kurkistanut kuninkaan telttiin ja nähnyt siellä miesten ja naisten pöydän ääressä viruvan purppurapatjoilla. Nyt uneksi hänkin olevansa mitä kalliimmilla pöytä-astioilla katettujen pöytien ääressä, antoi ajatuksissaan seppelöittyjen poikien palvella itseään, kuunteli huilun ja harpunsoittajien säveleitä ja – oi, olihan hän puoleksi lapsi ja sitten vielä oli hänen niin nälkä, kuin vain nuorten saattaa olla – ja otti ajatuksissaan eteensä mehukkaimpia ja maukkaimpia herkkuja kultavadeista ja söi oikein, oikein kyllikseen, kunnes viimeinenkin leipäpala ja viimeinenkin öljypisara oli loppunut.
Kun hänen kätensä ei enää tavannut mitään tyhjältä laudalta, niin unelma äkkiä hälveni hänen mielestään ja hämmästyen sekä kauhistuen hän katseli tyhjää öljy-astiaa ja sitä paikkaa, jossa leipä äsken oli ollut.
"Voi," hän huoahti sydämensä pohjasta, kääntäen laudan kumoon, ikäänkuin olisi muka ollut mahdollista löytää uutta leipää ja uutta öljyä sen alapuolelta, pudisti pettynein toivein päätään ja katseli miettiväisenä helmaansa; mutta vain hetkisen aikaa, sillä nyt avautui huoneen ovi ja sisään astui hänen soreavartaloinen sisarensa Klea, jonka niukan aterian hän unelmissaan oli syönyt, sen sijaan että hänen sisarensa oli hänen tähtensä valvonut puolen yötä ja sitten vielä ennen päivän nousua lähtenyt auringonlähteestä noutamaan vettä Serapiin alttarille aamu-uhria varten.
Tulija tervehti toista äänetönnä ystävällisesti nyökäten. Hän näytti liiaksi väsyneeltä puhumaan, pyyhki takaraivoansa verhoavalla hunnulla hien otsaltaan ja istuutui arkun kannelle.
Irene katseli ensin vain tyhjää lautaa ja mietti, pitikö hänen tunnustaa rikoksensa ja pyytää uupuneelta siskoltansa anteeksi, vai – ja tämä oli usein hänelle onnistunutkin – häätäisikö hän pilanteolla ansaitsemansa nuhtelun. Jälkimmäinen näytti hänestä helpommalta ja hän valitsi sen vuoksi sen. Rivakasti, vaan kuitenkin hiukan väkinäisesti, hän astui sisarensa luo ja lausui ivallisen totisena:
"Katsos tänne, Klea, etkö sinä huomaa minussa mitään? Minä näytän varmaankin krokodiililta, joka on syönyt niilihevosen, tai sellaiselta kuin pyhä käärme kaniinin nielaistuaan. Katsos nyt, kun minä söin leipääni, niin aivan aavistamattani sinunkin leipäsi tuli hampaitteni väliin, mutta nyt minä ai'on…"
Klea, jota hän näin puhutteli, loi silmäyksen tyhjälle laudalle ja keskeytti sisarensa puheen hiljaa huudahtaen: "Minun oli niin nälkä."
Nämät sanat eivät ilmaisseet mitään moitetta, ainoastaan suurta väsymystä, ja kun nuori rikoksentekijä nyt katseli kotiin tullutta sisartansa sekä näki hänen väsyneenä ja kumartuneena istuvan ja sanallakaan vastaamatta kantavan kärsimäänsä vääryyttä, niin sääli ja suru valtasivat hänen hellätunteisen sydämensä. Ääneensä itkien hän heittäytyi sisarensa eteen, syleili hänen polviansa ja puhkesi näihin, nyyhkytysten tuon tuostakin keskeyttämiin sanoihin:
"Voi Klea, Klea raukka, mitä taas olen tehnyt sinulle! En minä suinkaan tahtonut loukata sinua. Minä en itsekään käsitä, kuinka se kävi. Mutta mikä minun päähäni pistää, sen minä teen, se minun täytyy tehdä, ja vasta sittenkun se on tehty, tiedän oliko se oikein vai väärin. Sinä olet minun tähteni valvonut ja vaivannut itseäsi, ja minä, ilkeä tyttö, palkitsen sinua siten! Mutta sinä et saa nähdä nälkää, sinä et saa, et, et saa!"
"Jätä se sikseen," toinen sanoi ja siveli hellästi sisarensa ruskeita hiuksia.
Tätä tehdessään hänen kätensä sattui hänen sisarensa kiiltävissä kutrissa oleviin orvokkeihin.
Hänen huulensa vavahtivat ja hänen väsyneet silmänsä vilkastuivat, kun ne huomasivat kukat ja tyhjän maljan, johon hän ne eilen oli huolellisesti pannut.
Irene huomasi heti muutoksen sisarensa piirteissä, mutta koska hän luuli sen olevan vain kauniin koristuksen tuottamaa hämmästystä, niin hän iloisesti kysyi:
"Kaunistavatko kukat mielestäsi minua?"
