olisivat tahtoneet näyttäytyä sotamiehelle yhtä tuimina sydänten valloittajina kuin hänkin, mutta kukaan ei osannut eikä ymmärtänyt. Ikäänkuin tätä tunnustaakseen, lausui muuan: "Kuinka olisimme voineet ajatellakaan…"
"Niin, semmoinenhan on vähä liian vaikeata teille…" sanoi sotamies itserakkaasti ja katseli meitä tarkastellen… "Te ette ole sitä laatua… – teillä ei ole ryhtiä… ei ole ulkonäköä, niin sanoakseni! Ja naiset tahtovat, että miehen pitää näyttää joltakin… että hänellä on säännöllinen ruumis… sekä kaikki niinkuin pitääkin olla! Myöskin he pitävät voimakkaisuudesta… väkevästä kädestä… tämmöisestä esimerkiksi…"
Hän veti oikean kätensä taskusta ja näytti meille kyynäspäähän saakka paljasta käsivartta… Se oli valkea ja voimakas sekä kullalta kimaltelevien karvojen peittämä.
"Jalat, rinta… kaikki pitää olla lujaa ja vahvaa… Myöskin täytyy olla säännöllisesti puettu, niin että se kauneus, mikä ruumiissa on, näyttää joltakin… Minuun esimerkiksi ovat naiset aivan hullaantuneet. En minä heitä kehoita enkä houkuttele, – ne lentävät itsestään kaulaani, viisi kappaletta yhdellä kertaa."
Hän istui jauhosäkille sekä jutteli kauvan ja kaunopuheliaasti, miten ihastuneita naiset oikein olivat häneen ja kuinka osaavasti hän taisi niiden kanssa menetellä. Sitte hän meni, ja kun ovi oli kitisten sulkeutunut, istuimme me kauan hiljaa sekä ajattelimme häntä ja hänen kertomuksiansa. Vihdoin rupesimme kaikki yhtaikaa puhumaan ja tulimme yksimielisiksi siitä, että pidimme erinomaisesti hänestä. Miten alhainen ja siivo hän on, – tulee vain sisään, istuu ja juttelee! Ei kukaan ollut koskaan ennen tullut luoksemme, ei kukaan ollut niin ystävällisesti puhellut kanssamme… Ja me juttelimme lakkaamatta hänestä ja hänen vastaisesta menestyksestänsä koruompelijattarien luona, jotka, tavatessaan meitä pihamaalla, joko väistyivät sivulle huulet ylenkatseellisesti yhteennipistettyinä taikka kävivät suoraan päällemme ikäänkuin olisimme olleet tyhjää ilmaa. Me taasen aina katselimme heitä ihaillen, niin hyvin kartanolla tavatessamme kuin nähdessämme heidän akkunamme ohi kulkevan, puettuina talvisin pieniin, huomiota herättäviin myssyihin ja turkkinuttuihin sekä kesäisin kukitettuihin hattuihin ja käsissä kirjavat päivänvarjot. Mutta kostoksi puhelimme keskenämme heistä tavalla, joka, jos olisi tullut heidän korviinsa, olisi tehnyt heidät häpeästä ja vihasta mielipuoliksi…
"Kunhan ei hän vain myös Tanjuschkaa turmelisi!" sanoi äkkiä vanhin sälli huolellisella äänellä.
Kuullessamme nämä sanat, vaikenimme kaikki ja hämmästyimme. Olimme silmänräpäykseksi unhottaneet Tanjan; – sotamies kauniilla, voimakkaalla vartalollaan oli ikäänkuin kaihtinut hänet meiltä. Sitte syntyi meluinen riita: – jotkut sanoivat, että Tanja ei alentuisi semmoiseen, toiset taasen väittivät, ett'ei hän voisi vastustaa sotamiestä ja eräät ehdottelivat, että jos sotamies rupeaa tyttöä hännystelemään, pitäisi meidän hakata hänet mäsäksi. Lopuksi päätimme yksimielisesti pitää tarkkaa vaaria sotamiehestä ja Tanjasta sekä varoittaa tyttöä, niin että hän voisi olla varuillansa… Tämä teki lopun riidasta.
IV
Kuukausi oli kulunut. Sotamies leipoi sokerileivoksia, käveli koruompelijattarien kanssa ja tuli usein meille, mutta ei puhunut mitään valloituksistansa, vaan väänteli ainoastaan viiksiänsä ja nuoleskeli tyytyväisenä huuliansa.
Tanja tuli yhä vielä joka aamu rinkilöitä hakemaan ja oli iloinen, ystävällinen sekä rakastettava kuten ennenkin. Puhuimme hänen kanssaan sotamiehestä. – Tanja nimitteli häntä "mulkosilmäiseksi vasikaksi" ja se rauhoitti meitä. Olimme ylpeitä tytöstämme, samalla kun näimme, kuinka koruompelijattaret riitelivät sotamiehestä. Tanjan käytös kohotti meitäkin omissa silmissämme, ja ikäänkuin matkiaksemme tyttöä, aloimme myöskin kohdella sotamiestä jonkunlaisella halveksimisella. Mutta Tanjaa me rakastimme vielä enemmän kuin ennen sekä tervehdimme häntä aamusin entistä iloisemmin ja sydämellisemmin.
