lapsellisella ilolla kuin sai puhua asioistaan – "luulen meillä olevan kaikki järjestettynä, herra Bintrey."
"Kaikki järjestettynä" – sanoi Bintrey.
"Kumppani saatu kauppa-nimeemme – "
"Kumppani saatu kauppa-nimeen" – sanoi Bintrey —
"Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä – "
"Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä", sanoi Bintrey. "Tarjoutuminen tapahtuu Raajarikko-loukossa, suuri Tower-Streetin katu, kymmenestä kahteentoista – nimittäin huomenna."
"Toimitukset rakkaan äiti vainajani jälkeen lopetetut."
"Lopetetut" – sanoi Bintrey.
"Ja kaikki kulut maksettu."
"Maksettu" – virkkoi Bintrey irvistellen, "luultavasti sille että oli maksettu ilman mitään vastaanpanemista.
"Minä tulen aina vielä liikutetuksi, herra Bintrey, kun muistelen hellää äitivainajaani" – sanoi herra Wilding ja kyyneleet nousi hänen silmiinsä, joita hän pyhki nenäliinallaan. "Tiedätte kuinka syvästi minä häntä rakastin, ja niinkuin hänen neuvonantajansa lakiasioissa tiedätte myös kuinka hellästi hän rakasti minua. Kuin äiti ja lapsi me rakastimme toisiamme eikä silmänräpäyksenkään tyytymättömyyttä tahi riitaa ollut meidän keskenämme aina siitä ajasta asti kuin hän otti minua huostaansa – kolmetoista vuotta yhteensä! ja viimeisinä kahdeksana vuonna olin minä hänen salaa tunnustettu lapsi! Te tunnette elämänkertomukseni, herra Bintrey; ei tunne sitä kukaan tarkemmin kuin te."
Herra Wilding huokasi näin lausuessaan ja pyhki silmiään, koittamattakaan sitä salata.
Herra Bintrey lakki vaan tuota nauruttavaa portviiniänsä, ja sanoi, annettuaan sen pyöriä hetken suussa:
"Minä tunnen sen jutun."
"Rakas äiti vainajani, herra Bintrey," – pitkitti viininkauppias – "oli tullut häpiällisesti petetyksi ja oli paljon kärsinyt; mutta tässä aineessa oli äiti vainajani huulet aina lukitut. Keneltä ja millä lailla hän petettiin, tietää ainoastaan taivas; kallis äiti vainaja ei ilmi antanut pettäjätään."
"Hän oli tehnyt sen päätöksen," sanoi Bintrey, antaen taas viinin pyöriä suussaan, "ja osasi olla vaiti."
Lystillinen silmään-isku lisäsi melkoisen selvästi. "Pirun paljoa paremmin kuin te koskaan tulette osaamaan."
"Kunnioita isääs ja äitiäs, että kauvan eläisit maan päällä" – sanoi Wilding huo'aten lausuessansa tätä Jumalan käskysanaa "Ollessani löytölastenhuoneessa en voinut ymmärtää miten noudattaisin tätä käskyä ja pelkäsin aina eläväni ainoastaan lyhyen ajan mailmassa, mutta myöhemmin tulin minä kunnioittamaan ja rakastamaan äitiäni syvästi ja hellästi, niinkuin minä vieläkin kunnioitan ja rakastan hänen muistiansa. Seitsemän onnellista vuotta sitten" – jatkoi Wilding samalla viattomalla supistuneella äänellä ja samoilla vilpittömillä kyyneleillä – "lähetti äitini minua oppiin Pebblenpojan & Veljenpojan luoksi, jotka olivat edelliseni tässä kaupassa, niinkuin myös lempeä huolensa toimitti, että minua kirjoitettiin jäseneksi viinikauppias-ammattiin ynnä – ynnä – kaikkia, mitä hellä äiti tiesi parasta olevan. Päästyäni lailliseen ikään, lahjoitti hän minulle sen osan tässä kauppatoimessa, jonka hän oli perinyt, osti rahoillaan ulos kauppa-yhtiöstä herrat Pebblenpoika & Veljenpoika ja asetti sen sijaan herrat Wilding & C: o ja määräsi testamentissaan minun ainoaksi perilliseksi kaikkeen, mitä hänellä oli, paitse tuohon murhesormukseen, jonka te kannatte sormessanne. Ja nyt, herra Bintrey," lisäsi hän ja liikutetut tunteensa puhkesivat jälleen kyyneliin, "nyt hän on poissa. Vähän yli puolen vuotta sitten tuli hän tänne ulos, nähdäksensä omilla silmillä kirjoitettuna portin yli: 'Wilding, & C: o Viininkauppiaat'."
"Surullista, mutta yhteinen kohtalo" – virkkoi Bintrey. "Varhain tahi myöhään täytyy meidän kaikkien lähteä." Ja mielihyvää osoittavaisena huokauksena lähetti hän tuota viiden ja neljänkymmenen vuotista portviiniä kaikkein viinien yhteistä tietä.
