Lucyn kiitolliset lauseet ja lempeät sanat hän oli melkein ylenkatseella hylännyt; ja jos herra William Ashton olikin tehnyt hänelle pahaa, niin hän puolestaan, sen hänen omatuntonsa todisti, oli nyt epäritarillisella tavalla kostanut sen tyttärelle. Joka kerta kun nämä omantunnon moitteet kohosivat hänen mieleensä, niin muisto Lucyn ihanasta ulkomuodosta, jonka vaikutusta se tilaisuus vielä enemmän lisäsi, missä hän oli Ashtonin herran tyttären nähnyt, herätti Ravenswoodin sydämessä tuskallisia ja samalla myös rauhoittavia tunteita. Lucyn äänen suloisuus, kaikkien hänen puheittensa hellätuntoisuus, hänen lapsenrakkautensa tulinen hartaus, ne kaikki saivat Ravenswoodin katumaan sitä tylyyttä, jolla hän oli hylännyt Lucyn kiitollisuuden ja samalla kuitenkin ne hyvittelivät hänen mieltänsä mitä ihastuttavimmilla, suloisimmilla kuvilla.
Nuoren Ravenswoodin omantunnon herkkyys ja sydämen rehellisyys saattoivat nuo muistot sitäkin vaarallisemmiksi sydämelle ja samalla vielä enemmän taivuttivat hänen mielensä niihin. Hän oli lujasti päättänyt voittaa kostonhimonsa, jos suinkin mahdollista; sentähden hän vastustamatta salli, vieläpä tahallaankin yllytti mielessään niitä ajatuksia, jotka voivat olla voimallisena apuna kostonhimoa vastaan. Ja tunto siitä, että hän oli tylysti kohdellut vihollisensa tytärtä, aivan luonnollisesti taivutti hänen mieltään, ikäänkuin hyvitykseksi, näkemään Lucyssa enemmän suloisuutta ja kauneutta kuin mitä hänessä kenties todella olikaan.
Jos joku tällä hetkellä olisi muistuttanut Ravenswoodin nuorelleherralle, että hän vielä aivan äskettäin oli vannonut kostoa koko sille suvulle, jonka päämiestä hän täydellä syyllä piti syypäänä isänsä häviöön ja kuolemaan, niin hän ensiksi olisi luultavasti kieltänyt moitteen todenperäisyyden ja leimannut sen ilkeäksi valheeksi. Mutta tarkemmin sydäntänsä tutkittuaan olisi hänen kuitenkin täytynyt myöntää, että siinä moitteessa joku aika takaperin sentään oli ollut hiukan perää, joskin hänen nykyisestä mielialastaan päättäen olisi ollut vaikea uskoa asianlaidan todella olleen semmoisen.
Hänen sydämessään liikkui nyt jo kaksi ristiriitaista, tulista tunnetta – halu kostaa isänsä kuolema ja siihen eriskummallisella tavalla sekoittunut rakkaus vihollisen tyttäreen. Edellistä himoa vastaan Ravenswood oli taistellut, kunnes se hänen mielestään oli masennettu. Jälkimmäistä hän ei ollut mitenkään vastustellut, sillä hän ei aavistanutkaan sen olemassaoloa. Että näin todella oli laita, sen todistaa varsinkin se, että hän jälleen päätti lähteä Skotlannista. Mutta vaikka hänen päätöksensä oli semmoinen, niin hän sittenkin viipyi päivän toisensa perästä Wolfs Cragissa ryhtymättä valmistelemaan päätöksensä toimeenpanoa. Totta on sentään, että hän asiasta oli kirjoittanut parille kauempana Skotlannissa asuvalle sukulaiselleen, erittäinkin markiisi A: lle, ilmoittaen heille aikomuksensa. Ja tavallisesti, kun Bucklaw kiusasi häntä sillä asialla, hän veti syyksi viipymiseensä sen, että hänen piti odottaa vastausta mainituilta herroilta, varsinkin markiisilta, ennenkuin hän toimeenpani niin tärkeän päätöksen.
Markiisi A. oli rikas ja mahtava. Hänen luultiin kyllä sydämessään vastustavan sitä hallitusta, joka vallankumouksen kautta oli päässyt valtaan; mutta hänellä oli ollut tarpeeksi taitoa kootakseen Skotlannin valtioneuvoskunnassa johtonsa alle puolueen, joka läheisesti liittyi englantilaiseen piispallispuolueeseen ja oli niin mahtava, että se uhkasi kumota sen puolueen vallan, mihin herra Ashton kuului. Näin mahtavan herran neuvon tiedusteleminen oli Wolfs Cragissa viipymiseen täysin pätevä syy, joka Ravenswoodin sopi tuoda esiin puolustautuakseen sekä Bucklaw'n että luultavasti myös omissa silmissään. Ja tämä syy sai vielä enemmän tukea yleisestä huhusta, joka tähän aikaan nousi, että muka Skotlannin hallituksessa oli tulossa ministerien sekä suunnan muutos. Nämä huhut, joita toiset lujasti väittivät todeksi, toiset yhtä jyrkästi kielsivät, kukin toiveittensa ja etujensa mukaan, ennättivät myös Wolfs Cragin raunioiseen torniin, varsinkin Kalebin, hovimestarin tuomina. Sillä ukko, muiden avujensa rinnalla, harrasti suuresti valtio-asioita, ja harvoin hän teki vanhasta linnastaan retken läheiseen Wolfs-Hopen kylään tuomatta palatessaan saaliinaan huhuja, jotka olivat seudulla liikkeellä.
