että armollinen rouva kohtelee sisartasi kuin omaa lastansa, mutta sisaresi vain tahtoo livistää tiehensä. Sentähden on linna nykyään sulettuna kuin rahakirstu. Olisinpa minä armollisen rouvan sijassa, niin enpä kärsisikään moisia metkuja. Kyllä tiedän, mitä tekisin… Sinun isäsi on hirtetty, sisareltasi sitoisin kädet ja jalat ja ripustaisin mokoman otuksen seinään riippumaan."
Tämä kuva väikkyi Pavelin silmissä pitkin päivää ja yöllä se sekaantui erääseen toiseen aikaisemmilta lapsuuden ajoilta. Silloin hän oli kerran nähnyt miten metsäherra kantoi kotiin metsässä kiinniottamaansa nuorta kaurista. Sen jalat oli sidottu nuoralla yhteen ja otus riippui niistä kepissä metsäherran selässä. Pavel muisteli miten sen hintelä kaula oli kaartunut, miten se oli korviaan höristänyt ja pyrkinyt päätään kohottamaan, muisteli tuon hennon eläimen epätoivoista katsetta.
Nyt hän näki unissaan nuo samat silmät – mutta ne olivatkin Miladan silmät.
Kerran huusi hän ääneensä: "Oletko sinä siellä?" nousi istualleen ja toistaen "oletko sinä siellä?" haparoi etsien ympärilleen, jolloin heräsi. Salaman nopeudella ja myrskyn voimalla yllätti hänet lamauttava yksinäisyyden tunne. Kovapintainen poika puhkesi kyyneliin ja kiihkeihin nyyhkytyksiin herättäen ulvonnallaan sekä isäntäväkensä että seinän toisella puolella nukkuvan mökkiläisperheen. Koko joukko tuli paikalle koettaen saada uhkauksilla häntä vaikenemaan, mutta kun niistä, ankarimmistakaan, ei ollut mitään apua, heitettiin hän lopulta yhteisin voimin ovesta ulos.
Olihan tuollainen keikaus omansa taltuttamaan kiihkeimmätkin tuskan tunteet. Pavel jäi hetkiseksi makaamaan aivan hiljaan ja rauhallisesti kovaksi jäätyneelle maalle. Tuo uusi ja järisyttävä ikävöimisen tunne haihtui vähitellen ja sijaan astui vanha tuttava: uhkamielisyys, kylmä jäytävä viha.
"Odottakaahan", ajatteli hän, "odottakaahan hiukan, vielä minä…!"
Samassa syntyi hänessä päätös tehdä loppu asian nykyisestä tilasta. Suunnitelma valmistui vitkalleen Pavelin hitaasti työskentelevissä aivoissa. Mutta kun se pingotus, minkä suunnitelman laatiminen oli hänelle tuottanut, oli loppuun kestetty, näytti kaikki leikiltä. Hän tunkeutuu linnaan, riistää sieltä sisarensa ja menee hänen kanssaan vuorten yli vieraaseen seutuun, hankkii siellä itselleen työtä eikä koskaan enää kuule vanhemmistaan muistutettavan.
Voittajan tuntein nousi Pavel maasta ja kiersi suuressa kaaressa kylän rakennusten takaa linnan puutarhaa kohti. Yövartijan pilli varotti häntä ystävällisesti kiellettyjä teitä astumasta. Vainioita peitti kova, paksu lumivaippa, maa hohti vaaleampana kuin taivas, jolla kelmeä kuu sukelsihe yhä uudestaan ja uudestaan kiitävien pilvien taa. Pavel ennätti puutarha-aitauksen luo, kiipesi sen yli, nousi kuusiaidan huippuun ja laskeutui sieltä oksa oksalta maahan. Nyt hän siis oli puutarhassa, tiesipä vielä tarkoin missä kohti kylään nähden, ja että se oli paras paikka, minkä hän oli voinut valita sekä tuloaan että myöhempää pakoaan varten. Yhä kasvavan luottamuksen kannustamana astui hän eteenpäin … suoraan eteenpäin astumallahan hänen pitäisi lopulta saapua linnan eteen. Mitä sitten olisi tehtävä, siitä hän ei ollut vielä aivan selvillä. Hän meni Miladaa vapauttamaan, se oli varmaa, ja mitä epäilyksiä ja neuvottomuutta lie mielessään liikkunutkin, tuo ajatus kuitenkin hänen sieluaan kirkasti, siitä hän piti kiinni. Sekään ei huolestuttanut, että häntä alkoi kovasti paleltaa kurjissa vaatteissaan ja että jäsenensä olivat vilusta kangistua. Paljoa pahempi oli, että yö kävi yhä pimeämmäksi, niin että Pavel töytäsi tuon tuostakin jotain puuta vasten ja kaatui. Ensi kerralla hän ponnahti kuin jousi jälleen jaloilleen, mutta jo toisella ilmestyi viettelijä: "jää toki hiukan lepäämään, makaa, nuku!" Siitä huolimatta hän lujasti voimiaan ponnistellen nousi ylös, kaatui jälleen ja saapui vihdoin määräpaikkaansa – linnaan. Kovasti tykytti sydämensä, kun hän kosketti vanhaan, rapistuneeseen muuriin. Kukaties hän on hyvinkin lähellä sisartaan, kukaties tyttönen nukkuu juuri siinä huoneessa, jonka ikkunan luona hän nyt seisoo, jota hän ylettyy käsin koskettamaan… Voisihan se olla mahdollista – miksikäs ei? Ja hän alkaa hiljaa, aivan hiljaa koputtaa… Silloin hän kuulee vieressään murisevaa ääntä, joku lyhytsäärinen olento tulee hiipien paikalle ja syöksyy silmänräpäyksessä hänen päälleen kurkkua tavottaen. Pavel tukehuttaa esiinpuristautuvan tuskanhuudon ja vastustaa koiraa kaikin voimin. Mutta se on häntä voimakkaampi, tottunut vihollisten ahdistaja. Sen ulvonta herättää linnan väen. He juoksevat unisina ja pelästyneinä paikalle, mutta nähdessään että rauhanhäiritsijä onkin vain lapsi, kasvaa heidän rohkeutensa. Pavel piiritetään ja voitetaan, vaikka hän puolustautuukin villipedon raivolla.
