lov
KONOVALOV
Silmäillessäni kerran hajamielisenä sanomalehteä, huomasin nimen Konovalov. Tämä nimi sai hereille uteliaisuuteni ja minä luin seuraavaa:
"Toissa yönä hirttäytyi paikkakunnan vankilan kopissa n: o 1 uuninpellinnyöriin Muromin kaupungin pikkuporvari Aleksander Ivanovitsh Konovalov, ijältään 40-vuotias. Itsenturhan tekijä oli vangittu irtolaisuudesta Pskovin kuvernementissä sekä lähetetty vankikyydillä kotiseudullensa. Vankilan päällystön ilmoitusten mukaan oli vainaja ollut käytökseltään hiljainen, vaitelias ja mietteisiinsä vaipunut. Vankilan lääkärin otaksuman mukaan oli syynä Konovalovin itsemurhantekoon synkkämielisyys."
Luettuani tämän pienillä ktrjakkeilla painetun lyhyen uutisen (tiedonannot köyhän kansan elämästä painetaan aina pienillä kirjakkeilla) aloin ajatella, että minun ehkä onnistunee jonkun verran paremmin valaista niitä syitä, jotka pakottivat tämän mietteisiinsä vaipuneen ihmisen päättämään maallisen elämänsä. Sillä olihan hän tuttu minulle, joskus maailmassa olimme eläneetkin yhdessä. Ja ehkä on suorastaan velvollisuutenikin puhua enemmän hänestä, sillä sellaista kelpo ihmistä kuin hän harvoin saattaa tavata elämän taipaleella.
Olin 18-vuotias tavatessani Konovalovin ensi kerran. Työskentelin siihen aikaan kisällin apulaisena eräässä leipomossa. Kisälli – entinen musiikkikomennuskuntaan kuuluva sotamies – joi kauheasti viinaa ja turmeli usein taikinan. Hän rakasti hyräillä juovuksissa ollessaan kaiken maailman veisuja ja rummuttaa sormillaan milloin mihinkin sattui. Kun leipomon isäntä nuhteli häntä pilatusta tahi myöhästyneestä tavarasta, raivostui hän pahanpäiväisesti ja alkoi armottomasti sadatella isäntää pyytäen samalla kertaa häntä muistamaan, että hän ei ole mikään tavallinen ihminen; kaikilla ei ole sellaisia musikaalisia lahjoja kuin hänellä.
"Minäkö muka olen antanut taikinan palaa pohjaan", – huusi hän väännellen paikoillensa pitkiä törröttäviä ruskeita viiksiänsä sekä maiskutellen paksuilla, jostakin syystä ikuisesti kosteilla huulillansa. "Korput ovat palaneet! Leipä on hapanta! Voi sinua, senkin pirun vetävä vinosilmä variksen pelätin! Olenko minä syntynyt maailmaan tällaista työtä tekemään? Piru sinut periköön homminesi – minä olen soittaja, minä! Ymmärrätkö? Sattui, että altto oli humalassa, ja minä soitin alttoa; oboe istui arestissa – minä puhalsin oboeta; rumpupasuuna sattuu sairastumaan – no kukas nyt hänen sijallensa? Sutshkov! Täällä, herra vääpeli! Työ on iloni, Teidän ylhäisyytenne! Tam-ta-ram-ta-raa! Ja sinä moukka, senkin haaska, uskallatkin! Tuo tänne heti paikalla saatavani!"
Ja pikkuinen pulleahko isäntä naisekkaine kasvoineen, joissa kierot silmät vallan upposivat paksuihin rasvakerroksiin, polki lyhkäisillä paksuilla jaloillansa mielettömänä lattiaa niin, että hänen paksu ihramahansa vallan tutisi sekä ulvoi vinkuvalla äänellä:
"Varas! Ryöväri! Kristuksen pettäjä Juudas! Voi hyvä Jumala, minkä tähden olet minua rangaissut lähettämällä mokoman ihmisen niskoilleni?" Hän levitti lyhyet sormensa hajalleen, kohotti kätensä ylös taivasta kohti ja huudahti äkkiä korvia särkevällä äänellä: "Jospa minä noudankin poliisin sinun kimppuusi, senkin räyhääjä!"
"Poliisi! Minunko, tsaarin ja isänmaan uskollisen palvelijan kimppuun lähetetään poliisi?!" – kiljui sotamies ja syöksyi nyrkkeineen isännän niskaan. Tämä peräytyi heti läähättäen sekä yhä edelleen kiihkeästi kiroillen ja siunaten, muuta hän tuskin saattoikaan tehdä, – oli kesä ja tähän vuodenaikaan oli Wolgan seuduilla vaikeata saada käsiin kunnollista leipojaa.
Tämä näytös uudistui melkein joka päivä. Sotamies joi, pilasi taikinan ja soitti kaikellaisia marsseja ja valsseja eli "numeroita", kuten hän itse niitä nimitti; isäntä raivosi ja puri hampaitansa, mutta minun osakseni tuli kaiken tämän johdosta kahden miehen työ.
Eipä sen vuoksi iloni suinkaan ollut pieni, kun eräänä päivänä sain kuulla seuraavanlaisen vuoropuhelun isännän ja sotamiehen välillä:
"Nyt, sotamies", sanoi isäntä ilmestyttyään leipomoon tyytyväisenä loistavanaamaisena ja vahingon ilosta säteilevin silmin – "no nyt, sotamies, nosta pilli huulillesi ja puhalla lähtömarssi!"