Bucklaw ei siis voinut täydellä syyllä moittia Ravenswoodin nuortaherraa siitä, että tämä viivytti lähtöänsä Skotlannista; mutta sittenkin hän alkoi jo kyllästyä joutilaisuuteensa, johon tämä viivytys hänet pakotti. Ja jollei uusi kumppani olisi valloittanut niin suuresti hänen mieltänsä, ei mikään olisi saanut Bucklaw'ta tyytymään tämmöiseen elämään, joka oli perin vastakkainen kaikille hänen tavoilleen ja mielihaluilleen.
"Onhan teitä aina sanottu toimelliseksi nuoreksi mieheksi, Ravenswood", hän usein nurisi. "Mutta nyt te näytätte päättäneen elää nytkytellä tässä aivankuin hiiri loukossaan. Se pieni erotus siinä kuitenkin on, että tuo eläin on viisaampi ja laittaa erakkokotinsa semmoiseen paikkaan, missä edes saa ravintoa; mutta mitä meihin tulee, niin Kalebin anteeksipyyntöpuheet paisuvat paisumistaan sitä mukaa kuin hänen ruokavaransa kutistuvat. Pelkäänpä, että meidän viimein käypi niinkuin laiskiaisesta kerrotaan – me olemme jo melkein syöneet viimeisen lehden puusta, eikä sitten ole muuta neuvoksi kuin pudottautua alas oksalta ja taittaa niskamme."
"Olkaa huoleti", virkkoi Ravenswood. "On meitäkin kohtalo odottamassa, ja mekin saavutamme voiton tuossa lähenevässä vallankumouksessa, joka jo on tehnyt monen sydämen levottomaksi."
"Mikä kohtalo – mikä vallankumous?" kysäisi kumppani. "Meillä on jo ollut yksi liika vallankumous minun mielestäni."
Ravenswood keskeytti hänet siksi, että ojensi hänelle kirjeen.
"Ohoo", vastasi Bucklaw, "minun unennäköni uudistuu – olinhan tänä aamuna unissani kuulevinani, että Kaleb pakotti jotakuta onnetonta miestä juomaan kylmää vettä vakuuttaen sen olevan paljoa terveellisempää vatsalle aamusella kuin olut tai paloviina."
"Markiisi A: n sanantuoja se oli", selitti Ravenswood, "joka kovan kohtalonsa sallimuksesta oli joutunut Kalebin ylellisiä vieraanvaroja nauttimaan; lopuksi hän sentään luullakseni sai vähän kaljaa sekä silakkaa. – Mutta lukekaa, niin saatte nähdä, mitä sanomia mies on meille tuonut."
"Kyllä luen niin joutuisaan kuin voin", vastasi Bucklaw. "Mutta en juuri ole parhaita lukijoita, eikä armollinen markiisi näy olevan parhaita kynämiehiä."
Ystävämme herra kirjanpainajan selvien kirjasimien avulla on lukijalla nyt tilaisuus lyhyessä hetkessä lukea kirje, johon Bucklaw'lta meni runsas puoli tuntia, vaikka Ravenswood autteli häntä. Sisällys oli seuraava:
"Korkeastikunnioitettava oma serkkumme.
Sydämellisimmät tervehdyksemme ensin. Me lähetämme tämän vakuuttaaksemme teille, kuinka hartaasti suomme teille onnea ja menestystä hankkeissanne tämän onnen enentämiseksi. Jollemme teoilla ole osoittaneet teille todellista hyvänsuontiamme niin paljon kuin me rakastavaisena sukulaisena ja veriheimolaisena mielellämme olisimme tahtoneet, niin pyydän, uskokaa sen tapahtuneen vain siksi, ettei meillä ole ollut tilaisuutta osoittaa hyvää tahtoamme, eikä minkään penseyden tähden. Mitä siihen tulee, että te aiotte lähteä ulkomaille, niin emme tahtoisi siihen tätä nykyä kehoittaa senvuoksi, että pahansuovat ihmiset, niinkuin semmoisilla on tapana, saattaisivat keksiä syitä lähtöönne, joista me kyllä uskomme ja tiedämme teidän olevan yhtä vapaan kuin me itsekin. Mutta sittenkin heidän sanansa saattaisivat käydä todesta niissä paikoissa, missä semmoinen luulo voisi olla teille suureksi vahingoksi, jota nähdessä me tuntisimme mielipahaa ja surua, voimatta sittenkään auttaa teitä.
Tällä tavoin, niinkuin sukulaisen sopii, annettuamme teille mitättömän neuvomme ulkomaillelähtönne suhteen tahtoisimme mielellämme lisätä muutamia tärkeitä syitä, jotka suuresti saattaisivat olla teille sekä teidän isänne suvulle eduksi, jos te suostuisitte viipymään Wolfs Cragissa tämän elonleikkuuajan loppuun asti. Mutta kuinka sananlasku sanoo: Sat sapienti – viisas saa puolesta sanasta enemmän viisautta kuin tuhma koko saarnasta. Ja vaikka olemme nämä mitättömät rivit kirjoittaneet omalla kädellämme, ja vaikka täydesti luotamme sanansaattajamme uskollisuuteen, joka meihin on kiinnitetty monin sitein, niin asia on sittenkin sellainen, että liukkaalla tiellä on kuljettava varovasti; emme siis uskalla panna paperille asioita, jotka mielellämme