koettuaan lentävän tyrskyn ja nähtyään majesteetillisen kuvan, jonka salamat paljastivat katseelle, he joutuivat vastustamattoman julman lumouksen kahleihin ja jäivät ulos. Se oli kurja yö – ja sangen, sangen pitkä.
Jokainen kompuroi kiireellä kannelle kello seitsemän tänä kesäkuun 30 päivän ihanana aamuna, sillä oli kuultu iloinen uutinen, että maa oli näkyvissä! Oli aivan harvinaista ja riemastuttavaa nähdä, että laivaperheen jäsenet kaikki jälleen olivat ulkona, vaikkapa kaikilla kasvoilla asuva onnen tunne saattoikin vain osaksi peittää ne hävitykset, jotka tuo pitkä myrskypiiritys oli niin monessa saanut aikaan. Mutta rauenneet silmät alkoivat taas säteillä mielihyvästä, kalpeat posket jälleen punoittaa, ja taudin heikontamat vartalot saivat uutta eloa säteilevän raikkaan aamun virkistävästä vaikutuksesta. Niin, ja vielä voimallisemmastakin vaikutuksesta: näiden riutuneitten, murtuneitten raukkain piti taas saada nähdä siunattu maa! – ja sen näkeminen palautti kaikille maaäidin, joka oli jokaisen ajatuksissa.
Tunnin kuluttua me olimme aivan Gibraltarin salmessa, oikealla kädellämme Afrikan korkeat keltaläikkäiset kukkulat, joiden liepeet olivat sinisissä auerharsoissa, kukkulat pilvikääreissä, mikä käykin yhteen piplian sanain kanssa että "pilvet ja pimeys ovat maan päällä". Luullakseni sanottu juuri tästä Afrikan osasta. Vasemmalla puolella olivat vanhan Espanjan graniittisärmäiset vuoritemppelit. Salmen leveys on kapeimmalta kohdalta vain kolmetoista mailia.
Espanjan rannalla oli aina vähän matkan päässä omituisen näköisiä vanhoja kivitorneja – maurilaisiksi luulimme niitä – mutta saimme myöhemmin oikeamman tiedon. Marokon merirosvojen tapana oli ennen vanhaan aluksineen purjehtia pitkin Espanjan rantaa, kunnes tarjoutui hyvä tilaisuus ja he saattoivat hyökätä jonkun espanjalaisen kylän kimppuun, valloittaa sen ja viedä mukanaan kaikki kauniit naiset, mitä siitä löysivät. Se oli hauskaa bisnessiä ja sangen suosittua. Espanjalaiset rakensivat siksi kukkuloilleen vahtitorneja voidakseen pitää marokkolaisia bisnessmiehiä tarkemmin silmällä.
Näköala tuntui kovin kauniilta alati kaltaisensa meren uuvuttamista silmistä, ja laivassa oleva seurue muuttui vähitellen aivan ihmeteltävän rattoisaksi. Mutta meidän siinä seisoessa ja ihmetellessä pilvihatullisia kukkuloita ja autereisen hämäryyden verhoamia alamaita ilmestyi äkkiä eteemme vielä ihanampi näky, joka lumosi Puoleensa joka silmän kuin magneetti – uljas laiva, johon oli kasattu purjetta purjeen päälle, niin että se oli yhtenä pullistuvana valtavana purjepaljoutena! Se tuli meren poikki kiitäen kuin suuri lintu. Afrikka ja Espanja unohtuivat. Kaikkien ihailu kääntyi kauniin vieraan puoleen. Ja jokaisen sitä katsellessa se suurenmoisena pyyhkäisi ohi ja "tähdet ja raidat" lensivät sen kahvelin nokkaan! Nopeammin kuin ajatus välähtivät nenäliinat ja hatut ilmaan ja puhkesimme hurraa-huutoon! Se oli ollut ennen kaunis – nyt se oli säteilevä. Kannellamme monikin silloin ensi kerran tunsi, kuinka vähän merkitsevä oman maan lippu on kotona sen rinnalla, mitä se on vieraassa maassa. Sen nähdessään on näkevinään sielussaan kodin itse ja kaikki mitä siinä on pyhää ja tuntee tunnesykähdyksen, joka panisi sykkimään kokonaisen virran hidasta verta!
Lähestyimme kuuluja Herkuleen patsaita, Afrikan puoleinen, "Apinavuori", oli jo näkyvissä, jyhkeä vanha vuori, kukkula graniittiportaista juovaisena. Toinen, Gibraltarin suuri kallio, oli vielä näkymättömissä. Vanhalla ajalla pidettiin Herkuleen patsaita purjehduksen päätekohtana ja maailman loppuna. Se tieto, mitä vanhoilla ei ollut, oli sentään sangen laaja. Profeetatkin kirjoittivat kirjan toisensa jälkeen, mutta eivät kertaakaan hiiskahtaneetkaan siitä, että meidän puolellamme vettä oli suuri maanosa; mutta luultavasti he kuitenkin tiesivät, että se oli olemassa, kuinkas muutoin.
Tuota pikaa kohosi uljaasti näkyviin yksinäinen, suunnaton kallioröykkiö, joka näytti seisovan aivan leveän salmen keskellä, meren huuhtelemana joka puolelta, eikä kenenkään ikävystyttävän, paljon matkustaneen papukaijan tarvinnut tulla meille sanomaan, että se oli Gibraltar. Yhdessä kuningaskunnassa ei voi olla kahta semmoista kalliota.