III
Pavel ei ilmaissut kenellekään mitä hän oli aikonut linnassa toimittaa, ja juuri tuo salaperäisyytensä oli muiden mielestä selvin todistus siitä, että hänellä oli täytynyt olla mitä kehnoimmat aikeet. Luultavasti murtovarkaus tai murhapoltto – siitä ilkimyksestä voi uskoa mitä tahansa. Se oli yleinen mielipide ja vanhempain oikeudet omistava kunta määräsi Pavelin perinpohjaisesti kuritettavaksi kylän opettajan herra Habrechtin käden kautta, koko koulunuorison läsnäollessa.
Opettaja, kivuloinen ja hermostunut mies, suostui varsin vastahakoisesti rangaistustuomion toimeenpanemiseen. Hänen mielipiteensä oli, että tuollaisen nuoren katsojakunnan edessä suoritettu kuritus harvoin hyödyttää sitä, joka sen alaiseksi joutuu, ja aina vahingoittaa niitä, jotka ovat katsojina. "Julkinen selkäsauna tekee elukan vielä äkäisemmäksi elukaksi", kuului hänen kasvattajalle hiukan karkea lauseensa. Usein ennen oli hänen vastaväitteensä otettu huomioon, mutta tällä kertaa siitä ei ollut vähääkään apua.
Sinä päivänä, jolloin yöllinen sisäänmurtaja oli rangaistava, otti opettaja hänet huoaten poliisin käsistä ja talutti tukasta kouluhuoneen oven eteen. Sinne päästyä hän kohotti pojan rinnoille painunutta päätä ja sanoi:
"Katso minuun, äläkä maahan, sinä lurjus!"
Sanat eivät olleet suinkaan ystävälliset, mutta mistä lie johtunutkaan että ne vaikuttivat Paveliin tyynnyttävästi, ja että sekin tapa, millä opettaja häntä samassa tukisti, herätti jonkunlaista luottamusta ja miltei vahvisti sydäntä?
"Pelkää, sinä ilkimys, sinä uppiniskainen junkkari, pelkää!" jatkoi opettaja edelleen, katsoi julmasti poikaan ja heilautti merkitsevästi käsivarttaan. Pavel, joka ei ollut suvainnut kolmeen päivään lausua kenellekään halaistua sanaa, joka kolmeen päivään ei ollut katsonut ketään ihmistä kasvoihin, suuntasi aran katseensa opettajaan ja virkahti silmiään vilkuttaen ja puolittain nauraen:
"Mutta minäpä en pelkää."
Koulusalista oli aikaisemmin kuulunut mehiläispesäntapaista surinaa, sitte oli surina muuttunut äänekkääksi meluksi, ja paraikaa siellä tapeltiin paraimmista katsojapaikoista alkavassa näytelmässä. Opettaja murahti itsekseen ja ravisti uudelleen Pavelia:
"Vaikket pelkäisikään, niin huuda toki, huuda minkä jaksat, sen neuvon annan sinulle!" sanoi hän, avasi oven ja astui sisään. Samassa hiljeni elämä salissa, ei kuulunut enää kuin yksityisiä tyytyväisyyden ilmauksia alkavasta nautinnosta; ystävällisesti tunkeiltiin toisiaan lähelle penkeissä, yleinen sopu vallitsi kaikkialla. Opettaja asetti Pavelin kateederin viereen ja katseli ympärilleen etsien raippaa. Kun hän ei sitä kohta löytänyt tai ei ollut löytävinään, huusi joku joukosta: "Siellä se on ikkunan nurkassa." Ääni tuli viimeiseltä riviltä ja huutaja oli Arnost, sen mökkiläisen poika, jonka luona Virgil asui vuokralla. Pavel näytti hänelle nyrkkiä, mikä nosti oppilasjoukossa suuttumuksen murinan. Toistasataa silmää katsoi vahingoniloisesti ja vihan innoin päivettynyttä, ryysyistä poikaa. Hänen sappensa kiehui ja hän ajatteli itsekseen niin selvään kuin ajatella saattoi: "Mitä minä olen teille tehnyt? Minkätähden te olette minun vihollisiani?"
Habrecht vaati hiljaisuutta ja piti puheen, joka oli oppilaille hämmästyttävä pettymys. "Olette riemua täynnä. Minkätähden? Tuntuuko hyvältä että toinen saa selkäänsä? Malttakaapas! Se tulee koskemaan teihinkin! Jokainen teistä" – opettajan ääni aleni salaperäiseksi kuiskaukseksi ja hän ojensi hitaasti etusormensa kuulijakuntaa kohti – "jokainen, joka siellä nyt