Kerran tuli sotamies meille hiukan hiprakassa, istui ja purskahti nauramaan, ja kun me kysyimme tuommoisen iloisuuden syytä, sanoi hän:
"Kaksi tytöistä… Lidka ja Gruschka… ovat tapelleet minun takiani. Miten ne pieksivät toisiansa! Ha, ha, ha! Kiskoivat hiuksista ja kaatuivat kumoon porstuassa… toinen makasi allapäin, toinen päällä… ha, ha, ha! Raappivat toistensa naamaa ja repivät vaatteet repaleiksi… Se oli nähtävää… olisi voinut nauraa itsensä pilalle! Minkähän vuoksi ei akkaväki koskaan osaa tapella säädyllisellä tavalla? Miksi he aina kynsivät, miksi?"
Tuossa istui hän penkillä, terveenä ja hupaisena sekä nauroi. Me olimme vaiti. Tällä kertaa oli hänessä jotain, mikä meitä kiukutti.
"Perhana, miten hyvä menestys minulla on naisten luona. Sille voi nauraa itsensä piloille. Minun tarvitsee vain vilkahuttaa silmääni, niin jo on asia valmis. Piru vieköön, ellei se ole totta!"
Hän kohotti valkeat, kullalta loistavilla karvoilla peitetyt käsivartensa sekä läimähytti niillä polviinsa ja katseli meitä niin hauskan hämmästyneillä silmäyksillä, kuin olisi hän itsekin ihmetellyt menestystänsä kauniin sukupuolen luona. Täysinäiset punakat kasvot paistoivat itsetyytyväisestä riemusta ja huulet maiskuttelivat himokkaasti.
Paistaja raapasi äkäsesti uunilapiolla takkakiveä sekä virkahti pilkallisesti:
"Pienten kuusenvesojen nyhtämiseen ei tarvita suurtakaan voimaa, mutta koetahan kerran käydä kiinni oikeaan honkaan…!"
"Onko se tarkoitettu minulle?" kysyi sotamies.
"Kyllä."
"No, mitä sinä tahdot sillä sanoa?"
"En mitään… se johtui vain kiireessä mieleeni."
"He, vuotapas! Mitä sinulla on hampaasi kolossa? Mikä se honka on?"
Paistaja ei vastannut mitään, vaan rupesi innokkaasti häärimään uunin kanssa. Hän heitteli sisään keitetyt rinkilät sekä otti ulos jo paistuneet ja viskeli ne melulla lattialle, jossa poikaset pujottelivat niitä niininauhoihin. Hän näytti tykkänään unhottaneen sekä sotamiehen että keskustelunsa. Mutta sotamies kävi yht'äkkiä kovin levottomaksi. Hän nousi ylös ja meni uunin viereen, missä oli vähältä saada nyhjäyksen rintaansa leipälapion varresta, joka hermostuneesti heilui ilmassa.
"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä oikein tarkoitat! Sinä olet loukannut minua… Minua ei kykene kukaan vastustamaan… kuuletto sinä, ei kukaan! Ja sinä tulet minulle sanomaan semmoisia hävyttömiä sanoja…"
Hän näytti loukkaantuneen oikein todenperäisesti. Kenties ei hänellä ollutkaan mitään muuta ylvästelemistä kuin naisten hullaamiskykynsä; kenties oli se hänessä ainoa elinvoima, joka sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi ihmiseksi.
Löytyy ihmisiä, joille ruumiillinen taikka henkinen sairaus, joka heitä vaivaa, on paras ja arvokkain elämässä. He laahaavat sitä mukanansa koko elämänsä ajan, elävät yksinomaan siinä, saavat ravintonsa siitä, valittavat sitä muille ja siten kääntävät huomion itseensä, saavuttavat toisten ihmisten osanottavaisuuden, ja se on ainoa, josta he välittävät. Ota heistä tämä sairaus, paranna heidät, niin he tulevat onnettomiksi sentähden, että menettävät ainoan elämänharrastuksensa ja jäävät aivan tyhjiksi. Ihmisen elämä on toisinaan niin köyhää, että hän tahtomattaan joutuu pitämään virheitänsä hyveinä ja elämään niissä, – valhettelematta voi sanoa, että ihmiset joskus tulevat henkisesti raajarikoiksi pelkästä ikävystymisestä.
Sotamies oli, kuten sanottu, vakavasti loukkaantunut sekä kävi yhä paistajan kimppuun huutaen:
"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä tarkoitat?"
"No, sanon sen!" vastasi tämä nopeasti.
"Sano sitte!"
"Tunnetko Tanjaa?"
"Tunnen, – kuinka niin?"
"Häntä minä tarkoitan! Koeta kykyäs häneen!"
"Pyh, se kai on pikkuasia