aistimellista luontoa vastaan; tästä valtakunnasta käsin ja siinä hän myös kokee luontoa. Nykyaikana luonto kyllä on saanut paljoa suuremman merkityksen inhimilliselle hengenelämälle ja tämä elämä on osoittautunut olevansa paljoa läheisemmin luontoon kiedottuna kuin varhaisempina aikoina, mutta siitä huolimatta se ei mitenkään muutu pelkän luonnon aikaansaannokseksi; jos se siksi muuttuisi, niin olisi silloin mennyttä sekä kaikki kulttuuri että kaikki tiede kuin myös sisäisesti yhtenäisen vakaumuksen mahdollisuus. Ja sellainenko asiaintila, joka sitä enemmän tuhoaa itseään, kuta johdonmukaisemmin se itseään kehittää, jonka sisällys ja muoto ovat keskenään jyrkässä ristiriidassa, senkö tulisi antaa meidän elämällemme ja sen pyrkimykselle tarkoitus! Miltä näyttää tämä naturalismin niin innokkaasti ja hartaasti ihmiskunnan omaksuttavaksi ylistämä elämä yleisesti katsottuna? Ihmiselämän piiri mitättömän pieni äärettömän kaikkeuden rinnalla ja sen keskellä ypöyksinänsä, ihmisen tekeminen ja tekemättä jättäminen aivan yhdentekevää tuon kaikkeuden edessä, ihmisessä itsessään ei mitään sisäisen yhteyden mahdollisuutta, ei mitään keskinäisen rakkauden ja kunnioituksen mahdollisuutta, ei mitään luonnonviettien pakon voittamismahdollisuutta, kaikki toiminta elämänsäilytyksen painon alaista, joka vie meidät yhä ankarampaan taisteluun toisiamme vastaan, taisteluun, joka ei kykene antamaan minkäänlaista sisäistä voittoa, minkäänlaista sisäistä tulosta; kaikkien näiden kieltämysten etujen rinnalla yksinomaisena aikaansaannoksena vapautus harhaluulosta ja taikauskosta, ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvaisuuden täydellinen oivaltaminen. Mutta kuinka korkealle sitten arvioikin tällaisen valistuksen, niin voiko se ihmistä jalostaa, auttaa häntä sisäiseen vaurastumiseen ja hänen henkisen erikoisluonteensa kehittämiseen, kartuttaa hänen voimiaan, saattaa hänet suhteeseen toisiin samankaltaisiin olentoihin tai maailmankaikkeuteen, antaako se hänelle yleensä tilaisuutta minkäänlaiseen itsenäiseen toimintaan? Ja voiko ihmiselämä ilman tätä kaikkea olla elämisenarvoinen? Se voi olla sitä ainoastaan sille, jolla on vain hyvin vähäiset vaatimukset, tai joka katkaisee ajatuksenjuoksunsa keskitiehen, tai yhtämittaa täydentää omat väitteensä juuri sillä tai kierrättää juuri siihen, jonka oikeutusta samalla mitä suurimmalla innolla vastustetaan. Ken ajattelee loppuun saakka, hän voi maaliin päästyään löytää vain pelkän tyhjyyden, hän ei mitenkään voi välttää perinpohjaista elämänkieltämistä, hänen täytyisi lopulta päätyä täydelliseen epätoivoon. Vain taisteluntuoksina kilvoittelussa sitä vastaan, mitä naturalismi väittää harhaluuloksi ja taikauskoksi, voi ihmiselle uskotella, että hän pääsee kohoamaan yli oman tyhjyytensä ja kykenemättömyytensä minkäänlaiseen henkiseen luomistyöhön.
Naturalismi ei siis kykene ratkaisemaan elämänprobleemia. Mutta vastarintaa vaille olemme tähän saakka jättäneet sen väitteen, että sillä on puolellaan meitä välittömimmin lähellä oleva maailma; niin kauan kuin tämä väite jää vaille vastustusta, voi kaikki se, mikä johtuu tuloksena henkisestä työstä, näyttää vain toisarvoiselta ja jälkeenpäiseltä. Mutta onko juuri nykyajan pohjalta katsoen niin varmaa ja ratkaistua, että aistillinen olemassaolo muodostaa elämän välittömimmän ja lujan perustuksen? Varmasti tämä olemassaolo on ihmiselle välittömin ja epäilemättömin, niinkauan kuin hän kokonansa antautuu aistillisten vaikutelmien ja tuntemusten valtaan, niinkauan kuin hän ei ajattele, niinkauan kuin hänen ajattelunsa ei kohoa sidonneisuudestaan itsenäisyyteen. Lisäksi myöskin inhimillinen ajattelu yhä vielä jää epäitsenäiseen asemaan; se ei sellaisenaan suinkaan kohoa luonnon puitteiden yläpuolelle. Kokemus osoittaa meille runsasta älyllistä kehitystä jo näidenkin puitteiden sisäpuolella; viisautta, viekkautta, taitavuutta j.n.e. ei todellakaan puutu eläimelliseltä elämältä. Mutta kaikki älyllinen aikaansaannos ei tässä ole enempää kuin puolustuskeino ja ase luonnollisen itsesäilytyksen palveluksessa, se edistää yksilön tai lajin pysyväisyyttä, se ei johda yläpuolelle luonnon viettielämän uusille urille ja omiin tarkoitusperiin. Tällaisen rajoituksen vallitessa äly jää pelkäksi ruumiillisten etujen vastikkeeksi; minkä toiselle olennolle tarjoaa voimakkaan ruumiin turva, toiselle notkeus ja vikkelyys, sen voi toiselle tarjota hänen viekkautensa ja