todistaa pakanoita ja uskottomia vastaan – "
"Älkäämme manatko toisiamme taisteluun, veikkoseni," keskeytti saraceni; "kumpiki meistä on löytävä tarpeeksi frankeja eli mahomettiläisiä, joita vastaan käyttää sekä miekkaa että keihästä. Tätä Teodorikiä suojelee sekä turkkilaiset että arapialaiset; ja vaikka hän tavoiltansa toisinaan on vähän kummallinen, hän kuitenkin niin hyvästi käyttää itseänsä oman profeetansa seuralaisena, että hän ansaitsee hänenki suojelusta, jonka jumala lähetti – "
"No, neitsyt Marian, pyhän emosen kautta, saraceni," huudahti kristitty, "jos samassa hengenvedossa rohkenet mainita kamelinkuljettajaa Mekasta, ja – "
Tulinen vihan väristys puistutti emiirin ruumista; vaan se kesti vain silmänräpäyksen ja hänen rauhallinen vastauksensa oli sekä arvollinen että järkevä, kun hän sanoi: "älä alenna hänen arvoa jota et tunne; varsinkin kuin me kunnioitamme uskontosi perustajaa, vaikka hylkäämme sen opin, minkä papit ovat siitä sommitelleet. Minä tahdon itse ruveta oppaaksesi erakon luolalle, jota luullakseni ilman minun avutta tuskin voisit löytää. Ja sillä välin jättäkäämme uskontomme jumalallisuuden munkkein ja mollain kiisteltäväksi, ja haastelkaamme aineista, jotka paremmin sopivat nuorille sotilaille – taisteluista, kauniista naisista, terävistä miekoista ja kiiltävistä asuista."
Kolmas luku
Sotilaat nousivat ylös paikalta missä olivat hetken levähystä ja kohtuullista virvotusta nauttineet, ja auttoivat kohteliaasti toisiaan satulusten sijalleen sovittamisessa, joista vähäksi aikaa olivat uskollisia ratsujansa vapauttaneet. Kumpiki näytti tottuneelta tuohon työhön, joka siihen aikaan oli tarpeellinen ja todella välttämätön osa ratsumiehen velvollisuuksista. Siinä määrässä kuin erotus luontokappaleen ja järjellisen ihmisen välillä sen salli, näytti molemmalla myöski olevan häntä matkustuksilla ja sotaretkillä aina seuraavan hevosensa luottamus ja rakkaus. Saracenilaisella tämä ystävällisyys oli seuraus lapsuuden tavoista; sillä Itämaan sotaisten heimokuntien teltoissa on sotilaan hevosella arvonsa lähinnä jälkeen tai melkein samalla asteelta kuin vaimo ja perhe; ja europalaiselle sotilaalle asianhaarat ja itse täytymys tekivät hänen sotaratsunsa tuskin halvemmaksi kuin aseveljekseksi. Hevoset sentähden mieluisasti luopuivat syöttöpaikastaan ja vapaudestansa, ja hirnuivat ja korskuivat iloisesti isännillensä, kun nämät paikoilleen panivat heidän satulavarustuksiansa pitempää matkustusta ja lisättyä rasitusta varten. Ja samalla kuin kumpikin sotilas toimitti työtään tai kohteliaasti toveriaan auttoi, hän tarkalla uteliaisuudella silmäili matkakumppaninsa asua ja huomautti erittäin, jos se tapa, jolla toinen järjesti ratsasneuvojansa, häntä kummastutti.
Ennenkuin taasen nousivat ratsuilleen matkaa jatkaaksensa, kristitty ritari vielä kerran kostutti huuliaan ja kasteli käsiään tuohon raittiiseen lähteeseen ja sanoi pakanalliselle kumppanilleen: "tekisi mieleni tietää tämän suloisen lähteen nimeä, jotta sitä säilyttäisin kiitollisessa muistossa; sillä vesi ei konsanaan ole suloisemmin sammuttanut kovempaa janoa kuin minä tänään olen saanut kokea".
"Sitä kutsutaan arapian kielellä", vastasi saraceni, "nimellä joka merkitsee Erämaan Timantti".
"Ja oikein sitä silloin nimitetään", kristitty sanoi: "Minun kotiseutuni laaksossa löytyy tuhatmäärä lähtehiä; vaan en yhtäkään niistä tule tästälähin niin hartaasti muistelemaan, kuin tätä yksinäistä lähdettä, joka tarjoo liriseviä aarteitansa paikalla missä ne eivät ole ainoastaan suloiset, vaan melkein välttämättömän tarpeelliset."
"Te puhutte totta", saraceni sanoi: "sillä kirous vielä painaa tuota kuoleman merta, eikä ihminen eikä eläin juo sen aalloista yhtä vähän kuin tuosta virrasta, joka siihen laskee vetensä jaksamatta sitä täyttää, niin pitkältä kuin tätä tylyä erämaata kestää".
