varsin hyvin kuvailla mielessään nuo neitoset, jotka nähtävästi olivat jokseenkin kaikki valkoisiin puettuja, kasvot hehkuvina ja silmät loistaen laulamassa täyttä kurkkua, nykyaikaiseen saksalaiseen tapaan…
Sitten saapui kertomuksia julmuuksista: sanottiin löytyneen tien vieriltä ammuttuja vanhuksia ja teurastettuja lapsia, kerrottiin haavoittuneista, joita oli lopetettu pistimillä tai poltettu elävältä, viattomia kansalaisia kohdanneista verilöylyistä, ryöstöistä ja siivottomasta väkivallasta…
Mr Britling koetti olla tuollaisia juttuja uskomatta, mikäli suinkin voi. Ne eivät sointuneet hänen maailmaansa. Ne saivat hänen mielessään aikaan hirvittävää jännitystä. Ne saattoivat olla väärin esitettyjä, toivoi hän, niin että näyttivät väkivaltaisemmilta ja anteeksiantamattomammilta kuin mitä todellisuudessa olivat. Ne voivat olla satunnaisia, pahantekijäin suorittamia ilkitöitä, jotka eivät mitenkään liittyneet sotatoimien säännönmukaiseen kulkuun. Siellä täällä oli ehkä jokin heikkomielinen upseeri yrittänyt tehdä itseään peljätyksi hirmuksi… Mitä taas katedraalien pommittamiseen ja Louvain'issä noudatettuun rikokselliseen menettelyyn tulee, niin mitäpä siinä, mr Britling oli valmis myöntämään, ettei gotiikan arkkitehtuuri ole rauhoitettu, jos sotilaallinen pakko joutuu sen kanssa ristiriitaan… Vasta kun sota oli ollut käynnissä muutamia kuukausia, täytyi mr Britlingin epäröivän, vastahakoisen mielen taipua varmasti uskomaan, että virallisten tiedonantojen ja lukemattomain todistajain kertomukset järjestelmällisestä väestön poisviennistä, murhista, hävityksestä, siivottomuudesta ja inhottavista pakkotoimenpiteistä, jotka painoivat leimansa preussilaisten ensimäiseen kiivaaseen hyökkäykseen Belgiassa ja Champagnessa, olivat julmaa totta…
He tulivat vihaten ja uhaten niihin maanpaikkoihin, jotka he väkisin valtasivat. He hakivat tilaisuutta kauhistuttaviin tekoihin… Kun eivät voineet sitä tehdä niissä taloissa, joissa asuivat, niin he hävittivät ja likasivat minkä voivat. Tosiasiain edessä mr Britlingin ei auttanut muuta kuin uskoa…
Ensimäinen seikka, joka sai mr Britlingin todellakin syvästi vakuutetuksi siitä, että saksalainen ja englantilainen sotaan suhtautuminen oli oleellisesti erilaista, oli saksalaisten pilalehtien näkeminen erään tuttavan luona Lontoossa. Ne olivat täynnä liittovaltain miehiä esittäviä ivakuvia, ja niissä tuntui voimaa ja intohimoa – kerrassaan uskomatonta voimaa ja intohimoa. Niiden hämmästyttävä viha ja samalla niiden hämmästyttävä siivottomuus teki mr Britlingiin valtavan vaikutuksen. Ei voinut huomata mitään kansallista ylpeyttä tai kansallista arvokkuutta, ainoastaan kirkuvaa yltiöisänmaallisuutta ja rajatonta loukkaamis- ja nöyryyttämishimoa. Ne sylkivät. Ne olivat punaisia naamoiltaan ja sylkivät. Hän istui nuo hillittömät lehdet kädessään ja – häpesi.
"Uskomatonta", sanoi hän hiljaisella äänellä, "tuollaistahan voisi odottaa tulevan hourujen huoneesta…"
Eräs uskomaton himo ilmeni niissä kaikissa. Saksalaisen pilapiirtäjän näytti olevan mahdotonta esittää vihollisiaan muuten kuin äärimäisen kiinteissä housuissa tai kerrassaan ilman niitä, ja yhtä mahdotonta oli hänen esittää heitä muuten kuin miekka tai pistin syöstynä heidän halvempiin ruumiinosiinsa, niin että veri räiski. Tuo oli sodan leitmotiv sellaisena kuin saksalaiset humoristit sen esittivät. "Mutta", sanoi mr Britling, "tämä ei missään nimessä voi edustaa Saksassa yleisesti vallitsevaa mielentilaa".
"Voi kyllä", vastasi hänen ystävänsä.
"Mutta sehän on sokean raivon – lianheiton asteella."
"Koko Saksa on sokeassa raivossa", sanoi ystävä. "Sill'aikaa kun me kuljeskelemme ihmetellen ja epäilevinä ja olemme yhä taipuvaisia nauramaan koko sodalle, ovat saksalaiset tuossa mielentilassa… Siinä on jotakin tahallista. He luulevat, että siitä lähtee voimaa. He tahtovat vaahtoa suupieliinsä. He tekevät kaikkensa saadakseen enemmän vaahtoa suupieliinsä. He kiihoittavat itseään omalla kirjoituksellaan. Oletteko kuulleet puhuttavan 'Vihan hymnistä'?"
