toinen puheeseen, minä keksin niitä aina, yksinpä tänä iltanakin minulla olisi yksi, jos vain tahtoisin.
– Kas vaan! Roquevillessäkö, rakkaani, jokin talonpoika, vai miten?
– Ei, ei sinne päinkään.
– Kerroppas minulle, ystäväiseni.
– Mitä minun sitten pitäisi sinulle kertoa?
– Sinulla on siis rakastaja?
– No totta kai, minä en voi elää ilman rakastajaa. Jos minua ei rakastettaisi, niin minä uskoisin itseni kuolleeksi.
– Niin minäkin.
– Eikö totta?
– Kuinkas muuten. Mutta miehet eivät käsitä sitä, eivät ainakaan meidän miehemme.
– Eivät tosiaankaan käsitä. Ja miten sinä luulisit meidän tulevan toimeen ilman rakkautta? Me tarvitsemme rakkautta, mihin kuuluu lellittelyä, kohteliaisuuden osoituksia, liehittelyä. Se on meidän sydämemme virikettä, se. Se on välttämätöntä meidän elämällemme, välttämätöntä, välttämätöntä…
– Välttämätöntä.
– Minun täytyy tuntea, että joku ajattelee minua, aina, kaikkialla. Kun minä nukahdan, kun minä herään, niin minun täytyy tietää, että minua jossakin rakastetaan, että minusta nähdään unta, että minua himoitaan. Ilman sitä minä olisin onneton, niin juuri, onneton! Oh! minä olisin niin onneton, että minun täytyisi alituisesti itkeä.
– Minä myöskin.
– Aatteleppas, että toisin ei voi asia ollakaan. Kun aviomies on ollut kiltti kuusi kuukautta tai vuoden, tai kaksi vuotta, niin hän muuttuu pakostakin raa'aksi, niin juuri, oikeaksi raakalaiseksi… Hän ei arastele enään mitään, hän osoittautuu sellaiseksi, mikä hän on, hän nostaa melun laskuista, kaikista laskuista. On mahdotonta rakastaa jotakin, jonka kanssa elää aina yhdessä.
– Niin, se on totta, se.
– Eikös olekin?.. Mutta missäs minä taas olinkaan? Minä en sitä ollenkaan enää muista.
– Sinä sanoit, että kaikki aviomiehet ovat raakoja.
– Niin juuri, raakoja he ovat…kaikki.
– Se on totta, se.
– Ja entäs muuta?..
– Mitä niin muuta?
– Mitäs muuta minä sitten sanoin?
– Jaa, minä vaan en sitä tiedä, koska kerta sinä et sitä sanonut!
– Mutta minunhan piti kertoa sinulle jotakin?
– Niin, se on totta…
– Ah, nyt minä muistan!..
– Minä kyllä kuuntelen.
– Minä sanoin sinulle, minä, että minä kyllä keksin kaikkialta rakastajia.
– Miten sinä menettelet?
– Kas näin. Seuraa minua tarkkaavaisesti. Kun minä saavun jollekin vieraalle paikkakunnalle, niin minä teen havaintoja ja valitsen.
– Sinä valitset?
– Niin, totta totisesti. Minä teen aluksi havaintoja. Minä otan selvän asioista. Ennen kaikkea on välttämätöntä, että kysymykseen tuleva mies on vaitelias, rikas ja antelias, eikö niin?
– Kuinkas muuten?
– Ja sitten on välttämätöntä, että hän miellyttää minua miehenä.
– Välttämättömästi.
– Sitten minä hänet pyydystän.
– Sinä pyydystät hänet?
– Niin juuri, samalla lailla kuin pyydystetään kaloja. Sinä et ole koskaan onkinut?
– En, en koskaan.
– Siinä sinä olet menetellyt väärin. Se on hyvin hauskaa. Ja sitten se on hyvin opettavaista. Niin, minä hänet pyydystän…
– Milläs lailla sinä menettelet?
