tiellään. – Mestarin kädellä on koko näytelmän meno ja loppu osotettu seuraavin lausein:
Kullervo … mutta mille tuntuu murhamiehenä olla?
Kimmo. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy; muisto riutuu ja elon kirkas päivä ehtooksi käynyt on.
Kullervo. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja arvellut mitä tekisin.
Kullervon kostonhimo viittaa tässä näytöksessä ankarasti eteenpäin. Seuraavat näytökset eivät ole vailla erittäin runollisia ja draamallisiakin kohtia, mutta lukija tuntee itsensä ikäänkuin eksyneeksi aina siihen saakka, kun pääaihe kolmannen näytöksen lopulla jälleen pääsee valtaan.
Viides näytös kuvailee Kullervon takaisintuloa kotiin ja kuolemaa. Kolkko on Kullervon käynti autiossa kodissaan. (Huomatkaa tässä kuinka runoilija Shakespearen tapaan käyttää Kimmoa ja tekee hänet mielipuoleksi, ainoastaan enentääkseen mielialan kolkkoutta.) Sydäntäliikuttava on hellän äidin haamun sääli ja rukoukset armottoman poikansa edestä, sovitusta saattava Kalevan sankarien esiintyminen. "Hymyen nousee aurinkoinen ja hongat kankahalla punertavat; kaikki hengittävi rauhaa", kun kovaonninen mies on kiusatun henkensä ruumiillisista siteistä päästänyt. – Tässä loppunäytöksessä vallitseva mieliala ja sen vähitellen tapahtuva muuttuminen synkästä ja toivottomasta levottomuudesta sovinnolliseksi rauhaksi on kaunis todistus Kiven tavattomasta runoilijakyvystä.
Meidän on muistaminen, että Kalevala on runoilijalle valmiina tarjonnut ikirunollisen päähenkilön ja ihanan, "madonnan tapaisen" äidin. Niihin katsoen tulee meidän runoilijaa kiittää, että hän ei ole heitä (ainakaan sanottavasti) heikontanut – parantaa ei näitä suomalaisen hengen jaloimpia ja ylevimpiä tuotteita kukaan konsanaan voi. Erinäistä luomisvoimaansa on Kivi täten voinut osottaa ainoastaan sivuhenkilöissä, draamallisessa puvussa ja kielessä. Sivuhenkilöt yleensä eivät ole niinkään onnistuneet. Mutta jokapäiväinen ja jumalaistarullinen maailma, se tausta, josta toimivat henkilöt astuvat esiin, on minusta suurella ihanteellisuudella kuvattu. Paimenet, metsästäjät, tuo kaikkialla läsnä oleva norjajalkainen linnustaja Nyyrikki kuuluvat tähän. Yksinkertainen kansa kuvataan tykkänään paimenen huokauksella: "Tässä maailmassa tapahtuu niin paljon asioja!" Nyyrikki on koomillisessa suhteessa runoilijan parhaimpia, varsin sattuva vastakohta traagilliseen Kullervoon, ja ainoa jonka hän on luonut idealiselta kannalta. Nummisuutarit heimolaisinensa ovat kotonurkista kotoisin, joka ei kuitenkaan vähääkään heidän arvoansa halvenna.
Kieli on tässä näytelmässä jaloa, mahtavaa ja kuten vertauksetkin ajan- ja luonnonmukaista.
Minä olen verrattain laveasti puhunut tästä näytelmästä sen vuoksi, että se oli Kiven ensimäinen teos ja suomalaisen runottaren toinen askel draamallisella alalla – "Silmänkääntäjä" oli ensimäinen!
Nyt seuraisi ajan mukaan Nummisuutarit, mutta runolaadun tähden huomatkaamme ensin näytelmä Karkurit.
Kalevalasta runoilija oli saanut Kullervo-näytelmänsä aiheen; Karkureita varten, joka näytelmä ilmestyi kolme vuotta myöhemmin, hänellä ei näy muuta lähdettä olleen kuin voimakas, runollinen mielikuvituksensa. Kivi on kuitenkin, kuten vastedes saamme nähdä, etupäässä realistinen kuvaaja ja sen vuoksi tuntuu hän meille tässä hiukan vieraalta ja me kaipaamme ajan määräystä ja pohjaa, jolla toiminta liikkuu. Itse pääjuonessa ei ole mitään omituisuutta, eivätkä sivuseikatkaan (esim. Tykon ja Paulin arvaamaton ilmestyminen kaukamatkoiltaan, valepukujen hankkiminen, naimakirja, myrkkyjuoma) ole uusia taikka onnistuneita. Mutta runoilija on kuitenkin vanhat juonet tuoreilla väreillä kaunistanut ja omituisella tavalla niitä käyttänyt. Hän on saanut aikaan oivallisen näytelmän, joka melkoisesti laventaa ja vakauttaa hänen runoilijaneroansa traagilliseen suuntaan.
