sanansa soivat rakkailta ja sisarellisen lämpimiltä, ja paimentyttö seurasi häntä vastustelematta pöydän ääreen, jolla rakennus-suunnitelmat olivat, ja jäi sinne seisomaan hänen viereensä.
Monta hetkistä kaikki olivat vaiti.
Viimein Dorothea rouva läheni paimentyttöä ja kysyi:
"Mitä on sinulle tehty, kun niin saatoit hairahtaa".
Mirjam ei tietänyt, mitä hänelle tapahtui.
Kovia haukkumasanoja, lyöntejä, vieläpä kahleita ja siteitä hän oli odottanut ja sen sijaan hän sai osakseen lempeitä sanoja ja ystävällisiä katseita. Hänen uhkamielisyytensä masentui; hänen silmänsä kohtasivat hänen emäntänsä lempeän katseen, ja hiljaa hän virkkoi:
"Hän on jo kauvan vainonnut minua, ja tahtoi teiltä pyytää minua vaimokseen; mutta hän on minusta vastenmielinen ja ilettävä, niinkuin kaikki teidän orjanne".
Hänen näitä viime sanoja lausuessaan ilmaantui hänen silmihinsä jälleen raivoisa kiilto ja tuolla hänelle omituisella totisuudella hän jatkoi:
"Minä soisin, että olisin häntä lyönyt sauvalla, enkä sirpillä, mutta minä otin sen, minkä ensin sain käsiini, puolustaakseni itseäni. Minä en voi suvaita, että mies minua koskee; se on minusta inhottavaa ja hirveätä. Eilen illalla minä tulin tavallista myöhemmin elukkaini kanssa kotiin, ja kun olin lypsänyt vuoheni ja aioin mennä vuoteelleni, niin huoneessa jo kaikki makasivat. Silloin Anubis astui tielleni ja laverteli rakkaudesta. Minä käskin hänet luotani, mutta hän tarttui näin päähäni, tahtoen minua suudella. Silloin veri syöksähti silmiini, minä tartuin sirppiin, joka oli vieressäni, ja vasta silloin, kun hän vierieli maassa, huomasin menetelleeni väärin. Kuinka se kävi, en voi sanoa. Minussa on jotakin, jotakin – kuinka sitä nimittäisin? – joka ajaa minua kuin tuuli tiellä lepääviä lehtiä, enkä minä voi sitä estää. Paras olisi, että saisin kuolla, silloin te kerrassaan pääsisitte minun pahuudestani ja kaikki olisi loppunut".
"Kuinka saatat puhua tuolla tavalla?" Marthana häntä keskeytti. "Sinä olet hillitön ja huima, vaan et paha".
"Kysy vaan tuolta!" paimentyttö huudahti ja osoitti hehkuvin silmin
Hermasta, joka puolestansa neuvotonna katseli lattiaan.
Senaattori vaihtoi pikaisen silmäyksen vaimonsa kanssa. He olivat tottuneet sanoittakin ymmärtämään toisiaan, ja Dorothea rouva lausui:
"Se, joka tuntee, ett'ei hän ole sellainen, kuin hänen pitäisi olla, on jo parannuksen tiellä. Me päästimme sinut vuohia paimentamaan, koska sinä aina juoksit laumojen perässä etkä milloinkaan saanut rauhaa huoneessa. Jo ennen aamu-hartautta sinä nouset vuorelle ja vasta illallisen jälkeen palaat kotiin. Sinun paremmasta puolestasi ei kukaan pidä lukua. Puolet syyllisyydestäsi lankee meidän niskoillemme, eikä meillä ole oikeutta rankaista sinua. Sinun ei tarvitse kummeksia. Jokainen saattaa erehtyä, ja Pietari ja minä olemme ihmisiä niinkuin sinäkin, emme enempää emmekä vähempää; mutta kristityltä me olemme ja meidän on velvollisuutemme holhota niitä sieluja, jotka Jumala on uskonut meille, olkootpa ne sitte lapsia tahi orjia. Sinä et enää mene vuorelle, sinä jäät kotiin meidän luoksemme. Äkillisen tekosi annan mielelläni sinulle anteeksi, jollei Pietari tahdo sinua rankaista".
Senaattori pudisti vakaasti eväten päätänsä, ja Dorothea rouva kääntyi Jethron puoleen kysyen:
"Onko Anubis pahasti haavoitettu ja onko hän hoidon puutteessa?"
"Hän on kuumeessa ja hourailee", kuului vastaus. "Vanha Praxinoa jäähdyttelee hänen haavaansa vedellä". "Mirjam saa siis astua hänen sijaansa", Dorothea lausui, "ja koittaa hyvittää sitä vahinkoa, jonka hän on matkaan saattanut. Puolet sinun rikoksestasi on sovitettu, tyttö, jos Anubis sinun hoidossasi parantuu. Minä tulen sitten Marthanan kanssa näyttämään sinulle, kuinka kääreet tehdään".
Paimentyttö katseli lattiaan ja antoi vastustamatta viedä itsensä sairaan luokse.