– Voi sinua hölmöä! Eikö nyt miehiä saa, jos tahtoo, vaikka siltä näyttääkin, että he toimittaisivat valinnan! Ja he… nuo tyhmeliinit…luulevat vieläkin valitsevansa…mutta me itse asiassa…aina… toimitamme valinnan, me… Ajattele siis, että, kun ei olla rumia, eikä tyhmiä, kun on kysymyksessä meidän kaltaisemme, kaikki miehet ovat tavottelijoita, kaikki, poikkeuksetta. Me, me tarkastamme heitä aamusta iltaan, ja kun me olemme keksineet jonkun sopivan, niin me pyydystämme hänet…
– Sanasi eivät selvitä minulle sitä, miten sinä menettelet.
– Mitenkä minä menettelen?.. minä en tee mitään. Minä annan tarkastaa itseäni, siinä kaikki.
– Sinä annat tarkastaa itseäsi?..
– Juuri niin. Ja se riittää. Kun on antanut tarkastaa itseään useampia kertoja yhteen menoon, niin mies huomaa teidät pian kaikkein kauneimmaksi ja viettelevimmäksi naiseksi. Silloin hän alkaa teitä hakkailla. Minä, minä annan hänen ymmärtää, että hän ei ole vastenmielinen. Tietenkään minä en lähde sitä hänelle sanomaan. Ja hän pihkaantuu aivan korvia myöten. Minä pidän hänestä kiinni. Sitä kestää sitten pitemmän tai lyhemmän ajan, aina hänen ominaisuuksiensa mukaisesti.
– Sinä valtaat sillä lailla kaikki ne, jotka sinä vain haluat?
– Melkein kaikki.
– On siis sellaisiakin, jotka tekevät vastarintaa?
– Välistä.
– Miksi?
– Oh, miksi? Josefeja on kolmea eri lajia. Ensimäinen on kovin rakastunut johonkin toiseen naiseen. Toinen on ylen arka, ja kolmas on…mitenkä minä sanoisinkaan? …kykenemätön viemään perille naisen valtausta…
– Oh, rakkaani!..Niinkö luulet?..
– Luulen kun luulenkin… Siitä minä olen varma… Viimeksi mainitsemaani lajia on paljon, paljon, paljon… paljon enemmän kuin luullaankaan. Oh! he näyttävät siltä kuin muutkin… he ovat samalla lailla puettuja kuin muutkin… he esiintyvät riikinkukkoina… Kun minä sanoin riikinkukkoina… niin minä erehdyin, sillä he eivät voi levittää pyrstöään.
– Oh, rakkaani!..
– Mitä noihin arkoihin tulee, niin heidän tyhmyydelleen ei välistä mahda mitään. He ovat miehiä, jotka tuskin uskaltavat riisuutua, tuskin silloinkaan, kun menevät maata aivan yksin, jos heidän huoneessaan vain on peili. Sellaisten suhteen täytyy olla hyvin ponteva, käyttää silmäyksiä ja kädenpuristuksia. Sekään ei aina hyödytä. He eivät koskaan tiedä, miten ja mistä päästä on alotettava. Jos heidän seurassaan menet tajuttomaksi, kuten minä tässä viimeksi menin… niin he alkavat teitä hoivata… Ja jollet pian tule tajuihisi… niin he lähtevät hakemaan apua.
Minä puolestani pidän niistä, jotka ovat rakastuneita johonkin toiseen. Ne minä valtaan väkirynnäköllä… pistinhyökkäyksellä, rakkaani!
– Kaikki se on oikein, mutta jos ei ole miehiä, kuten esimerkiksi täällä.
– Minä keksin heitä.
– Sinä keksit heitä. Mistä sitten?
– Kaikkialta. Kas, minun mieleeni muistuu tässä eräs tapaus.
"Siitä on tänä vuonna kaksi vuotta, kun minun mieheni pani minut viettämään kesää maatilallaan Bougrollesissa. Siellä… ymmärrätkös sinä!.. ei ollut mitään, ei mitään, ei mitään. Ympäristön tiloilla oli vain joitakin vastenmielisiä moukkia, naisten ja otusten metsästäjiä, jotka elivät kylpyammeettomissa linnoissaan, miehiä, jotka tuoksuivat hielle ja nukkuivat vaatteet päällään, miehiä, joita on mahdoton ojentaa, sillä heillä