hätäile! Lakkeja minulla on. Paidat ja nahat saat illalla. Tee työtä vaan, niin kauvan kun työ sujuu sinulta. Tiedän kyllä, mikä sinä olet miehiäsi. En moiti sinua… Konovalovia ei kukaan loukkaa, sillä hän itsekään ei loukkaa ketään. Ei isäntäkään mikään peto ole. Olen itse saanut raataa aikoinani ja tiedän, miltä tuntuu, kun retikka panee veden vuotamaan silmästä… No niin, jääkää herran huomaan, poikaseni, minun täytyy lähteä…"
Söimme kahden kesken.
Konovalov istui penkillä ja tarkasteli äänettömänä, hymyillen ympärillensä. Leipomo sijaitsi kellarikerroksessa, sen kolme akkunaa olivat kadunpinnan alapuolella. Valoa pääsi vähän sisälle ja vähän oli myöskin ilmaa, mutta sen sijaan oli paljon kosteutta, likaa ja jauhontomua. Seinien vierustalla sijaitsivat pitkät kaukalot: yhdessä oli taikinaa, toisessa hapantaikinaa ja kolmas oli tyhjä. Kullekin kaukalolle lankesi akkunasta himmeä valojuova. Suunnaton uuni valtasi melkein kolmannen osan leipomosta; sen vieressä likaisella lattialla oli jauhosäkkejä. Uunissa palavista pitkistä haloista läksi paahtavaa kuumuutta ja liekki kuvastui leipomon harmaalle seinälle vapisevana ja horjuvana, aivan kuin olisi se äänettömänä kertonut jotakin.
Kaareva, savun mustaama katto aivan tukahutti painollaan sisälläolevia ja päivänvalosta, joka sulautui yhteen uuninliekin kanssa, muodostui epämääräinen silmiä uuvuttava valaistus. Kadulta kuului akkunan lävitse kumeata kolinaa ja pölyä lensi sisälle. Konovalov tarkasteli kaikkea tätä, huokasi ja kysyi lopuksi minuun kääntyen ikävystyneellä äänellä:
"Oletko jo kauvankin tehnyt työtä täällä?"
Vastasin hänen kysymykseensä ja senjälkeen olimme vaiti katsellen vaan silloin tällöin kulman alta toisiamme.
"Mokomakin vankila!" – huokasi hän. "Mennään pois kadulle, siellä voimme istua portin vieressä?"
Läksimme ulos portille ja istuuduimme penkille.
"Täällä voi ainakin hengittää. Sellaiseen minä en ainakaan kerralla totu… en voi. Voin itse päättää, tulen suoraa päätä mereltä… tein työtä Kaspian merellä, kalastamoissa… ja sellaisilta avaroilta työmailta … Bums… tähän luolaan!"
Surumielisesti hymyillen katsahti hän minuun ja vaikeni alkaen tarkkaavaisesti silmäillä ohikulkijoita ja ohiajajia. Hänen vaaleansiniset, kirkkaat silmänsä puhuivat elävästi jostakin suuresta surusta… Ilta teki tuloansa; katu kolisi ja pölysi, ilma tuntui tukahduttavalta ja synkät varjot lankesivat taloista tielle… Nojaten selällään seinää vasten istui Konovalov käsivarret ristissä rinnalla ja hypisteli sormillansa silkkimäisen partansa haivenia. Minä katselin syrjästä hänen pitkulaisia, kalpeita kasvojansa ja ajattelin: mikähän ihminen tämäkin lienee? Mutta en voinut saada itseäni puhuttelemaan häntä; hän oli minun päällysmieheni ja sitä paitsi herätti hän minussa jonkinlaista kummallista kunnioitusta.
Kolme ohukaista ryppyä uursi hänen otsaansa, aika ajoittain ne silenivät pois, ja minua kovasti halutti saada tietää, mitä tämä ihminen oikein ajatteli.
"Ehkä on aika lähteä jo. Täytyy järjestää kolmas taikina. Sinä saat sekottaa toista sillä aikaa ja sitten alamme laittaa leipiä."
Kun olimme työntäneet leivät uuniin – istuuduimme sen jälkeen juomaan teetä. Silloin Konovalov pisti kätensä poveen ja kysyi minulta:
"Osaatko lukea? Kas tässä, lueppas tämä". Hän ojensi minulle likaisen ja typistyneen paperiarkin.
