oli kerännyt lauta-aidan maalausoikeuksia myödessään. He ylönkatsoivat itsiänsä sentähden kun olivat antaneet pettää itsensä tuolta kavalalta käärmeeltä.
Palkinto annettiin Tom'ille, niin suurella mahdilla, kuin se oli mahdollista yli-tarkastajalle tämmöisessä tilaisuudessa; kumminkin puuttui jotakin totisesta ihastuksesta, sillä miesparan aisti sanoi hänelle, että hän tässä oli salaisuuden perillä, joka ei sietänyt päivän valoa. Se oli nimittäin aivan mahdotonta, että tämä poika oli koonnut kaksituhatta sidettä pyhän raamatun viisautta latoihinsa – tusina olisi varmaan jo ollut kyllin kyllä. Amy Lawrence oli pöyhkeä ja iloinen, ja hän koetti saada Tom'ia katsomaan silmiinsä; vaan hän ei tahtonut katsella niihin. Amy ihmetteli; sitten tuli hän ikäänkuin vähän rauhattomaksi, ja alkoi hieman epäillä. Hän tarkasteli; eräs salainen silmäys sanoi hänelle kaikki, – hänen sydämensä murtui; hän vihastui ja tuli musta-sukkaiseksi, kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, ja hän vihasi koko maailmaa, vaan enin Tom'ia kumminkin, niin luuli hän.
Tom esiteltiin tuomarille; vaan hänen kielensä oli sidottu, hän taisi tuskin hengittää, hänen sydämmensä läpätti – osaksi siitä syystä, että mies, jonka edessä hän seisoi, oli niin mahtava, vaan paraammaksi osaksi syystä, että tämä oli hänen lemmikkinsä isä. Hän olisi mielellään langennut tuon miehen eteen polvillensa ja rukoillut häntä – jos olisi ollut pimeä. Tuomari laski Tomin pään päälle kätensä ja kutsui häntä uljaaksi pieneksi mieheksi, ja kysyi häneltä mikä hänen nimensä oli. Poika änkytti, ja sai viimein sanoneeksi:
"Tom."
"Ei suinkaan, ei Tom – se on – "
"Tuomas."
"Aivan niin, se on oikein. Minä luulin sen olevan pitemmänkin. Hyvä on. Vaan sinulla on toinenkin nimi luullakseni, ja etkös tahtoisi sanoa sitä minulle?"
"Sano, Tuomas, herralle sukunimesi," sanoi Valter, "ja sano 'herra tuomari.' Muista olla kohtelias."
"Tuomas Sawyer – herra tuomari."
"Hyvä; sinä olet siivo ja iloinen poika! Iloinen ja miehekäs. Kaksi tuhatta värsyä on jo koko joukko – aivan paljon. Sinun ei tarvitse kuunaan katua että olet oppinut nämät, sillä ei mikään maailmassa maksa niinkuin oppi; se tekee suuria ja hyviä miehiä. Kerran tulee sinustakin ehkä suuri ja hyvä mies, Tuomas, ja silloin tulet sinä muistelemaan menneitä aikojasi ja sanomaan: kaikista näistä eduistani tulee minun kiittää sitä mainiota pyhäkoulua koto-kaupungissani; minun tulee kiittää opettajiani, jotka opettivat minut työtä tekemään, ja sitä hyvää yli-tarkastajaa, joka kehoitti ja piti minua silmällä, ja antoi minulle kauniin raamatun omakseni, jota yksinäisyydessäni sain sitten lukea. Kaikesta tästä on minun kiittäminen oikeata ja kristillistä kasvatusta! Näin tulet sinä sanomaan, Tuomas; ja silloin et ottaisi suurintakaan raha-summaa noista kahdestatuhannesta värsystä – sitä et totisesti tekisi. Ja nyt, kerroppas meille tässä joku raamatun kappale, jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan – niin, minä tiedän ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan – sillä me kunnioitamme ja rakastamme ahkeroita pieniä poikia. Varmaankin tiedät sinä Vapahtajan kahdentoista opetuslapsen nimen. Etkös tahtoisi sanoa meille kahden ensimäisen nimeä?"
Tom seisoi kun lammas ja venytti yhtä nappiansa. Sitten punastui hän ja laski silmänsä maahan. Herra Valter'in uskallus luopui kokonansa. Hän sanoi itseksensä, se on aivan mahdoton että hän voisi vastata yksinkertaisimpaan kysymykseenkään, – miksi kysyi nyt tuomari häneltä? Kumminkin täytyi hänen sanoa jotakin, ja sanoi:
"Vastaa Herralle, Tuomas – älä pelkää."
Tom parka oli tuhon alainen.
"Minä nyt tiedän varmaan että sinä tiedät kahden ensimäisen opetuslapsen nimen"; sanoi rouva.
"Kahden ensimäisen opetuslapsen nimi oli —
"Taavetti ja Goliathi."
Heittäkäämme surkuttelemisen vaippa seuraavan yli.
