pashan partasuun. Niin kauas kuin vain silmä kantaa turbaanit liehuu pitkin rantaa. Araabi ajaa juhtaa hiekan,