Sillä välin Marthana oli valmistanut ruskean juoman.
Pietari noudatti itselleen sauvansa ja huopahattunsa, antoi rohdot
Hermaalle ja käski häntä seuraamaan hänen jäljissään.
Sirona seurasi heitä silmin ja huudahti: "Sääli tuota uljasta poikaa!
Hänelle sopisi paremmin purpura-viitta kuin viheliäinen lammasnahka".
Dorothea rouva kohotti olkapäitään, viittasi tyttärelleen ja sanoi: "Tule työhösi Marthana, aurinko on jo noussut korkealle. Kuinka pikaisesti päivät kuluvat! Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä nopeammin viikot vierivät!"
"Minä siis kai olen hyvin nuori", Galliatar häntä keskeytti, "sillä minusta kuluu aika tässä erämaassa kauhean hitaasti. Toinen päivä on toisensa kaltainen, ja monta kertaa tuntuu minusta siltä, kuin elämä herkeisi ja samalla sydämeni tykytyskin. Mitä olisinkaan ilman sinun perhettäsi ja lapsiasi! Aina sama vuori, samat palmut, samat kasvot".
"Mutta vuori on ylevä ja puut ovat kauniit, ja kun rakastaa niitä ihmisiä, joita joka päivä ympärillään näkee", Dorothea vastasi, "niin voi täälläkin olla tyytyväinen. Me ainakin olemme tyytyväisiä, mikäli elämän puutteet sen sietävät. Minä olen usein sanonut sinulle: sinulta puuttuu työtä!"
"Työtä? Ja kenen hyväksi sitten?" Sirona kysyi. "Niin, jos minulla olisi lapsia niinkuin sinulla! Roomassakaan en ollut onnellinen, en suinkaan; mutta siellä oli kuitenkin jotakin tehtävää ja ajateltavaa. Missä juhla-kulkuja, missä näytelmiä; mutta täällä! Ketä varten täällä koreilisi? Kulta-koristeeni himmentyvät lippaassa ja koi raiskaa hyvät vaatteeni. Kirjavasta vaipastani ompelen nykyjään nuken vaatteita pienokaisillesi. Minusta olisi ihan yhdentekevää, jos daimoni muuttaisi minut siiliksi tahi harmaaksi pöllöksi".
"Älä tee syntiä", Dorothea sanoi yksitotisesti ja silmäili ihastuksella nuoren naisen kullankeltaisia hiuksia ja ihmeen ihania, ystävällisiä kasvoja. "Sinusta pitäisi olla hupaista koristella itseäsi miestäsi varten!"
"Häntäkö varten?" Sirona kysyi. "Hän ei pidä minusta lukua ja jos hän sen tekee, niin hän tekee sen vaan loukatakseen minua. Minä vaan ihmettelen, että saatan vielä olla iloinen. Iloinen olenkin ainoasti sinun huoneessasi ja sielläkin vain silloin, kun en ajattele häntä".
"En tahdo kuunnella sellaisia sanoja, en tosiaankaan", Dorothea häntä ankarasti keskeytti. "Ota liinakaistaleita ja jäähdytysvettä, Marthana, me menemme sitomaan Anubiin haavaa".
NELJÄS LUKU
Pietari ja Hermas astuivat yhdessä vuorta ylös.
Vanhempi mies seurasi opastavaa nuorukaista ja katsoi ihmetellen, joka kerta kun nosti silmiään, hänen leveitä hartioitaan ja hänen jäsentensä nuorteutta.
Eräällä pienellä vuoren lakealla tie leveni, ja kun molemmat matkustajat hetken olivat vieretysten jatkaneet käyntiänsä puhumatta mitään, niin senaattori kysyi: "Kuinka kauvan isäsi jo on asunut vuorella?"
"Monta vuotta", Hermas vastasi; "mutta en tiedä kuinka monta. Se onkin saman tekevä. Meillä ei kukaan kysy aikaa!"
Senaattori seisahtui, tarkasti jälleen seuralaistaan silmillään ja kysyi: "Sinä olet siis ollut isäsi luona, aina siitä saakka, kun hän asettui tänne?"
"Hän ei laske minua luotansa", Hermas vastasi synkästi silmäillen ympärilleen. "Kosteikossakin olen vasta ollut vain kaksi kertaa yksinäni kirkkomatkalla".
"Sinä et siis ole käynyt kouluakaan?"
"Mitäpä minä olisin käynyt? Isäni on opettanut minua lukemaan evankeliumikirjaa, ja olenpa osannut kirjoittaakin; mutta sen olen jo kai unhottanut. Ja mitä se minua hyödyttäisikään? Me elämme niinkuin rukoilevaiset eläimet".
Näistä viimeisistä sanoista soi pistävä katkeruus ja ilmaisi Pietarille hänen seuralaisensa sumeaa, kyllästynyttä sielua, jossa nuoruuden toimintovoima uppiniskaisena teki kapinaa sitä toimetonta elämän hukkaamista vastaan, johon se oli tuomittu.
Hänen