toinen joukko?
Hajan. Hirteen kaikki!
He nälkää huusivat ja sananlaskuj'
Ynisivät, sen kaltaisia kuin:
»Suu särjelläkin», »nälkä kova vieras»,
»Ei vatsa nuollen täyty», »herrain kanssa
Ei marjaan menemistä», moisin pätkin
He nurkuns' ilmi toivat, ja kun pyyntö,
Tuo kumma, myönnettiin, – jok' aatelilta
Masensi mielen, kalvaaks tehden vallan.
Niin vimman ilosta he kiljuivat
Ja lakkins' ilmaan heittivät, ikäänkuin
Kuun sarviin tahtoen ne kiinnittää.
No, mitä sitten heille myönnettiin?
Viis kansan valitsemaa tribuunia,
Sen roskaviisautt' edustamaan; – Brutus,
Sicinius, ja – hitto heitä muisti!
Hajoittaa sais nuo roistot Rooman ennen
Kuin moiseen minä taipuisin; näin valtaa
He yhä saavat, lisää vaatien
Kapinan uhalla.
Se kummallist' on.
Pois, kuotukset, pois kotihinne!
(Sanansaattaja tulee kiireesti.)
Miss' on
Se Cajus Marcius?
Tässä. Mitä tahdot?
Ilmoittaa: aseissa on volskilaiset.
Sep' oivaa! Näinpä suoriks päästään noista
Mädistä perkeistä. – Kas, tuossa isät!
(Cominius, Titus Lartius ja muita senaattoreja,
Junius Brutus ja Sicinius Velutus tulevat.)
Mit' äsken, Marcius, kerroitte, on totta:
Aseiss' on volskilaiset.
Kuuman teille
Aufidius, heidän johtajansa, antaa.
En kadehdi ma hänen suuruuttaan,
Mut jos en ois mik' olen, tahtoisin ma
Hänenä olla.
Yhdess' ottelitte.
Jos sotis mailma, puoli puolta vastaan,
Ja hän mun puoltan' oisi, luopuisin ma.
Otellakseni hänen kanssaan. Hauska
Usuttaa leijonaa!
Te, jalo Marcius, Cominiota seuraatten kai sotaan?
Sen taannoin lupasitte.
Sen ma tein.
Ja siinä pysyn. – Saatpa nähdä, Lartius,
Kuink' isken vielä kerran Tullust' otsaan.
Kuin? Rampako? Ja jäätkö pois?
En, Marcius;
Ma toiseen sauvaan nojaan, toisell' isken;
Ma myötä tulen.
Aito-aateluutta!
Nyt Capitoliin tulkaa, siellä parhaat Odottaa ystävät.
Te etupäässä;
Cominius sitten; jäljessä me muut;
Syyst' etusija teill' on.
Jalo Marcius!
Pois, kotiin!
Mukaan tulkoot: volskilaisill'
On paljon viljaa; aittain kaivajiksi
Mukahan rotat! – Kunnon mässääjät,
Nyt hehkeimmäll' on uljuutenne; tulkaa!
(Senaattorit, Cominius. Marcius, Titus Lartius
ja Menenius poistuvat. Kansa hiipii pois.)
Niin pöyhkää onko toista kuin tuo Marcius?
Ei mokomaa.
Kun kansantribuuneiksi
Valittiin meidät, —
Näitkö sitä suuta
Ja silmäystä?
Niin ja ivaa sitten.
Vihoissaan jumaliakin hän pilkkaa.
Ja ilkkuu kuuta kainoa.
Tää sota hänet nielköön! Miehuudestaan
Hän liiaks ylpeilee.
Sellainen luonne.
Kun onni sitä kuihkoo, päivän kalvett'
Ivaten tallaa. Mutta ihme, että
Hän röyhkeydessään palvelemaan taipuu
Cominiota.
Mainetta hän lempii
Ja onkin jo sen suosikki; mut maine
Ei säily eikä kasva muuten paitsi
Likinnä ensimmäistä; kommellukset
Päämiehen syyksi jäävät, vaikka tekis
Hän kaikki mitä voi, ja löyhä moite
Se Marciosta huutaa: »Oi, jos johto
Häll' olis ollut!»
Taas