"Mitä vielä, lörpötyksiä?!" sanoi synkkänä sotamies, joka tapansa mukaan lojui puolihumalaisena taikinoineen lavitsalla.
"Ole valmis lähtemään retkelle, korpraali", riemuitsi isäntä.
"Mihin retkelle?" kysyi sotamies laskien jalkansa alas lavitsalta pahaa aavistaen.
"Mihin haluat…"
"Mistä on oikein kysymys!" huusi suutuksissaan sotamies.
"No, asia on yksinkertaisesti sellainen, että sinua minä en enää työhön halua. Mene ylös, peri maksusi, ja sitten marssi matkalles, mihin ilman suuntaan haluat!"
Tällainen isännän esiintyminen sai piristymään jonkun verran sotamiehen, joka oli tottunut luottamaan voimiinsa tuntiessaan hyvin isännän aseman toivottomuuden: nyt hän äkkiä muisti, kuinka vaikeata hänen olisi löytää itsellensä työtä huonona ammattilaisena:
"No, sinä varmaankin lasket leikkiä vaan", sanoi hän levottomana nousten seisalleen.
"Mene tiehesi, mene…"
"Pitääkö minun tosiaankin lähteä?"
"Ala vaan laputtaa."
"Tällaisen kiitoksenko minä siis saan rehellisestä työstäni. Senkin verenimijä. Nyt kun voimani ovat lopussa, en tietysti enää kelpaa työhön", ynisi katkerana päätänsä pudistaen sotamies. "Sukkelasti tehty. Mokomakin hämähäkki!"
"Minäkö hämähäkki", sanoi mestari, jonka veri alkoi kuohua.
"Niin juuri, sinä olet verta imevä hämähäkki, sinä", vakuuttamalla äänellä vastasi sotamies sekä läksi horjuen kulkemaan ovea kohti.
Isäntä nauroi vahingoniloisena hänen jälkeensä ja hänen pienet silmänsä säteilivät riemusta.
"Mene vaan. Koetappas nyt pyrkiä jonkun palvelukseen. Koetahan! Minä olen sinut, ukkokulta, joka paikassa maalannut sellaisin värein, että ilmaiseksikaan eivät ota vastaan! Ei yhdessäkään paikassa… Olen pitänyt hellää huolta sinusta, senkin märkäpää mullikka!"
"Oletteko jo saanut uuden leipojan", kysyin isännältä.
"Uuden? Uudeksi on hän vanha. Hän on ollut apurina luonani ennen. Sellainen kelpo leipoja! Suorastaan kullan arvoinen! On vaan onnettomuudeksi juoppo hänkin. Mutta hän juo ainoastaan aika-ajoittain. Kun hän tulee työhön, niin ensiksi hän raataa kuin hevonen kolme – neljä kuukautta. Unesta, levosta ei hän välitä eikä palkastakaan – anna sen verran kuin haluat. Raataa ja laulaa! Ja, ystävä hyvä, tietäisitpä mitenkä hän laulaa. – Sydän käy raskaaksi häntä kuunnellessa – pois täytyy mennä. Laulaa, laulaa jonkun aikaa ja sitten yltyy äkkiä uudelleen juomaan…"
Mestari huokasi syvään ja heilutti toivottomana kättänsä.
"Kun hän kerran alkaa juoda – niin silloin et häntä millään enää pidätä. Hän juo niin kauvan, kunnes sairastuu tahi on puolialaston köyhyydestä. Silloin hän alkaa hävetä, tahi mitä se lienee, ja hän katoaa äkkiä näkyvistä aivan kuin paha henki pyhän savun edestä. – Tuolla hän jo tuleekin. No, jokos nyt olet kokonaan valmis, Sasha?"
"Kyllä", kuului kynnykseltä vastaus syvällä rintaäänellä.
Siellä seisoi ovenpieleen nojaten noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen kookas, leveäharteinen mies. Vaatteista päättäen oli hän täydellinen kulkuri ja kasvoiltaan sekä ruumiinmuodoltaan täysiverinen slaavi. Yllä oli hänellä punainen uskomattoman likainen ja rääsyinen pumpulipaita, avarat liinahousut ja toisessa jalassa rippeitä entisestä kummikalossista sekä toisessa saapas, jonka päällysnahka oli aivan rikkirepeytynyt. Hänen vaaleanpunertavat hiuksensa olivat takkuiset ja niistä pisti esiin lyhyitä oljenkorsia, papeririekaleita ja pieniä puupalasia. Samassa kunnossa oli hänen muhkea punertava partansakin, joka levitetyn viuhkan tavoin peitti hänen rintaansa. Pitkulaisia, kalpeita ja kulutettuja kasvoja valaisivat suuret vaaleansiniset ja miettiväiset silmät, jotka ystävällisesti hymyillen tarkastelivat minua. Myöskin hänen kauniit, vaikka vähän kalpeat huulensa hymyilivät ruskeiden viiksien alla. Niiden hymyily näytti sanovan:
"Tällainenhan minä olen… älkää minua tuomitko, veljet…"
"Astu sisään Sasha. Tässä on sinun