pintapuolisempi tutustuminen paikallisuuteen, he kun toimivat johtajansa ohjauksen alaisina. Ja saatuaan selville sen, mitä halusivat, he eivät enää olleet näyttäytyneet, jotta eivät olisi herättäneet liikaa epäluuloa.
Heidän kaikkien palattua linnaan, Harmaa ilmoitti isännälleen retken tuloksen ja määräsi yrityksen lopullisen suunnitelman; hän jakoi osat, antoi määräyksensä. Tämä kaikki ei voinut tapahtua ilman että tuo vanha palvelija, joka seisoi silmät levällään ja korvat hörössä, huomasi jotain perin tärkeätä olevan tekeillä. Tarkkaamalla ja kyselemällä, noukkien tiedon murun sieltä, toisen täältä, selvittämällä itsekseen kuulemaansa himmeätä sanaa ja jotain salaperäistä käyntiä hän lopulta sai selville mitä oli tapahtuva sinä yönä. Mutta kun hän oli päässyt näin pitkälle, oli jo melkein yö käsissä ja pieni etujoukko palkkalais-rosvoja oli jo mennyt majoittumaan tuohon rappeutuneeseen taloon.
Vanhusparka tiesi varsin hyvin miten vaarallista peliä pelasi ja pelkäsi lisäksi tulevansa liian myöhään apuineen, mutta ei kuitenkaan tahtonut rikkoa lupaustaan. Hän läksi ulos muka hieman raitista ilmaa hengittämään ja riensi minkä jaksoi luostariin antamaan isä Cristoforolle lupaamansa tiedot. Vähän senjälkeen muut rosvot läksivät liikkeelle ja kulkivat yksitellen, jotta ei voitaisi huomata heidän kuuluvan samaan seuraan. Harmaa kulki viimeisenä, ja taloon jäi ainoastaan kantotuoli, joka vasta illan pimettyä vietiin tuohon yksinäiseen taloon.
Heidän kaikkien kokoonnuttua sinne, Harmaa lähetti kolme kätyreistään kylän ravintolaan; yhden heistä oli määrä pysytellä oven suussa pitämässä silmällä maantietä ja valvomassa, milloin kaikki asukkaat olivat vetäytyneet sisälle asuntoihinsa; kahden muun piti istua sisällä kapakassa juoden ja pelaten, kuin ravintolavieraat ainakin, mutta samalla urkkia, jos jotain oli urkittavaa. Harmaa pysyi pääjoukon kanssa piilossa ja odotti väijyksissään.
Vanhusparka riensi yhä vaan edelleen; nuo kolme urkkijaa saapuivat määräpaikkaansa. Aurinko laski paraikaa, kun Renzo astui naisten luo ja sanoi:
– Tonio ja Gervaso odottavat ulkona; menen heidän kanssaan ravintolaan hieman ruokaa haukkaamaan, ja kun kellot soivat Ave Mariaan, tulen teitä noutamaan. Rohkeutta siis vaan, Lucia, kaikki on yhden ainoan hetken varassa.
Lucia huokasi ja vastasi:
– Niin, rohkeutta. Mutta ääni ei ollut sopusoinnussa näiden sanojen kanssa.
Kun Renzo ja hänen kaksi toveriansa saapuivat ravintolaan, he kohtasivat siellä tuon yhden kätyreistä, joka seisoi vahtina, täyttäen puolen oviaukkoa ja nojaten selin ovenpieleen, käsivarret ristissä rinnalla, katsellen tarkkaavasti oikealle ja vasemmalle, vilkuttaen vuoroin kotkansilmäinsä valkeaista ja mustaa terää. Tummanpunainen samettihattu, vinosti päässä, peitti puoleksi hänen hiustupsunsa, joka jakaantui kahtia tummalla otsalla, ja joka taempana oli palmikoitu ja niskan kohdalla kamman koossapitämä. Kädessä hänellä oli suuri nuija. Varsinaisia aseita ei hänellä ollut näkyvissä. Mutta jos vaan näki hänen kasvonsa, lapsikin saattoi kuvitella, että hän niitä vaatteisiinsa oli piiloittanut niin paljon kuin suinkin oli voinut. Kun Renzo, joka kulki etumaisena, juuri oli sisäänastumaisillaan, tuo ovenvartija ei liikkunut paikaltaan, vaan tuijotti järkähtämättä häneen. Mutta Renzo tahtoi kaikin tavoin välttää riitaa, kuten jokainen, jolla on tärkeää tehtävää, eikä hän edes sanonut: väistykää toki hieman, vaan kulki, hiipaisten toista pihtipieltä, sivuttain sisälle siitä pienestä oviaukosta, minkä tuo ihmispylväs jätti vapaaksi. Samoin täytyi tehdä hänen kahden kumppaninsa päästäkseen sisälle. Sisällä he näkivät nuo toiset, joiden meluavat äänet jo olivat kuulleet, nimittäin nuo kaksi rosvoa, jotka istuen pöydän ääressä pelasivat nuora-peliä, huutaen molemmat yhtä haavaa – se aiheutui tämän pelin laadusta – ja vuoroin kaataen toinen toiselleen viiniä suuresta edessään olevasta pullosta. Nämäkin katsoivat uusiin tulijoihin. Ja varsinkin yksi noista kolmesta rosvosta, joka ojensi kättään, hajoitti kolmea paksua sormeaan, piti vielä auki suutaan, mistä juuri äsken oli kajahtanut äänekäs "kuutonen" ja tähysteli Renzoa kiireestä kantapäähän; sitten hän iski silmää pelitoverilleen sekä oven suussa olijalle, joka vastaukseksi nyökäytti päätänsä. Renzo, jossa heti heräsi epäluuloja ja epävarmuutta, katsoi molempia vieraitaan, ikäänkuin olisi tahtonut heidän kasvojenilmeistään löytää kaikkien noiden merkkien selityksen. Mutta näiden kasvot eivät ilmaisseet muuta kuin hyvää ruokahalua. Ravintolan isäntä katsoi hänkin Renzoa, odottaen tilausta. Renzo vei hänet viereiseen huoneeseen ja tilasi illallista.