VIIDES LUKU
Noin puolivälissä yksitoista alkoivat tämän pienen kirkon haljenneet kellot soida, ja samalla aikoi joukkokin kokoontua kirkkoon kuulemaan puolipäivä-saarnaa. Koululapset hajosivat ympäri huonetta ja asettuivat vanhempiensa viereen, niin että he tulivat katsannon alle. Täti Polly tuli, Tom, Sid ja Mary istuivat hänen kanssansa. Tom asetettiin pääkäytävän puoleiseen penkin päähän, että hän olisi niin kaukana kuin mahdollista avonaisesta ikkunasta ja viehättävistä kesämaisemista sen ulkopuolella. Kansa tuli käytäviä myöten kirkkoon: vanha ja puutteen-alainen postimestari, joka oli nähnyt parempiakin aikoja; pormestari rouvinensa – sillä heillä oli pormestari täällä, muitten korukalujen joukossa – rauhantuomari; Douglaan leski, ihana, viisas nelikymmen-vuotinen jalo ja lempeä-sydäminen ihminen ja hyvissä varoissa, jonka rakennus oli ainoa palatsin kaltainen kauppalassa, ja juhlatilaisuuksissa vieraanvaraisin ja enimmän tuhlaava, josta Pietarin asukkaat taisivat kerskua; koukistunut ja kunnioitettava majoori Wand rouvinensa; asianajaja Riverson, uusi merkillisyys kaukaisilta tienoilta; kauppalan kaunotar, jota seurasi laiteltu ja nauhoilla koristettu parvi nuoria sydänrauhan häiritsiöitä; sitten kauppalan kaikki nuoret kauppa-palveliat – sillä he olivat seisseet porstuassa, imeskellen keppiensä vekaraa, muodostaen ympyrän-muotoisen seinän hius-voiteella voidelluita, hymyileviä ihailioita; kunnes viimeinenkin tyttö oli juossut kujaa sen läpitse – ja viimeksi tuli kaikkein poikain esikuva Willie Mufferson, hoitaen äitiänsä niin suurella varovaisuudella, ikään kuin äitinsä olisi ollut hienointa lasia. Hän seurasi aina äitiänsä kirkkoon ja oli kaikkien äitien ylpeys. Kaikki pojat vihasivat häntä, sillä hän oli niin siivo; paitsi sitä oli heitä niin usein "ärsytetty" hänen esimerkillänsä. Hänen valkoinen nenäliinansa roikkui aina pyhinä ulkona taskusta – epähuomiosta. Tom'illa ei ollut minkäänlaista nenäliinaa, ja hän piti semmoisia poikia, joilla oli tämä, keikarina. Koska seurakunta nyt oli koolla, niin muistutettiin vielä niitä, jotka olivat viipyneet ja myöhästyneet, kellon soitolla, ja nyt vallitsi juhlallinen hiljaisuus kirkossa, jota silloin tällöin häiritsi kuori-laulajain kuiskutus ja hykätys urku-parvella. Kaikkina aikoina ovat kuori-laulajat kuiskaneet ja hykisseet jumalanpalveluksen ajalla. Kerran löytyi kirkko, jossa oli hyvästi kasvatetut ja opetetut kuori-laulajat, vaan nyt ei juohdu tuo mieleeni, missä se oli. Siitä on jo useampia vuosia, niin että tuskin muistankaan sitä, vaan muistaakseni oli se jossakin ulkomailla.
Pappi sanoi nyt ylös virren ja lausui sen alun hyvin suloisella ja aivan erinomaisella tavalla, josta paljon pidettiin tässä maanosassa. Hänen äänensä alkoi jostakin väli-äänestä ja kiipesi siitä ikään kuin portaita myöten ylöspäin, kunnes tuli vissille korkeudelle, jossa se pani erinomaisen painon korkeimmalle sanalle ja alkoi sitten laskeutua kunnes tuli samaan ääneen:
"Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkikin täällä,
Tuiskut ja tuuliaispäät kaikki se kärsiä saa."
Häntä pidettiin mainiona lukiana. Kirkollisissa "seura-iloissa" pyydettiin häntä aina lausumaan runoja; ja kun hän oli valmis, nostivat naiset tavallisesti silmät ummessa kätensä ylöspäin, laskien ne sitte hermotoinna polvillensa ja ravistivat päätänsä ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Sanoilla ei voi selittää tätä, sillä se on kovin ihanaa, kovin ihanaa tälle turmellulle maailmalle."
Virren laulettua, muuttui tämä suuri-arvoinen herra Sprague kuuluutus-lehdeksi ja luki kuuluutuksia kokouksista, yhtiöistä ja muista seikoista, niin ett'ei tästä listasta luullut loppua tulevankaan – kummallinen tapa, joka on säilynyt Amerikassa, kaupungeissakin, aikakautena, jona löytyy sanomalehtiä joka nurkassa. Usein tapahtuu että kuta vähemmin joku vanha tapa on oikeutettu, sitä vaikeampi on sitä poistaa.
Ja nyt rukoili tuo hengellinen. Rukous oli jalomielinen ja kosketti aivan yksityisiä asioita; siinä rukoiltiin kirkon ja seurakunnan, kylän muitten kirkkoin, maakunnan, valtion, valtion virkamiesten, Yhdys-Valtain, Yhdys-Valtain kirkkoin, Kongressin, Presidentin, hallinnon virkamiesten, merimies-parkain, jotka ajelivat vyöryvillä aalloilla, valloitettuin miljoonain, jotka huokailivat Euroopan ja Itämaitten itsevaltiain ikeen alla, niitten,