"Rakas Sasha", aloin minä lukea, "tervehdän ja suutelen sinua tuhat kertaa. Ikävä ja vaikea on minun elää. En jaksa odottaa sitä päivää, jolloin saan matkustaa pois kanssasi tahi saan asettua elämään kanssasi. Kovasti olen kyllästynyt tähän kirottuun elämään, en jaksa enää, vaikka alussa miellyttikin. Sinä ymmärrät sen asian hyvin ja minäkin aloin ymmärtää, kun tapasin sinut. Kirjoita minulle, ole niin hyvä, pian. Niin kovasti ikävöin saada sinulta pikku kirjeen. Sanon siis näkemiin asti, enkä hyvästi, rakas, parrakas sieluni ystävä. En sinua mistään nuhtele, vaikka olenkin vähän katkeroittunut sinulle, kun sinä – senkin sika – matkustit tiehesi jättämättä minulle hyvästi. Kuitenkin sinun puoleltasi en minä ole saanut muuta kuin hyvää osakseni. Sinä olit ensimäinen sellainen ihminen, ja sitä en minä unohda. Etkö voisi, Sasha, hommata, että pääsisin pikemmin pois täältä. Tyttöset täällä puhelivat sinulle, että muka pakenisin luotasi, jos minut päästettäisiin vapaaksi. Se ei ole totta, se on hävytöntä juorua. Jos sinä vaan säälit minua, niin saat nähdä, että vapaaksi pääsyni jälkeen olen oleva uskollinen kuin koira sinulle. Sinun on helppo vapauttaa minut, minulle se on mahdotonta. Kun olit luonani, itkin minä sitä, että olen pakotettu tällä tavoin elämään, vaikka sinulle en siitä mitään puhunut. Näkemiin asti. Oma Kapitolinasi."
Konovalov otti minulta kirjeen ja alkoi sitä miettivänä käännellä kädessään sivellen samalla kertaa toisella kädellään partaansa.
"Osaatko sinä myöskin kirjoittaa?"
"Osaan."
"Onko sinulla mustetta?"
"On."
"Voitko Kristuksen nimessä, kirjoittaa hänelle kirjeen? Hän luulee varmaankin minua suureksi lurjukseksi ja ajattelee, että olen unohtanut hänet. Kirjoita!.."
"Mielelläni. Vaikka heti paikalla… Kuka hän on?"
"Ilotyttö. Voithan itsekin sen nähdä – puhuuhan hän vapaaksi päästämisestä. Kysymys on siitä, että minä antaisin poliisille lupauksen mennä naimisiin hänen kanssansa. Silloin saa hän takaisin passinsa, ammattikirja otetaan häneltä pois ja hän on vapaa. Ymmärrätkö nyt?"
Puolen tunnin kuluttua oli liikuttava kirje hänelle valmis.
"No lueppas, mitä siitä tuli", pyysi kärsimättömänä Konovalov.
Kirje oli tällainen:
"Kapa! Sinä et saa luulla minua sellaiseksi, että olisin kokonaan unohtanut sinut. Ei, minä en ole sinua unohtanut, vaan olen sattunut juomaan itseni piloille. Nyt olen taasen uudessa paikassa työssä ja huomenna otan isännältä etukäteen rahoja, lähetän ne Filipolle ja hän vapauttaa sinut. Matkarahoja saat riittävästi. Tavataan siis kohta. Oma Aleksanterisi."
"Hm…", sanoi Konovalov päätänsä raapiskellen, "et sinä oikein hyvin kirjoita. Sinun kirjeessäsi ei ole tarpeeksi sääliä eikä kyyneliä. Ja pyysinhän minä sinua panettelemaan minua kelpo tavalla, mutta kirjeessä ei ole sellaista."
"Mutta minkä takia."
"Jotta hän näkisi, että häpeän hänen edessänsä ja ymmärrän, mitä olen häntä vastaan rikkonut. Ja sinä! Sinä vaan karistelet herneitä – sellainen on kirjoituksesi. Sinun pitää vuodattaa kyyneleitä!"
Minun täytyi siis vuodattaa kirjeessä kyyneleitä ja sen minä onnistuinkin tekemään. Konovalov tuli tyytyväiseksi ja asettaen kätensä olkapäälleni lausui hän sydämellisellä äänellä:
"Kas niin, nyt se on mainio! Kiitoksia! Sinä näyt olevan hyvä poika…
Kyllä me varmaankin tulemme viihtymään hyvin yhdessä."
Sitä en epäillyt ollenkaan ja minä pyysin häntä kertomaan enemmän Kapitolinasta.
"Kapitolina? Ooh… se tyttönen on vielä täydellinen lapsi. Kauppiaan tyttö hän oli Wjätkan läänistä… Joutui pois oikealta tolalta… Vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja lopuksi joutui hän sellaiseen taloon, sinä ymmärrät kyllä millaiseen. Minä tulin sinne – katselen, vallanhan tämä on vielä lapsi! Hyvä Jumala, ajattelin, voiko näin olla? Ja minä tutustuin häneen. Hän alkaa itkeä. Minä lohduttelen: Ei mitään, koeta vaan vähän kärsiä vielä. Otan sinut täältä pois – odotahan vaan! Ja kaikki oli minulla jo valmiina, rahat ja kaikki. Silloin äkkiä yllyin juomaan ja vasta Astrakanissa selkisin. Ja sitten jouduin tänne. Joku oli antanut hänelle tietoja minusta ja hän kirjoitti minulle Astrakaniin."
"No entäs sinä, aijotko mennä naimisiin hänen kanssansa?" kysyin häneltä.
"Naimisiin!