ja jokainen oli varustettava jollakin näkyvällä merkillä.
"Hihanauhalla", virkkoi mr Britling.
"Ei merkitse mitään, saammeko tosiaan kokoon sotavoiman vai emme", sanoi Wilkins. "Kaikki ovat nyt innostuneita – ja pitävät asiaa täytenä totena. Kaikki ovat halukkaita pukeutumaan jonkinlaiseen virka-asuun ja tottelemaan jonkinlaisia määräyksiä. On tärkeätä käydä heihin käsiksi, kun heillä itsellään on halua. Nyt on aika saada maassa aikaan järjestely, niin että kestetään se sisäinen jännitys, joka pakostakin tulee myöhemmin tuntumaan. Mutta meillä ei ilmene minkäänlaista taipumusta tämän yleisen uhrautuvaisuuden iloiseen hyväksymiseen. Näyttää aivan siltä kuin tämä sota olisi jonkinlainen erityinen huvitilaisuus, johon ainoastaan muutamat harvat sotaministeristön ystävät pääsevät. Minä en myönnä kansakunnan vapaaehtoisten olevan kelvottomia – en edes sotilaalliselta kannalta katsoen. On olemassa yllin kyllin meidän ikäisiämme miehiä ja myöskin varsinaisiin sotilasikäluokkiin kuuluvia miehiä, joita voitaisiin edullisemmin käyttää täällä kotimaassa – esimerkiksi sotatarvetehtaitten työmiehiä – ja onhan meillä lisäksi kaikki alaikäiset pojat. Kenties he ehtivätkin jo muuttua täysi-ikäisiksi, ennenkuin tämä juttu on lopussa…"
Hän oli valmis ehdottamaan virka-asun kuosejakin.
"Hihanauha", sanoi mr Britling, "ja ehkä värillisiä nauhoja takin rinnusliepeisiin".
"Kullekin kreivikunnalle omat värinsä", huomautti Wilkins, "ja ellei ole värillisiä kankaita saatavissa, niin onhan ainakin – punaista flanellia. Mikä hyvänsä on parempi kuin että annetaan kansan suuren enemmistön oleilla tällä tavoin joutilaina…"
Mr Britlingin mielessä välähti äkillinen, kuva: punaisia flanellialushameita, joita kiireen kaupalla revittiin hajalle tuota pikaa järjestettävää maanpuolustusväkeä varten. Ohikulkevat pesumuijat saivat pysähtyä luovuttamaan mitä heillä oli luovutettavaa. Mutta hymyilyttävien yksityisseikkojen ei saa antaa himmentää tärkeätä pääasiaa. Aate oli joka tapauksessa oikea…
Edessä olevan tehtävän mielikuva loisti kirkkaana mr Britlingin ja mr Wilkinsin sitä puolustellessa. Mutta kohta se taas kalpeni, kun johtuivat mieleen nuo masentavat seikat, ettei ollut kiväärejä eikä harjoittajia ja ennen kaikkea, että olemassaolevat virastot asettuivat suorastaan vihamieliselle kannalle…
Puhellessaan myöhemmin toisten henkilöiden kanssa mr Britling jälleen teki vaatimattomampia ehdotelmia.
"Eikö ole mitään kirjoitustyötä, mitään vähempiarvoista hallinnollista tointa, johon meitä voitaisiin käyttää?" kyseli hän.
"Kaikkia vanhoja kanootteja", virkkoi kapeakasvoinen mies, "kaikkia vanhoja tutisevia eversti Newcombeja pidetään tässä suhteessa teitä parempina…"
Kun mr Britling puoli neljän tienoissa lähti klubistaan, olivat hänen ajatuksensa pahassa epäjärjestyksessä ja hänen yksityistä päätöstään tehdä mitä pikimmin jotain maansa hyväksi oli ikävästi tylsyttänyt tuo hämmentävä kysymys "miten?" Hän haeskeli yhä edelleen keinoja, mutta niitä ei ollut löydettävissä, ja seurauksena oli yhä kasvava hyödyttömyydentunto.
Hän tunsi naurettavaa salaista vihaa siitä, että hänet oli jätetty mukaanottamatta, aivan kuin lapsi, jota ei päästetä huoneeseen, missä erinomaisen mieltäkiinnittävä leikki on käynnissä.
"Mutta meidän sotaa se on sittenkin", sanoi hän.
Hän tavoitti lauseen juuri kun se lipui hänen huulilleen ja tunsi sanoneensa enemmän kuin oli tarkoittanut. Hän käänteli ja tarkasteli sitä, ja mitä enemmän hän siihen syventyi, sitä varmempi hän oli sen totuudesta ja pätevyydestä…
Yön aikaan oli Lontoossa jotakin uutta ja outoa. Viranomaiset koettivat poistaa liiaksi silmäänpistävää valaistusta suurimmilta liikenneväyliltä ottaen huomioon mahdolliset lentohyökkäykset. Liikkeitten piti laskea alas uutimet ja monet isot lyhdyt olivat sytyttämättä. Mr Britling piti näitä varovaisuustoimenpiteitä kovin hätäisinä ja turhina ja arveli että niistä voisi aiheutua liikenteessä sattuvia onnettomuustapauksia. Mutta se loi Lontooseen jonkinlaista rembrandtimaista hämyvalaistusta muuttaen kaupungin ruskeiden varjojen, valokeilain ja – juovain salaperäiseksi näkymöksi. Aluksi olivat monet vastahakoisia, ja siellä täällä loisti vielä jonkin ravintolan tai vaatekaupan ikkuna yleisen tummuuden keskellä. Muutamia uppiniskaisia automobiileja liikkui suurine valonheittäjineen. Mutta poliisi oli harvinaisen päättäväinen…
"Pian täällä taas säteilee joka paikassa", mietti mr Britling itsekseen.
