silti oli mikään tusina-munkki tai henkilö, jota saattoi ylenkatseellisesti kohdella. Hän oli päinvastoin vaikutusvaltainen mies, jolla luostarilaisten keskuudessa ja koko seudulla oli suuri vaikutusvalta. Mutta sellainen oli tähän aikaan kapusiinimunkkien laatu, etteivät he pitäneet mitään liian alhaisena eikä liian ylhäisenä. He suojelivat heikkoja ja antoivat mahtavien suojella heitä itseään; he astuivat sisälle palatseihin ja mökkeihin yhtä nöyrinä ja varmoina; he olivat joskus saman katon alla pilan esineenä ja henkilöinä, joiden neuvotta ei tehty mitään päätöstä; he anoivat kaikkialla almuja ja jakelivat sitten kaikille niille, jotka tulivat niitä luostariin pyytämään. Kapusiinimunkki oli kaikkeen tähän tottunut. Retkillänsä hänelle saattoi yhtä hyvin tapahtua, että hän kohtasi jonkun ruhtinaan, joka täynnä kunnioitusta suuteli hänen köysivyönsä päätä, kuin että hän tapasi joukon poikanulikoita, jotka, ollen keskenään riitelevinään, viskelivät lokaa hänen partaansa. Tähän aikaan "munkki" sanaa lausuttiin joko mitä suurimmalla kunnioituksella tai mitä katkerimmalla halveksumisella. Ja kapusiinit ehkä enemmän kuin mikään muu munkkikunta olivat näiden kahden päinvastaisen tunteen esineinä ja kokivat hyvää ja huonoa onnea. Koska he eivät omistaneet mitään ja kävivät puettuina kaapuun, joka mitä eriskummaisimmin pisti silmään muitten pukineista, ja koska he muita selvemmin julkisesti osoittivat nöyryyttään, he lähemmin joutuivat alttiiksi kunnioitukselle ja ylenkatseelle, joita tunteita nuo heidän ominaisuutensa saattavat herättää, riippuen ihmisten eri luonteista ja ajatuskannasta.
Kun veli Galdino oli lähtenyt, Agnese huudahti:
– Kuinka! Niin paljon pähkinöitä: tällaisena vuotena!
– Anteeksi, äiti, vastasi Lucia. Mutta jos olisimme antaneet samankokoisen almun kuin toisille, olisi veli Galdinon ollut pakko juoksennella vielä Jumala tiesi kuinka kauan, ennenkuin hänen säkkinsä olisi täyttynyt, ja Herra tietää, milloin hän olisi voinut palata luostariin. Ja kuka tietää olisiko hän edes muistanut asiaani kaiken retkellään panemansa ja kuulemansa pakinan jälkeen.
– Se on totta, olet oikeassa, ja lisäksi tämä kaikki on armeliaisuutta, joka aina tuottaa hyviä hedelmiä, virkkoi Agnese, joka pienine vikoineen pohjaltaan oli kunnon vaimo ja joka olisi, kuten sanotaan, mennyt tuleen tämän ainoan tyttärensä edestä, johon koko hänen hellyytensä oli kiintynyt.
Tällävälin Renzo saapui. Hänen kasvonsa olivat sekä surkeat että vihastuneet, ja hän viskasi sisään astuessaan salvokukot pöydälle. Tämä oli viimeinen kärsimys, joka näillä elukkaparoilla sinä päivänä oli kestettävänä.
– Annoittepa minulle mokoman neuvon! hän sanoi Agneselle.
Lähetittepä minut kelpo miehen luo, joka todella auttaa ihmisparkoja!
Ja hän kertoi tohtorin ja hänen välillään tapahtuneen keskustelun.
Vaimoparka, tyrmistyneenä näin huonosta tuloksesta, tahtoi ruveta todistelemaan, että neuvo kyllä oli ollut hyvä, mutta että Renzo varmaankaan ei ollut osannut asiaa oikein ajaa. Mutta Lucia keskeytti huomauttamalla, että hän toivoi keksineensä paremman keinon. Renzo tarttui tähänkin toivoon, kuten käy niiden, joita on kohdannut onnettomuus ja pula.
– Mutta jos isä ei keksi keinoa, hän sanoi, niin minä sen keksin tavalla tai toisella.
Naiset kehoittivat Renzoa tyyntymään, kärsivällisesti odottamaan ja varovasti menettelemään.
– Huomenna, virkkoi Lucia, isä Cristoforo aivan varmasti tulee; ja saattepa nähdä, että hän keksii jonkun keinon, jommoista me poloiset emme osaa edes kuvitella.
– Sitä toivon, sanoi Renzo; mutta jokatapauksessa tiedän miten hankin itselleni oikeutta tai miten panen muut sitä itselleni hankkimaan. Onhan toki tässä matoisessa maailmassa kaikesta huolimatta oikeutta!
Näin tuskallisissa keskusteluissa, alituisessa hyörinässä, tämä päivä oli kulunut, ja alkoi jo hämärtää.
– Hyvää yötä, sanoi Lucia surullisesti Renzolle, joka ei hennonnut lähteä pois.