Paronit Markus ja Mauno ovat valtiollisista syistä toistakymmentä vuotta eläneet ilmivihassa keskenään. Heidän lapsensa, Tyko ja Elma, jotka rakastavat toisiansa, ovat näytelmän päähenkilöt, joiden päälle rangaistus isien synnistä lankeaa. Ettei perikato saavuttaisi Elmaa ja Tykoa aivan syyttöminä, runoilija taitavasti tekee heidät velkapäiksi siten, että molemmat rikkovat toisiansa kohtaan. Elma suostuu pelastaakseen isäänsä Niilon naimisehdotukseen, vaikka hän pyhällä valalla oli Tykolle lupautunut; Tyko taasen vähäpätöisistä syistä päästää sydämeensä epäilyksen lemmittyänsä kohtaan. Toiminnan kehitys on henkilöiden luonteista johtuva ja rientää harvalla poikkeuksella (noita-akan ennustus ja Paulin ja Hannan rakkaus) yhtenäisenä ja sidottuna edelleen, herättäen lukijassa todellista draamallista jännitystä.
Elma on henkilöistä merkillisin.
Kivi on harvoin naishenkilöltä luonut; paitsi Elmaa ovat ainoastaan Lea ja Margareta erittäin mainittavat. Kaikki kolme ovat hyvinkin samanluonteisia, ja kumma kyllä ovat kaikki enemmin etelämaisia kuin suomalaisia taikka pohjoismaisia. Elma, josta tässä on puhe, on hehkuva, innokas nainen. Hänen rakkautensa on tulinen, eikä hän, sitä pelastaakseen vaaran hetkenä, kuolemata kammoa, vaan etsii. Hänen puheensa on aina sangen ylevätä. Innostuneet ja suloiset haaveksimiset ovat sentään Elman pohjoismainen perintö. Tyko, Elman lemmitty, on jalo, ritarillinen nuorukainen ja onnellisesti luotu vastine hänelle. Vakavin piirtein ovat Markus ja Maunokin kuvatut, edellinen kova ja jäykkä: hänen vihansa on armoton; Mauno taas on itsestään sovinnollinen, avosydäminen ja heikko: hän vihaa täytymyksestä. Maunon luonne astuu parhaiten esiin toisessa näytöksessä. Siinä on muun muassa aatelismiehen muistoperäinen rehellisyys hyvin kuvattu, kun näet Mauno on kyllä joutuisa myömään tyttärensä onnen ilkeälle Niilolle, mutta inholla kuuntelee uskollisen pehtorin yksinkertaista pelastusneuvoa, nimeksi lahjoittaa omaisuus hänelle, siksi kuin myrsky on ohitse mennyt. Pehtori Martti on sukua Ravenswoodin Kalebin ja monen muun uskollisuudessaan koomillisen, vanhan palvelijan kanssa, ja hänen kuvansa jää elävänä muistoon. Niilon, näytelmän konnan, kuvaaminen on runoilijalta huonosti onnistunut, koska hän ei herätä muuta tunnetta kuin inhoa.
Tämä on ainoa Kiven painetuista näytelmistä, jossa hän on käyttänyt runomitallista lausetapaa, kuitenkin suorasanaisella vaihetellen. Pahasti kyllä, vaihtelu on kokonaan satunnainen. Jambit soivat niin somasti, että lukija valittaa, ettei runoilija ole useammin sitä runomuotoa käyttänyt. Otan näytteeksi muutaman säkeen ilman erityistä valitsemista. Kun Tyko ja Pauli, palattuaan retkiltänsä, etäältä näkevät kotokartanot, lausuu Tyko:
"Ei, Tornivuorella me seisomme
Ja tuossa toivon ompi valtakunta.
Käy, tuuli vapaa synnyinlaaksoista,
Käy, riehu, iloistasi hurjapäänä
Ja siipes ihanasti jähdyttäköön
Tät' otsan ihanata polttoa!
Käy, tuuli, lempeästi liehutellen
Lumiliinaa hartioilla kauniin immen,
Mi kenties käyskelee nyt kankahalla
Tuoll' kultaisella hämärässä illan!
Käy, myrsky; tämä myrsky autuus on!"
Kullervo ja Karkurit eivät kuitenkaan ole runoilijamme etevimmät näytelmät; hänen pääteoksensa ovat päin vastoin koomillista laatua. Käykäämme nyt niitä katselemaan. – Nummisuutarit, 5-näytöksinen komedia, ja romaani Seitsemän Veljestä ovat tällä alalla mainioimmat ja kaiketi Kiven nerollisimmat ja omituisimmat teokset.
Huomattavaa on, että molempien perusjuoni on hyvin kauan runoilijan mielessä elänyt, ja että hän ne useammat kerrat on uudestaan kirjoittanut. Ensimäinen muodostus Nummisuutareista oli ruotsiksi kirjoitettu, nimeltä "Bröllopsfärden", ja ensimäinen laitos seitsemän veljeksen historiasta oli ainoastaan lyhyt tarina, johon kansan kertomukset eräästä rosvojoukosta, joka noin 50 vuotta takaperin oli Nurmijärven metsissä mekastellut, olivat olleet alkujuurena.
Nykyisessä muodossaan ilmestyi Nummisuutarit, paras komedia, joka
Suomessa on tehty, 1864 ja voitti heti ansaitun huomion.
Itse näytelmän perustus on erittäin onnistunut. Häämatkan tarkoituksella