Gibraltarin kallio on noin puolitoista mailia pitkä, ja luullakseni 1,400 tai 1,500 jalkaa korkea ja tyvestä neljännesmailia leveä. Toinen kylki ja toinen pää nousee merestä jotakuinkin yhtä suoraan kuin huoneen seinä, toinen pää on epäsäännöllinen ja toinen kylki jyrkkä rinne, jota armeijan olisi sangen työläs kiivetä. Tämän rinteen juurella on Gibraltarin kaupunki, muurin ympäröimänä – taikka oikeammin sanoen kaupunki jo on itse rinteellä. Kaikkialla, mille suunnalle vain katseenne luottekin – rinteillään, jyrkänteillään meren reunassa, kukkuloillaan – Gibraltar on muurauksella verhottu, kaikkialta pistää esiin tykkejä. Se on mieleen painuva, eloisa näky, miltä suunnalta sitä katsookin. Se on mereen työnnettynä matalan kapean maankielekkeen päässä ikäänkuin kattopäreen päässä savikokkare. Muutama satakunta askelta vain tätä matalaa maata sen juurelta kuuluu Englannille ja sen perästä tulee "puolueeton maa", joka ulottuu kannaksen poikki – matkaa neljännes mailia – Atlantin merestä Välimereen ja on pari kolmesataa askelta leveä ja kummallekin puolelle vapaa.
"Aiotteko lähteä Espanjan kautta Pariisiin?" Tätä kysymystä nakeltiin laivassa edes ja takaisin yöt ja päivät Fayalista Gibraltariin saakka, enkä mielestäni ollut koskaan siihen määrään kyllästynyt kuulemaan aina vain samaa sanayhdistelmää tai siihen määrään väsynyt vastaamaan "enkä tiedä". Viime hetkessä oli sitten kuudella tai seitsemällä riittävästi luonteen lujuutta lähtöpäätöksen tekoon ja lähtöön, ja minusta se paikalla tuntui huojennukselta – nythän se oli auttamattomasti liian myöhäistä ja minä saatoin kaikessa rauhassa päättää, etten lähtisi. Minulla mahtaa olla mahdoton määrä mieltä; toisinaan sen malttamiseen voi kulua kokonainen viikko.
Mutta nähkääs, kuinka kiusat uudistuvat. Tuskin olimme tästä Espanjan-murheesta päässeet erillemme, kun Gibraltarin oppaat panivat liikkeelle uuden – alkoivat tuskastuttavasti hokea erästä juttua, joka ei itsessään ollut kovin merkillinen, ei edes ensi kädessäkään: "Tuota kukkulaa tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'; sinne nimittäin eräs Espanjan kuningatar antoi viedä tuolinsa, kun Ranskan ja Espanjan armeijat piirittivät Gibraltaria, ja lupasi istua siinä siksi, kunnes Englannin lippu oli laskettu linnasta alas. Elleivät englantilaiset olisi olleet niin kohteliaita, että olisivat eräänä päivänä laskeneet lippunsa alas muutamaksi tunniksi, olisi kuningattaren joko täytynyt valansa rikkoa tai sinne vuorelle kuolla."
Ratsastimme aaseilla ja muuleilla jyrkkiä kapeita katuja vuorelle ja menimme niihin maanalaisiin käytäviin, joita englantilaiset ovat kallioon ampuneet. Nämä käytävät ovat kuin avaria rautatietunneleita, ja tuon tuostakin katselee niistä merelle ja kaupungin yli suuria julmia tykkejä aukoistaan, jotka ovat viisi tai kuusisataa jalkaa merta korkeammalla. Näitä maanalaisia laitoksia on mailin verta tai sille vaiheille ja varmaan ne ovat maksaneet paljon rahaa ja työtä. Näitten käytävien tykit vallitsevat niemimaata ja molempain merten satamia, mutta yhtä hyvin, luulisin, tultaisiin toimeen ilmankin niitä, sillä ei mikään armeija sittenkään voisi kiivetä näitä äkkijyrkkiä vuorenseinämiä. Mutta suurenmoisia näköaloja merelle on näistä korkeista tykinrei'istä. Eräässä paikassa oli ulos pistävään kallionpolvekkeeseen koverrettu huone, jossa sisustuksena oli valtava tykki ja akkunoina ampumareiät, ja sinne näkyi eräs läheinen kukkula ja muuan sotamies sanoi —
"Tuota kukkulaa tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'; sinne nimittäin Espanjan kuningatar antoi kantaa tuolinsa kerran, kun Ranskan ja Espanjan armeijat piirittivät Gibraltaria, ja lupasi istua siinä siksi, kunnes Englannin lippu oli laskettu linnasta alas. Elleivät englantilaiset olisi olleet niin kohteliaita, että olisivat eräänä päivänä laskeneet lippunsa alas muutamaksi tunniksi, olisi kuningattaren täytynyt joko rikkoa valansa tai sinne vuorelle kuolla."
Gibraltarin ylimmällä huipulla viivyimme hyvän aikaa, epäilemättä muulit olivat uupuneet. Siihen niillä olikin oikeus. Sotilastie oli hyvä, mutta jotenkin jyrkkä, ja sitä oli jommoinenkin matka. Kapealta kallioportaalta oli suurenmoinen näköala; kun sieltä teleskoopilla katselimme aluksia, jotka näyttivät kaikkein piskuisimmilta leikkiveneiltä, muuttuivatkin ne uljaiksi laivoiksi; ja näillä samoilla kaukoputkilla selvään erotti muita laivoja, joitten sanottiin olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen mailin päässä ja joita ei