>
Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914
ESIPUHE
Aina lapsuudestani saakka olin tuntenut vastustamatonta halua päästä Aasiaan. Isäni, Otto Donner, oli aikoinaan hänkin toivonut ja odottanut samaa – mutta mahdollisuuden tarjoutuessa oli matkan toteuttaminen liian myöhäistä. Olin perinyt hänen tyydyttämättömän halunsa ja pienestä pitäen olin kuullut puhuttavan matkailijoista ja matkoista. Oli siis aivan luonnollista, että tieni ennemmin tai myöhemmin oli johtava Itämaille.
Seuraavassa olen yrittänyt luoda kuvauksen ensimäisistä Aasian-matkoistani, elämästäni pohjoisen Siperian samojedien keskuudessa. Tämän ohella olen katsonut asiakseni kertoa itse maasta ja kansasta, oloista, tavoista, uskonnollisista käsityksistä y.m. Selostus omista matkoistani ja kokemuksistani lienee jossain määrin subjektiivinen, mutta muussa olen mahdollisuuden mukaan pyrkinyt tasapuolisuuteen. Aineiston rikkaudesta ja vaikutelmien moninaisuudesta johtuu, että minun useinkin on ollut pakko rajoittua pelkkiin viittauksiin.
Tässä yhteydessä pyydän kiittää kaikkia niitä viranomaisia, oppineita seuroja ja yksityisiä, jotka monella muotoa ovat minua avustaneet sekä ennen matkaani että myös sen kestäessä. Erikoinen syy on minulla mainita Suomalais-ugrilainen seura ja sen johtokunta sekä herrat Nagnibeda ja Berdnikov Tomskissa ja Krasnojarskissa. Professorit A.C. Haddon Cambridgessä, K. Nielsen Kristianiassa, H. Paasonen, E.N. Setälä ja Edv. Westermarck ynnä dosentit K.F. Karjalainen, G.J. Ramstedt ja U.T. Sirelius Helsingissä sekä tohtori Helge Backlund Pietarissa ovat työtäni opetuksillaan ja hyvillä neuvoillaan suuresti edistäneet. Akateemikot S. Oldenburg, W. Radloff ja K. Sahlemann sekä dosentti A.D. Rudnev ovat hankkineet minulle välttämättömiä suosituskirjeitä, joista olen paljon hyötynyt. Sitäpaitsi on minun täten kiitettävä niitä Yliopistomme klinikkain johtajia, jotka ovat antaneet minulle tilaisuuden sairaaloissaan hankkia ne lääkeopilliset tiedot, jotka niin suuressa määrässä ovat helpottaneet tutkimuksiani alkuasukasten keskuudessa. Mielihyvällä olen seurannut professori F. Nansenin minulle ennen lähtöäni antamaa neuvoa, että karttaisin "eurooppalaisia" ja mikäli mahdollista eläisin ainoastaan alkuasukkaiden parissa. Tämän lisäksi lausun vielä kiitokseni kaikille niille vanhoille ja uusille ystäville, ulkomaalaisille, maanmiehille ja samojedeille, jotka tavalla tai toisella ovat minua auttaneet pitkän matkani varrella. Isäni muisto ynnä hänen työnsä ja pyrkimyksensä ovat olleet minulle hyvänä tukena, ja, M.A. Castrénin vaivoista ja vastuksista rikas tutkijatoimi on kannustanut minua tekemään parhaani.
Lopuksi on minun mainittava, että Pohjolan pitkä talviyö on estänyt minua ottamasta valokuvia matkustellessani Jeniseitä pitkin sekä pohjoisilla tundroilla.
Framnäs, Bromarf, elokuulla 1915.
Kai Donner.
JOHDANTO
1830- ja 40-luvuilla oli kuuluisa maanmiehemme M.A. Castrén m.m. lähes viiden vuoden aikana oleskellut Siperiassa tutkimassa lukuisia silloin vielä melkein kokonaan tuntemattomia kansoja. Hänen uraa-uurtavien tutkimustensa pääesineenä olivat samojedilaiset kielet. Tämän työn suorittamiseksi hän uhrasi parhaat vuotensa, terveytensä ja elämänsä. Tuloksia hän ei itse edes ehtinyt saattaa painoon, vaan ne tulivat muiden toimesta julkisuuteen. Mutta vaikka hänen työnsä monessa suhteessa ei lopullisesti valmistunut, on siitä huolimatta hänen keräilemänsä uuden ja tärkeän sekä erittäin luotettavan ainehiston nojalla voitu työtä jatkaa. Castrén todisti, ja samaan tulokseen ovat useimmat myöhemmätkin tutkijat tulleet, että samojedit kielellisessä suhteessa lähinnä liittyvät suomalais-ugrilaisiin kansoihin.
Samojedit, joita Castrén ensimäisenä tutki ja joille hän ensimäisenä antoi oikean paikan kansojen suuressa perhekunnassa, ovat lukumäärältään vähäiset; heitä on korkeintaan noin 18,000 henkeä, vaikka heidän asuinpaikkoihinsa kuuluu laajoja alueita kahdessa maanosassa ja he itsekin yli 40 murteen jakamina erottautuvat toisistansa. Lukuisimmat heistä ovat jurakit, jotka oleskelevat Arhangelskin ja Jenisei-joen välisillä tundroilla ja yksinomaan harjoittavat poronhoitoa sekä metsästystä ja kalastusta. Heitä idempänä elävät samoin paimentolaisina Jenisei- ja Avam samojedit, jotka ovat vähäiset lukumäärältään ja sukupuuttoon kuolemaisillaan. Obin ja Jenisein välisillä tundroilla sekä Tomskin kuvernementin pohjoisissa metsäseuduissa ja Tobolskin ja Jeniseinkin kuvernementtien siihen rajoittuvissa osissa asustavat n.s. ostjakki-samojedit, joiden luku ei nouse yli 3,000:n, vaikka heillä tavattavien murteiden lukumäärä on vähintään 20. Paljoa etelämpänä, korkeiden Sajaanin-vuorten pohjoisilla rinteillä, asuu lopuksi muinoin niin mahtavan kamassi-heimon vähäpätöinen jäännös, joka sekin heimo ennen pitkää tulee häviämään tai tatarilaistumaan.