– Hyvää yötä, vastasi Renzo vielä surullisemmin.
– Joku pyhimys tulee meitä auttamaan, virkkoi Lucia; ole varovainen ja malta mielesi.
Äiti liitti tähän muita samanlaisia neuvoja; ja sulhanen läksi pois, sydän myrskyisänä, ja hän toisteli itsekseen noita kummallisia sanoja:
– Onhan toki tässä matoisessa maailmassa kaikesta huolimatta oikeutta!
Todella suuren tuskan raatelema ihminen ei useinkaan lopulta tiedä, mitä sanoo.
NELJÄS LUKU
Aurinko ei vielä ollut täydelleen noussut taivaanrannalle kun isä Cristoforo astui ulos Pescarenicon luostarista mennäkseen pikku taloon, jonne häntä odotettiin.
Pescarenico on pieni alue Addan vasemmalla rannalla tai oikeammin järven rannalla, lyhyen matkan päässä sillasta. Siinä on vähäinen ryhmä taloja, joissa enimmäkseen asuu kalastajia, ja joiden seiniä siellä täällä koristavat kuivamaan levitetyt verkot. Luostari, jonka seinämuurit vieläkin ovat pystyssä, sijaitsi ulkopuolella tätä aluetta ja vastapäätä mainittua kylää, josta sen erotti Leccosta Bergamoon johtava tie.
Taivas oli vallan selkeä: sitä myöten kuin aurinko kohosi vuorten takaa, sen valo näkyi laskeutuvan vastapäätä olevien vuorten harjanteilta ja ikäänkuin nopeasti kääriytyvän auki leviten rinteille ja laaksoon. Kevyt syystuuli irrotti silkkiäispuun oksista kuivuneet lehdet ja puhalsi ne maahan muutaman askeleen päähän puusta. Oikealla ja vasemmalla viinitarhoissa loistivat ohuissa köynnöksissä riippuvat punervat lehdet monin värivivahduksin.
Äsken kynnetyt pellot pistivät esiin ruskeina ja selvinä toisista, joita vielä peitti vaaleankeltainen ja kastehelmistä loistava sänki. Tämä näky oli hymyilevä; mutta jokainen tässä maisemassa liikkuva ihmisolento himmensi katsetta ja ajatusta. Joka hetki kohtasi siellä raihnaisia ja repaleisia kerjäläisiä, jotka joko olivat ammatissaan vanhentuneet tai jotka vasta äsken kurjuuden pakosta olivat ruvenneet ojentamaan kättänsä almunpyyntöön. Nämä kulkivat ääneti isä Cristoforon rinnalla, katsellen häntä hartaasti, ja vaikka heillä ei ollut mitään toivottavissa häneltä, kapusiini-munkki kun ei koskaan kajonnut rahaan, he kuitenkin kumartaen kiittivät häntä almusta, jonka jo olivat saaneet tai jota menivät pyytämään luostarista.
Pelloille hajaantuneiden työmiesten tarjooma näky oli vielä surullisempi. Toiset kulkivat kylväen siementä harvaan, säästäväisesti ja karsain mielin, niinkuin se, joka panee alttiiksi jotain liian arvokasta omaisuutta. Toiset polkivat lapiota vaivaloisesti ja käänsivät turvetta vastenmielisesti. Taudin hivuttama nuori tyttö veti köydestä laihaa ja kuihtunutta lehmää, tähysteli eteensä ja kumartui ketterästi alas lehmän edestä noukkimaan ruohoa, jota nälkä oli opettanut ihmisiäkin ravinnokseen käyttämään.
Tämänkaltaiset näyt lisäsivät joka askeleella luostariveljen alakuloisuutta, hänellä kun jo ennestään oli mielessään se surullinen aavistus, että hän oli saapa kuulla kerrottavan jotain onnettomuutta.
Mutta miksi hän piti niin suurta huolta Luciasta? Ja miksi hän heti sanan saatuaan oli lähtenyt matkaan yhtä joutuisasti kuin jos maakuntapiirin luostariesimies olisi häntä kutsunut? Ja kuka oli tämä isä Cristoforo?
On tarpeellista vastata kaikkiin näihin kysymyksiin.
Isä Cristoforo, kotoisin – sta, oli lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä. Hänen paljaaksi ajettu päänsä, jota kapusiini-munkkien ohjesääntöjen mukaisesti reunusti ainoastaan kapea hiuskiehkura, kohosi aika-ajoin tehden liikkeen, joka pani aavistamaan jotain itsetietoista ja levotonta; mutta se kumartui äkkiä taas vaipuen nöyrään mietiskelyyn. Valkea ja pitkä parta, joka peitti posket ja leuan, saattoi vielä selväpiirteisemmin esiintymään kasvojen yläosan jalon muodon, ja niihin oli aikoja sitten tavaksi tullut pidättyväisyys lisännyt vakavuutta, karkoittamatta alkuperäistä ilmehikkäisyyttä. Hänen kuoppiinsa syventyneet silmänsä olivat enimmästi maahan luotuina, mutta joskus ne säihkyivät nopean vilkkaasti,