He nousivat hevosilleen ja jatkoivat kulkuansa santaisen aavikon poikki. Sydänpäivän helle oli jo ohitse ja vieno tuulenpuuska lievitti hieman erämaan kauheutta, vaikka myötänsä tuoden hienoa hietaa, joka ei saracenia isosti rasittanut, vaan niin kovin kiusasi hänen raskaasti varustettua kumppaniansa, jotta hän satulaansa ripusti rautakypärinsä ja vaihtoi sen keveään ratsulakkiin, jota aikakauden kielellä kutsuttiin mortier, sen yhtäläisyyden tähden mikä sillä oli tavallisen morttelin eli huuhmaren kanssa. Hetken he ratsastivat äänettöminä toistensa sivulla, jolloin saraceni hoiti velvollisuuttansa matkan johtajana ja oppaana, tarkasti tähdystellen ja tuntomerkikseen ottaen muutamia etäisiä kallioita eräällä vuoriharjulla, jota he vähitellen lähenivät. Vähäksi aikaa hän näkyi kokonaan kiinnittäneen ajatuksensa tuohon toimeen ikäänkuin luotsi, joka ohjaa laivaa vaarallisen kulkupaikan läpi; vaan he olivat tuskin puoli (engl.) peninkulmaa kulkeneet, niin hän näkyi matkan suunnasta varmistuneen ja haluavan ruveta haastelemaan suuremmalla avomielisyydellä kuin hänen kansakunnallensa on tavallista.
"Te olette", hän sanoi, "minulta kysyneet äänettömän lähteen nimeä, joka kyllä näennäisesti, vaan ei todellisesti ole elävä kappale. Sallikaa minun kysyä sen kumppalin nimeä, jota tänään olen kohdannut sekä vaarassa että levossa, ja jonka nimeä en voi ajatella tuntemattomaksi edes täällä Palestinan erämaissa".
"Se ei vielä ansaitse mainita", sanoi kristitty. "Tiedä kumminkin, että Ristin sotilaitten kesken minua nimitetään Kenneth – Lepäävän Leopartin ritari; kotimaassani minulla on muita arvonimiä, vaan ne kuuluisivat karkeoilta itämaalaisen korvaan. Urhea saraceni, sallikaa minun kysyä mikä arapian heimokunnista vaatii sukuanne omaksensa ja millä nimellä teidät tunnetaan?"
"Sir Kenneth", sanoi mahomettilainen, "minua ilahuttaa kun nimenne on semmoinen, että huuleni helposti sen voivat ääntää. Mitä minuun tulee, en ole arapialainen, vaikka johdan syntyperäni yhtä villistä ja sodanhimoisesta suvusta. Tiedä herra Leopartin ritari, että olen Shirkohf, Vuoren Leijona, ja että Kurdistan, josta olen syntyisin, ei pidä yhtäkään perhekuntaa jalompana kuin Seldshukein".
"Olen kuullut", kristitty vastasi, "että teidän suuri sulttaninne lukee sukuperänsä samasta lähteestä?"
"Ylistetty olkoon profeeta, joka on vuorillemme osottanut sen kunnian, että niitten helmasta lähetti hänen, jonka sana on voitto", vastasi pakana. "Egyptin ja Syrian kuninkaan edessä olen ainoastaan mato, vaan kuitenkin nimeni omassa maassani jotaki merkitsee. – Muukalainen, kuinka suurella miehistöllä lähdit tähän sotaan?"
"Totta puhuen", Sir Kenneth sanoi, "ystävien ja sukulaisten avulla jaksoin töin tuskin saada matkaan kymmenen hyvää keihästä, ja lisäksi noin viisikymmentä joutsimiestä, passarit siihen luettuina. Muutamat ovat onnettomasta lipustani luopuneet – muutamat taistelussa kaatuneet – useat tauteihin kuolleet – ja yksi uskollinen asekantaja, jonka hengen pelastukseksi nyt olen tällä pyhällä matkalla, on sairasvuoteen oma".
"Kristitty", sanoi Shirkohf, "tässä minulla on viinessäni viisi nuolta, kukin kotkan höyhenellä sulitettu. Yhden niistä jos lähetän teltoilleni, tuhat sotilasta nousee hevosen selkään – jos lähetän toisen, niin sama voima on jalkeella – näillä viidellä voin komentaa viittätuhatta miestä; ja jouseni jos lähetän, niin kymmenentuhatta ratsastajaa tärisyttää erämaata. Ja viidelläkymmenellä ratsumiehelläsi sinä olet tullut maata vallottamaan, jossa minä olen halvimpia!"
"Pyhän ristin kautta saraceni", sanoi länsimainen sotilas, "ennenkuin kerskaat, tulisi sinun tietää, että yksi teräshansikka voipi kuoliaaksi likistää ampiaisia koko kourallisen".
"Kyllä, vaan ensin sen täytyy saada ne kouraan", sanoi saraceni hymyllä, joka ehkä olisi voinut heidän vastatehdylle liitolleen käydä vaaralliseksi, ellei hän keskustelu-ainetta olisi vaihtanut, lisäten: "ja onko urhoollisuus kristittyjen ruhtinasten kesken niin suuresti arvossa pidetty, jotta sinä, varoista ja sotamiehistä noin köyhä, voit, kuten äsken teit, tarjoutua suojeliakseni ja turvakseni veljestesi leirissä?"
"Tiedä, saraceni", sanoi kristitty, "että ritarin nimi ja aatelisveri oikeuttaa omistajaansa asettumaan ensiluokkaistenki hallitsiain rinnalle kaikessa, mikä ei koske kuninkaallista mahtia ja valtaa. Jos itse Englannin Richardi sattuisi loukkaamaan niin köyhän ritarin kunniaa, kuin minä olen, hän ei ritariston lakien jälkeen voisi