"Jos en nyt" – jatkoi Wilding, pistäen nenäliinan lakkariin, ja pyhkien silmiä kädellä – "voikkaan enää näyttää kuinka korkiasti kunnioitin ja rakastin kallista äitiäni, johon sydämmeni tunsi itsensä vedetyksi niin selittämättömällä lailla, silloin kuin hän ensikerran vieraana puhutteli minua, istuessani pyhäpäivällispöydässä, niin voin kuitenkin näyttää, etten häpee oltuani löytölapsi, ja että minä, joka en itse ole tietänyt kuka isäni oli, tahdon olla sitä kaikille alamaisilleni. Sentähden" – jatkoi Wilding, jonka sydän puhuessaan joutui aivan lämpimäksi – "sentähden haluan minä taitavan emännöitsiän, joka ymmärtää hoitaa Wilding & C: on, Viinikauppiasten, taloutta tässä Raajarikko-loukossa, jotta jälleen osaksikaan voisin saada toimeen vanhan välin isännän ja palvelijan välillä, sen nimittäin että joka päivä saada istua pöydän päässä, jonka ääressä väkeni atrioitsee, syödä samasta vadista ja juoda samasta maljasta, ja että kaikki minun palveluksessa olevaiset saattaisit asua saman katoa alla minun kanssa ja me kaikki yhdessä – suokaa anteeksi, herra Bintrey, mutta tuo vanha vikani, korvain humiseminen on taas äkkiarvaamatta karannut päälleni, ja olisin teille kiitollinen jos taluttaisitte minua pihalle."
Pelästyksissään siitä kun näki, miten äkkiä veri nousi luottilaansa päähän, talutti herra Bintrey häntä viipymättä pihalle, joka olikin aivan helposti tehty, koska konttori, jossa olivat keskustelleet, oli pihapuolelle päin. Siellä alkoi nyt asianajaja luottilaansa viittauksesta kaikin voimin pumpata ja luottilas pesi molemmilla käsillä päätä ja kasvoja, ottipa vieläkin oivallisen kulauksen raikasta vettä. Käytettyänsä näitä keinoja vakuutti hän nyt voivansa paljoa paremmin.
"Teidän ei pitäisi antaman lämpöisten tunteenne kiihoittavan itseänne – sanoi Bintrey, kun taas tulivat konttoriin, jossa herra Wilding pyhki itseään oven takana rippuvaiseen käsi-liinaan.
"Ei, sitä en tee" – vastasi Wilding katsoen ylös. – "En suinkaan teekään; mutta enhän ainakaan puhunut mitään hullutusta?"
"Ei, te puhuitte ihan oikeen ja selvästi!"
"Missä minä lopetinkaan, herra Bintrey?"
"Ah! te lopetitte – mutta teidän sijassanne en kiihoittaisi itseäni alkamalla nyt heti uudestaan."
"Kyllä pidän varani, olkaa varma siitä. Missä se olikaan kuin korvani rupesivat humisemaan, herra Bintrey?"
"Kesken vateja ja maljoja" – vastasi asianajaja auttaakseen häntä uralle – "asua saman katon alla teidän kanssa – ja te kaikki yhdessä." —
"Aivan oikeen! ja me kaikki yhdessä humista toisten korvain ympäri."
"Teidän sijassa en tosin antaisi tunteitteni niin kiihoittaa itseäni" – sanoi taas asianajaja huolestuneella äänellä. – "Koittakaamme vielä kerran pumppua!"
"Ei tarvitse, herra Bintrey, ei tarvitse. Me kaikki yhdessä on niinkuin yksi perhe! Tiedätte, herra Bintrey, etten lapsuudessani harjautunut sille itsenäiselle elämänlaadulle kuin useammat muut lapsuudessaan. Tämän ajan jälkeen elin minä kokonaan rakkaan äiti vainajani kanssa kahden kesken ja nyt, kun olen hänet kadottanut, havaitsen minä olevani enemmin luotu elämään toisten ihmisten seurassa, kuin itsekseni yksinäisyydessä. Tällä lailla elää ja täyttää velvollisuuksiani alamaisiani kohtaan ja yhdistää niitä minuhun tuntuisi minusta varsin iloiselta ja yksinkertaiselta. En tiedä kuinka se tuntuu teistä, herra Bintrey, vaan minusta se tuntuu niin."
"Se asia ei kuulu minun toimeeni, vaan kokonaan teidän" – vastasi Bintrey – "ja sentähden se tekee juuri yhtä mitä minä siitä pidän." —
"Minusta" – sanoi h: ra Wilding lempeästi – "tuntuu se toiveelliselta, hyödylliseltä ja iloiselta!"
"Teidän sijassanne" – rupesi asianajaja uudestaan – "en antaisi" —
"En annakaan, en. Ja sitten on Händel."
"Kuka?" kysyi Bintrey.
"Händel,