Niinkuin äsken huomautin, katsotaan samojedien kielen lähinnä olevan sukua suomalais-ugrilaisille, ja yhdessä nämä kielet muodostavat n.s. uralilaisen ryhmän. Siitä huolimatta samojedeja ei voi sanoa suomalaisten serkuiksi tai pikkuserkuiksi, sillä ensiksikin on enemmän kuin luultavaa, että kansat fyysillisesti eivät kuulu samaan ryhmään, ja lisäksi eroavat kielet toisistansa vielä enemmän kuin esimerkiksi ruotsi Ja kreikka.
Castrén, samoin kuin moni ennen häntä ja hänen jälkeensä, on lisäksi yrittänyt todistaa sukulaisuussuhteiden olemassaolon uralilaisten ja mongolilais-turkkilaisten l. altailaisten kielten välillä. Sellainen väite on kuitenkin toistaiseksi aivan todistamaton ja kysymyksen ratkaisu on yhtä vaikea kuin kysymys suomalais-ugrilaisten ja indoeurooppalaisten kielten keskinäisestä sukulaisuudesta. Useimmat altailaiset sanat samojedissa voidaan todistaa tai käsittää lainasanoiksi ja tämä onkin peräti luonnollista, kun muistaa, että kumpaankin kieliryhmään kuuluvat kansat hamasta muinaisuudesta saakka ovat olleet ja edelleen vielä tänäkin päivänä ovat yhteydessä toistensa kanssa.
Jos kerran katsotaan samojedien sukulaisuus suomalais-ugrilaisten kielten kanssa todistetuksi, täytyy samalla luopua Castrénin teoriasta, jonka mukaan näiden kansojen alkukoti olisi sijainnut Altai-vuorilla. Vakuuttavalla tavalla on todistettu (m.m. eräiden näissä kielissä tavattujen yhteisten puulajeja merkitsevien nimien avulla) suomalais-ugrilaisen alkukansan asuneen jossain keskisen Uralin länsipuolella tai jokseenkin etäällä pohjoisessa Permin kaupungin tienoilla. On luonnollisesti otaksuttava, että he jo silloin, siis noin 2-3 tuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskuamme, liikkuivat laajoilla alueilla, koskapa he harjoittivat sekä kalastusta että metsästystä. Mutta siinä tapauksessa, että nämä kansat aikoinaan ovat lähteneet yllämainituilta paikkakunnilta, on myöskin epäilemätöntä, että samojedit ovat eläneet niitä lähellä olevilla seuduilla. On kuitenkin tällä haavaa mahdotonta ratkaista millä puolen Uralia he ovat asuneet. Noina kaukaisina, historiantakaisina aikoina he tulivat altailaisten kansojen kanssa kosketuksiin, ja nämä tunkivat heidät vähitellen yhä enemmän pohjoista kohti ja hajoittivat heidät eri ilmansuunnille. On samoin mahdotonta lähimainkaan määritellä, milloin he saapuivat nykyisille asuinpaikoilleen, mutta ensimäisten meillä saatavissa olevien tiedonantojen mukaan he jo noin v. 1000 asuivat karuilla tundroillansa. Senjälkeen he ovat olleet tuomitut siellä elämään kurjissa olosuhteissa ja vähitellen katoamaan sen uuden vaaran johdosta, joka päivä päivältä tunkeutuu lähemmäksi heitä, vaaran, josta me ylpeilemme, mutta jota he eivät kestä, ja jota me tavallisesti olemme tottuneet nimittämään länsimaiseksi kulttuuriksi.
Senjälkeen kuin suomalais-ugrilaiset kansat, etupäässä Suomalais-ugrilaisen seuran lähettämien stipendiaattien toimesta, ovat kielellisesti tulleet jokseenkin perinpohjin tutkituiksi, on jo kauan kuulunut mainitun seuran hartaimpiin toivomuksiin, että joku ottaisi pitääkseen huolta samojedeista, kansamme kaukaisimmista sukulaisista. Olikin sentähden aivan luonnollista, että tämän kirjoittaja suuntasi matkansa samojedien luo kootakseen heidän keskuudestaan mitä mahdollisesti vielä oli jäljellä. Tutkimusten esine ei ollut kiitollinen yksinomaan tuon niin pitkäksi venyneen sukulaisuuden kannalta, vaan senkin takia, että niin vähän oli tehty ja niin paljon voitettavana oleskelulla primitiivisen kansan keskuudessa maailman tuntemattomimmilla seuduilla.
ITÄÄNPÄIN TOMSKIIN
Kesäinen aurinko loisti vielä kaikessa ihanuudessaan, kun minä elokuussa v. 1911 jätin Suomen lähteäkseni samojedien Siperiaan, Aasian pohjoisiin erämaihin. Oleskeltuani jonkun aikaa Pietarissa, hankkiakseni Venäjällä niin tarpeelliset viralliset todistukset ja suositukset, alotin syyskuussa matkani itää kohti. Astuin siihen kerran viikossa lähtevään pikajunaan, joka nopeimmin välittää liikennettä molempien maanosien välillä. Minulla oli aikaisemmin