– Keitä ovat nuo vieraat? hän sitten kysyi isännältä puoliääneen, sittenkuin tämä oli palannut tuoden kainalossaan karkeata pöytäliinaa ja kädessään viinipulloa.
– En heitä tunne, vastasi isäntä avaten liinaa.
– Kuinka? Ettekö yhtään ainoata noista kolmesta?
– Tiedätte hyvin, vastasi hän vielä levittäessään molemmin käsin liinaa pöydälle, että meidän ammattimme ensimäinen sääntö on se, ettemme saa sekaantua toisen asioihin; tästä on seurauksena, etteivät edes vaimomme ole uteliaita. Olisipa muuten koko työ ottaa selville mitä väkeä kaikki ne ihmiset ovat, jotka tulevat ja menevät. Täällähän eletään joka päivä kuin meren satamassa – tarkoitan kun on hyvä vuosi. Mutta yhtäkaikki: eläköön ilo. Tuleehan se hyvä aika taas kerran meillekin. Meille riittää, että ravintolavieraamme ovat kunniallista väkeä; keitä muuten ovat, se ei meitä liikuta. Ja nyt tuon teille vadillisen lihapalleroita, joiden vertaisia ette ikinä ole syöneet.
– Kuinka tiedätte…? kysäsi Renzo… Mutta isäntä oli jo kääntynyt mennäkseen keittiöön, eikä ollut kuulevinaan kysymystä. Ja kun hän siellä oli noutamassa yllä mainittuja lihapalleroita sisältävää pannua, se rosvoista, joka oli tähystellyt Renzo ystäväämme, lähestyi häntä ja kuiskasi:
– Keitä ovat nämä miehet?
– Kunnon ihmisiä tästä kylästä, vastasi isäntä asettaen lihapalleroita lautaselle.
– Hyvä. Mutta mitkä ovat heidän nimensä? Keitä ovat? uteli toinen hieman julkeana.
– Toisen nimi on Renzo, vastasi isäntä puoliääneen, kunnon nuori mies, oiva työntekijä, silkinkehrääjä, joka hyvin osaa ammattinsa. Toinen on maalainen, nimeltä Tonio, hyvä toveri ja aina iloinen. Vahinko, ettei hänellä ole lihavampi kukkaro; hän kyllä muuten tyhjentäisi sen monasti täällä minun luonani. Kolmas on hölmö, joka halukkaasti syö, kun joku toinen hänelle tarjoaa. Anteeksi, mutta täytyy mennä.
Ja silmänräpäyksessä hän pujahti lieden ja kanssapuhujansa välitse pois ja meni viemään annosta tilaajalle.
– Miten tiedätte, että nuo miehet ovat kunnon ihmisiä, ellette heitä tunne? kysäsi uudelleen Renzo.
– Heidän käytöstavastaan, ystäväni. Ihminen tunnetaan käytöstavastaan. Ne, jotka juovat viiniä sitä arvostelematta, jotka maksavat laskunsa tinkimättä, jotka eivät riitele toisten ravintolavieraiden kanssa, jotka, aikoessaan iskeä tikarinsa johonkuhun henkilöön, menevät ulos ja kauas ravintolasta häntä odottamaan, niin ettei isäntäparan tarvitse sekaantua asiaan, – ne ovat kunnon ihmisiä. Jos kuitenkin voi tuntea toisensa yhtä hyvin kuin me neljä, niin se tietysti on parempi. Mutta mitä hittoa te tahdotte tietää niin paljon seikkoja, te kun olette sulhasmies ja kun pitäisi olla pää täynnä kaikkea muuta? Ja kun teillä lisäksi on edessänne tällaisia lihapalleroja, jotka voisivat herättää vainajan kuolleista? – Näin sanottuaan hän palasi keittiöön.
Tekijämme huomauttaa miten eri tavoin isäntä vastasi hänelle tehtyihin kysymyksiin ja että hän oli sellainen ihminen, joka puheissaan aina esiintyi kunnon ihmisten hartaana ystävänä yleensä, mutta joka käytännössä kuitenkin kohteli paljoa ystävällisemmin niitä henkilöitä, jotka olivat roistojen maineisia tai näköisiä. Hän oli, kuten jokainen saattaa huomata, hyvin omituisen luonteinen mies.
Illallinen ei ollut varsin hupaisa. Molemmat pöytävieraat olisivat tahtoneet nauttia siitä hitaasti ja mukavasti, mutta Renzo, heidän kutsujansa, jolla oli mielessä lukijan tuntemat asiat, jolla