Mr Britling ei ollut kuullut.
"Se oli viime viikolla käännettynä Spectatorissa… Ja sellaista vastaan me koemme taistella tyynesti ja liioittelematta. Kuulehan, Britling!
"Sinulle meiltä vain kestävä viha; Ei sammu milloinkaan meissä se viha – Me vihaamme maalla, me vihaamme merellä, Käsin ja aivoin ja sydänverellä; Viha kansasta uhoo, viha kruununpäästä, Ei iskevät miljonat iskuja säästä; Me yhdessä lemmimme, yhdessä vihaamme, Yhden on vihaaminen juurtunut lihaamme – Englannin!"
Hän luki loppuun saakka.
"No", kysyi hän lopetettuaan lukemisen, "mitä pidit siitä?"
"Tahtoisin koetella miten on hänen ruuviensa laita", sanoi mr
Britling pienen vaitiolon jälkeen. "Se on käsittämätöntä."
"Sitä lauletaan ympäri Saksan. Lissauer lienee saanut kunniamerkin…"
"Sehän on – pahinta ilkeyttä", sanoi mr Britling. "Mitä me olemme tehneet?"
"Se on suunnatonta. Miten käy maailman, jos tuo kansa pääsee voitolle?"
"Minä en voi sitä uskoa – en sittenkään, vaikka minulla on tämä todistuskappale kädessäni… Ei! Minä tahtoisin koetella, miten heidän ruuviensa laita on…"
"Näetkös", virkkoi mr Britling koettaen saada asiaa tajuntansa polttopisteeseen, "minä olen tuntenut aivan kunnollisia saksalaisia. Siinä täytyy piillä jonkinlaista väärinymmärrystä… Minä en käsitä, mikä heidät saa meitä vihaamaan? En minä näe siihen mitään syytä."
"Minä luulen, että syynä on heidän perusteellisuutensa", sanoi hänen ystävänsä. "He ovat sodassa. Sodassa oleminen merkitsee samaa kuin vihaaminen."
"Minun ajatukseni on aivan toinen."
"Me emme ole mitään äärimäisyysväkeä. Kun me ajattelemme jotakin asiaa, niin ajattelemme samalla sen vastakohtaa. Kun me kannatamme jotakin mielipidettä, niin otamme samalla ohimennen huomioon, että se luultavasti on melkein yhtä väärä kuin oikea. Me käsitämme – ilmavasti. He käsittävät kouraankoskevasti. Koko tämä saastainen, alhainen, väärämielinen ja julma kokoelma on todellista aito sotaa. Me väitämme, ettei sota tee vääryyttä. He tietävät paremmin… Saksalaiset ovat yksinkertaista rehtiä väkeä. Se on heidän hyveensä. Kenties heidän ainoa hyveensä…"
Mr Britling oli vain yksi niistä monista, jotka tuona aikana halusivat tunnustella saksalaisten ruuveja. Halu ymmärtää kansaa, joka oli äkkiä käynyt käsittämättömäksi, oli itse asiassa yksi Englannin älyllisen elämän huomattavimpia tosiasioita sodan alkuvaiheiden aikana. Englantilaiset olivat sanomattoman hämmästyksen vallassa. Myytiin suunnaton määrä kaikkia saksalaisia kirjoja, joiden luultiin voivan kirkastaa tuon ällistyttävän vihakertymän salaisuutta: Bernhardin, Treitschken, Nietzschen, Houston Stewart Chamberlainin kirjat joutuvat lukemattomain artikkelien ja loputtomain väittelyjen esineiksi. Pikku kauppa-apulaiset, jotka olivat menossa konttoreihinsa, ja työmiehet, jotka palasivat päivän työstä, näkyivät vakavasti tutkivan noita huomattavia kirjailijoita. Samoinkuin mr Britling kysyivät hekin itseltään, mihin Brittein valtakunta oli törmännyt. He kokivat selittää itselleen sen hurjan vihamielisyysmyrskyn laatua, joka puhalsi heitä vastaan Keski-Euroopasta käsin.
Koska lopultakin kävi ilmi, ettei Saksan imperialismin ja junkkarivallan takana ollutkaan vapaa ja vastaanhangoitteleva maa, vaan luja ja intomielinen kansa, oli tämän jälkeen luonnollista otaksua, että saksalaiset olivat jollain tavoin erikoisen ilkeitä, että he olivat pohjaltaan kateellisempia, julkeampia ja hyökkäävämpiä kuin muu ihmiskunta. Tuosta asiasta oli suuri osa Englannin kansaa yhtä mieltä. He tekivät sen johtopäätöksen, että saksalaisilla oli erikoinen, oma paholainen – ja että heitä oli käsiteltävä sen mukaisesti. Tämä oli toinen vaihe kansallisen käsityskannan kehityksessä ja sen ilmauksia olivat ensimäiset vakoojain-metsästykset, ensimäiset kansalaistuneisiin muukalaisiin kohdistuneet ilmiannot ja eräät saksalaisvihamieliset ilkivaltaisuudet East Endin sekalaisen väestön keskuudessa. Useimmat Lontoon East Endin