älykkäisyytensä. Näin on laajoin piirtein katsottuna myöskin ihmisen laita; hänen älynsäkään ei ensikädessä ole enempää kuin välikappale olemassaolon ankaraa taistelua varten. Mutta se ei ole sitä kokonansa, vaan ihmisessä tapahtuu käänne siihen suuntaan, että ajattelu hänessä kykenee ponnistautumaan erilleen tuosta sidonneisuudestaan, asettautumaan vastakohdaksi aistilliselle olemassaololle ja asettamaan tämän kokonaisuudessaan levollisen tarkastelunsa alaiseksi. Niin vähäpätöiseltä kuin ajattelu ensiksi tässä itsenäistymisessään näyttääkin, niin tuo aluksi mitätön kipinä kykenee sytyttämään valtavan tulen, joka voi kasvaa äärettömäksi ja sulattaa aistillisen olemassaolon jäisen jäykkyyden. Ei ole kiellettävissä, ettei tässä ole tällainen perustavaa laatua oleva käänne. Ihminen ei ajattele vain luonnon sisäpuolella, vaan itse luonto on hänen ajatustoimintansa esineenä, hän tekee sen itselleen probleemiksi, hänellä on kokemus maailmasta ja samalla hän kohoaa sen yläpuolelle. Tämä ei olisi hänelle mitenkään mahdollista, jos hänen ajattelunsa olisi pelkästään passiivista ja epäitsenäistä laatua oleva kyky. Samalla kuin tuo mahdollisuus jo todistaa itsenäistä toimintaa, samalla siinä ilmenee olennaisesti toisenlainen elämä kuin mikä luonnon alalla on tarjolla. Silminnähtävästi on tästä käänteestä seurauksena asiain muuttuminen siihen suuntaan, että tästä lähin ajatteleminen tulee elämän lähtökohdaksi, sen ensimäiseksi olokannaksi; voitonriemuisalla voimalla ja sille itsestään kuuluvana ominaisuutena ajattelu vaatii itselleen tosi välittömyyden ja myöntää pätevyyden vain sille, mikä sille vakuuttavasti on osoittanut itsensä. Näin ajattelu muuttuu kaiken mitaksi ja tuomariksi, aistillinen olemassaolo astuu tällöin syrjään, se menettää niin sanoaksemme kouraantuntuvaisuutensa ja muuttuu vaikeaksi käsitteeksi, se alenee pelkäksi ilmiöksi, jonka todellisen sisällyksen ensin on osoitettava itsensä ilmeiseksi. Näin ei tapahdu vain yksilössä, vaan aistillisen olemassaolon yläpuolelle kohoutuminen ja elämän suunnan kääntyminen käy läpi koko ihmiskunnan, se on kaiken kulttuurin sekä edellytys että tulos. Sillä mitenkä olisi päästävissäkään mihinkään kulttuuriin, mitenkä voisi syntyäkään ajatus sellainen kuin kulttuuri ilman ajatustoiminnan itsenäistymistä erilleen aistillisuuden vaikutuksesta ja ilman tämän niihin kohdistuvaa vastavaikutusta?
Nykyaika todistaa erikoisella selvyydellä ajatustyön yhtämittaista eteenpäinkulkua ja siitä aiheutunutta olemassaolomme toisenlaiseksi muuttamista. Tässä ajattelu ylpeänä ja rohkeana asettuu maailman rinnalle, kehittää omasta luonnostaan asiain ytimiin käypiä vaatimuksia ja pitää mitä suurimmalla tarmolla kiinni siitä, että koko olevaisuus muodostuisi niiden mukaan. Tämä muuttaa luotteitansa myöten koko elämän verraten siihen, mitä se varhaisempina aikoina on ollut. Sillä nykyänsä ajattelu kevein siivin rientää edellä, tuomalla esiin aatteita ja periaatteita se ravistelee elämän olevasta olotilasta hereille ja koettaa osoittaa sen ilmiöt sisäisestä välttämättömyydestä kohonneiksi. Nykyajan liikkeille antaa niiden valtaavan voiman ja rajun intohimon etupäässä se, että niissä taistellaan periaatteiden toteuttamisesta; vieläpä pyrkimykset aineellisen hyvinvoinnin korottamiseksi valtaavat ja vallitsevat mielet etupäässä aatteillaan ja periaatteillaan. Ajatuksen maailma se siis kannattaa ja vallitsee aistillista olemassaoloa.
Ei ole kiellettävissä, että ajattelun kehityksessä kulkee mahtava elämänvirtaus koko ihmiskunnasta lähtien yksilön sieluun saakka, tämä virtaus joutuu mitä jyrkimmin naturalistista suuntaa vastaan, toisen puolustaessa oikeuksiaan toistansa vastaan elämää vedetään vastakkaisiin suuntiin, se joutuu aivan erilaisten virikkeiden alaiseksi ja koko sen olemus järkytetyksi.
Luonnossa, sellaisena kuin se vallitsee nykyajan ihmistä, meitä kohtasi pelkän ja sokean tosiasiallisuuden valtakunta, tätä tosiasiallisuutta tulee naturalismin vakaumuksen mukaan kaiken inhimillisen toiminnan noudattaa, tieteenkään tehtävänä ei ole selvittely vaan kuvailu. Ajattelu sitä vastoin tahtoo luoda sisällyksensä omasta työstään tai ainakin sen avulla päästä perille; siksi sen täytyy pitää kiinni selvittelystä ja päätelmien tekemisestä, se koettaa esiintyviä tosiasioita jaoitella ja uudelleen muodostella, se ei milloinkaan ole tunnustava tällaisessa työssä löytämiänsä rajoja lopullisiksi. Luonnon jäykän