Hän kuunteli erästä vanhaa rouvasihmistä, joka syöksyi esiin eräästä säädöksiä rikkovasta voimavaunusta Piccadilly Circuksen luona ryhtyen kiivaaseen sananvaihtoon poliisin kanssa. "Zeppelinejä, mitä vielä!" sanoi hän. "Sehän on mieletöntä! Mitä ne uskaltaisivat tänne tulla! Kuka sitä sallisi, olisi hauska tietää?"
Luultavasti joku lady Frenshams'in ystävättäristä, ajatteli mr Britling. Joka tapauksessa tuntui hänestäkin zeppelinin ilmaantuminen Lontoon yläpuolelle aika naurettavalta. Hän ei olisi halunnut että kukaan olisi kuullut hänen itsensä siitä puhuvan… Eihän zeppelinejä milloinkaan oltu nähty Lontoon yläpuolella. Nehän olivat pelkkiä kaasusäkkejä…
Keskiviikkoaamuna mr Britling palasi Dower House'iin ja oli yhä vielä viraton siviilimies.
Hallissa tapasi hän pitkäkasvuisen khakipukuisen miehen lukemassa The Times'ia, joka tavallisesti oli hallin pöydällä. Mr Britlingin astuessa sisään lukija käännähti ja näkyviin tulivat mr Lawrence Carmine'in kotkamaiset piirteet.
Mr Britlingistä tuntui, kuin olisi hänen ystävänsä onnistunut viekkaasti päästä hänen edelleen.
Mutta Carmine'in kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään siitä innostuksesta ja isänmaallisesta tyydytyksestä, jota mr Britling olisi pitänyt aivan luonnollisena. Hän oli harmaankalpea kasvoiltaan ikäänkuin ei olisi nukkunut moneen yöhön. "Nähkääs", selitti hän melkein kuin puolustaakseen hihassaan olevaa kolmea tähteä, "minä olin kapteenina eräässä vapaajoukossa". Hän oli saanut johdettavakseen vapaaehtoisen komennuskunnan, joka oli saanut toimekseen siltain, kaasulaitosten, tehtaiden ja rautatietunneleiden vartioimisen sekä joukon muita vähäarvoisempia, mutta välttämättömiä tehtäviä Easinghamptonin seuduilla. "Minun on täytynyt jättää kotini ja muuttaa vuokralle asumaan", virkkoi kapteeni Carmine. "Minä myönnän inhoavani sitä… Mutta eihän se missään tapauksessa voi kestää kuutta kuukautta… Mutta iljettävää se on… Uh!.."
Hänellä tuntui olevan halua ryhtyä lähemmin selvittelemään tuon loppuäännähdyksensä sisältöä, mutta sitten hän muutti mieltään, ja tuota pikaa otti mr Britling keskustelun johdon hoiviinsa.
Ne kaksi päivää, jotka mr Britling oli oleskellut Lontoossa, olivat täyttäneet hänet ainehistolla, ja häntä ilahdutti kun sai puhetoverikseen jonkun muun kuin Hugh'n, Teddyn tai mrs Britlingin. Hän selitti, että se mitä nyt tapahtui Isossa-Britanniassa, oli sopeutumista. Se oli suuren, järjestelemättömän kansakunnan yritystä, nykyhetkellä pikemmin vaistomaista kuin täysin tajuttua, tarkoituksena soveltaa hallituksensa ja varsinkin sotilaallinen järjestyksensä siihen uuteen sodankäynnin mittakaavaan, jonka Saksa oli pakottanut maailman omaksumaan. Kahden vuosikymmenen hellittämättömällä toiminnalla oli brittiläinen laivasto suunnattomasti kasvanut saksalaisten merivarustusten painon alaisena, mutta Englannin maasotalaitosta ei ollut kehitetty lainkaan vastaavassa määrässä. Totta kyllä, että oli ollut olemassa merkityksetöntä, sangen suunnitelmattomasti johdettua yllytystä yleisen asevelvollisuuden hyväksi, mutta mitään sotatarpeita ei ollut kasattu, ei ollut olemassa aseiden valmistuksessa tarvittavia koneita, ei mitään suunnitelmaa eikä perusteita, jotka olisivat helpottaneet maan sotavoimain nopeata lisäämistä ratkaisevalla hetkellä. Sellainen ajatus oli täysin vieras Englannin sotilaskastin henkisille tottumuksille. Saksalainen menetelmä, joka kerää maan kaikki voimat ja varat kansalliseen taistelukoneistoon, oli Englannin sotilaalliselle käsityskannalle aivan outo – toistaiseksi. Vieläpä sittenkin, kun sotaa