Klean käsi oli jo ojennettuna irroittamaan orvokkia yhä vielä hänen edessään polvillaan olevan tytön ruskeista hiuksista – mutta tämän kysymyksen kuultuansa hän antoi kätensä vaipua ja sanoi kovemmasti ja varmemmasti kuin ennen, niin, tytön ääneksi hämmästyttävän, melkeinpä miesmäisen matalalla, mutta kuitenkin soinnukkaalla äänellä:
"Kukat ovat minun, mutta pidä niitä, kunnes ne puolipäivän aikaan ovat lakastuneet, silloin anna ne minulle takaisin."
"Ovatko ne sinun?" toinen kysyi ja käänsi ihmetellen suuret silmänsä sisareensa, jonka omaisuus tähän hetkeen saakka oli ollut myös hänenkin. "Mutta olenhan aina saanut ne kukat, jotka sinä olet tuonut kotiin; mitä erinomaista on sitten näissä?"
"Ne ovat orvokkia, niinkuin kaikki muutkin," Klea kovin punehtuen vastasi, "mutta kuningatar on pitänyt niitä."
"Kuningatar!" hänen sisarensa huudahti hypähtäen lattialta ja löi hämmästyen kätensä yhteen. "Hänkö antoi sinulle kukat? Ja nytkö vasta sinä kerrot sen minulle? Kun eilen tulit kotiin juhlakulkueesta, niin kysyit vaan jalkaani ja olivatko vaatteeni eheinä, mutta sitten et puhunut sanaakaan muuta minulle. Saitko kukat Kleopatralta itseltä?"
"Kuinka olisin voinut saada ne häneltä!" Klea vastasi. "Eräs hänen seuruestaan heitti ne minulle, mutta jätetään se! Anna minulle pullo; suuni on kuiva, ja tuskin voin puhuakaan janolta."
Hänen tätä puhuessaan hehkuva puna oli taasen levinnyt hänen poskilleen, mutta Irene ei sitä huomannut, sillä iloisena siitä, että hän jollakin palveluksella saattoi hyvittää rikostansa, hän oli rientänyt vesi-astialle ja sillä aikaa kun Klea täytteli ja tyhjenteli pientä puupikariaan, hän sanoi kohottaen sirosti pientä jalkaansa ja näyttäen sitä juovalle sisarellensa:
"Katsos vain, naarmu on jo aivan parantunut, ja nyt saatan taas pitää sandaaleja. Nyt sidon ne jalkoihini ja lähden pyytämään Serapionilta leipää sinulle, ja hän antaa meille ehkä pari taateliakin. Hellitä hihnaa hiukan tästä nilkkaluun kohdalta; se jo koskee minuun, jota sinä tuskin huomaatkaan. Katsoppas kuinka vakavasti voin astua sillä. Puolipäivän aikaan tulen jälleen täyttämään sinun kanssasi ruukkua uhria varten. Siinä juhlakulkueessa, joka eilen päätettiin panna toimeen, saatan olla muassasi. Tokkohan kuningatar ja ne ylhäiset vieraat taas katselevat kulkuetta? Se vasta olisi hauskaa! Nyt minä lähden, ja ennenkuin sinä olet juonut viimeistä pikarillista, olet saapa leipää, sillä jos kauniisti puhun vanhukselle, niin hän ei ole kieltävä."
Kun Irene avasi oven selki-selälleen ja kun auringon valo kirkkaasti paistoi häneen, niin hänen ruskeat hiuksensa välkkyivät kullan loistavina, ja hänen sisarestaan, tämän häntä katsellessa, tuntui siltä, kuin se sulouden hohde, joka häntä ympäröi, sekaantuisi päivän tähden säteisin.
Orvokit olivat viimeiset, mitä jäljelle jäänyt näki poismenevästä. Hän oli yksin, ja keveästi nyykyttäen päätään hän mumisi itsekseen: "Minä annan hänelle kaikki ja hän ottaa minulta ainoankin, mitä minulla on. Kolme kertaa Roomalainen on tavannut minut, eilen hän antoi minulle orvokit ja minun piti ne kätkeä, mutta nyt…"
Hän puristi tätä sanoessaan pikaria, jota hän piti kädessään, lujemmin vasten rintaansa ja hänen huulensa vavahtelivat, mutta vain tuokion aikaa, sitten hän ojensihe ja sanoi lujasti: "Niin pitääkin olla!"
Sitten hän vaikeni, asetti astian viereensä arkulle, siveli kämmenellään otsaansa, ikäänkuin sitä kivistäisi, katseli uneksien helmaansa, ja pian vaipui hänen uupunut päänsä ja hän oli nukahtanut.
TOINEN LUKU
Pastophoriumiksi kutsuttiin sitä tiilirakennusta, jossa sisarusten huone oli, ja jossa myöskin temppelin muut palvelijat sekä pyhissävaeltajat asuivat. Nämät viimemainitut tulivat tänne kaikista Egyptin eri osista ja jäivät tänne jumalan pyhään paikkaan mielellään yöksi.
Sittenkuin Irene oli lähtenyt sisarensa luota, hän meni monen oven ohitse, jotka olivat avatut auringon nousun jälkeen, vastasi monien tuttujen ja tuntemattomien kasvojen tervehdykseen, jotka katselivat häntä niin ystävällisesti,