ja barbarien tekemiä vääryyksiä; syynä niihin olivat muutamat huimapäät, jotka väkivaltaisuuksillaan olivat kauhistuttaneet Karthagoa. Paras todistus Karthagon hyvistä aikeista oli se, että heidän luokseen lähetettiin hän, Hannon ainainen vastustaja. Ei sotilasten pitäisi luulla kansaa niin tyhmäksi, että se tahtoisi ärsyttää sankareita, tai niin kiittämättömäksi, että se ei tunnustaisi heidän palveluksiaan; ja Gisko alkoi maksaa sotilaille alkaen libyalaisista. Kun he väittivät luetteloja valheellisiksi, niin ei hän käyttänyt niitä laisinkaan.
He kulkivat heimokunnittain hänen ohitseen avaten kouransa ja mainiten palvelusvuosiensa lukumäärän; ne merkittiin järjestyksessä heidän vasempaan käsivarteensa viheriäisellä värillä; kirjurit ammensivat avoimesta kirstusta ja toiset teräspistimellä tekivät reikiä lyijylevyyn.
Eräs mies kulki ohitse raskain askelin kuin härkä.
– "Astu lähemmäksi," sanoi suffeetti epäillen petosta, "montako vuotta olet palvellut?"
– "Kaksitoista," vastasi libyalainen.
Gisko pisti kätensä hänen leukansa alle, sillä kypärin leukahihna muodosti sinne ajan pitkään kaksi pahkuraa; niitä kutsuttiin johannesleiviksi, ja kantaa johannesleipiä käytettiin lausepartena sotapalveluksessa.
– "Petturi!" huusi Gisko, "se, mikä kasvoistasi puuttuu, on kai selässäsi!" ja reväisten hänen tunikansa auki hän näki hänen selässään verisiä rupia; hän oli Hippozarytoksesta tullut peltomies. Vihanhuutoja kaikui; hänet teloitettiin.
Yön tultua meni Spendius herättämään libyalaiset. Hän sanoi heille:
– "Kun ligurialaiset, kreikkalaiset, balearit ja italialaiset ovat saaneet palkkansa, niin palaavat he kotimaahansa, Mutta te toiset, te jäätte Afrikaan, hajalleen kyliinne ja olette turvattomia! Silloin tasavalta kostaa! Olkaa lähdön suhteen varuillanne! Aijotteko uskoa kaikkea heidän puheitaan? Molemmat suffeetit ovat samassa juonessa! Tämä pettää teitä! Muistakaa Luiden saarta ja Xantipposta, jonka he lähettivät mädänneellä galeerilla Spartaan!"
– "Mitä meidän tulee tehdä?" kysyivät he.
– "Tuumikaa!" sanoi Spendius.
Kaksi seuraavaa päivää kului palkan maksamiseen Magdalan, Leptiksen ja Hecatompyloksen miehille; Spendius pujahti gallialaisten luo.
– "Ensin maksetaan libyalaisille, sitten kreikkalaisille; sen jälkeen baleareille, aasialaisille ja muille! Mutta kun teitä on niin vähän, niin teille ei anneta mitään! Te ette enää saa nähdä kotimaatanne. Te ette saa laivoja! He tappavat teidät säästääkseen ruokavaroja!"
Gallialaiset lähtivät suffeetin puheille. Autharit, sama, jota Gisko oli lyönyt Hamilkarin puistossa, meni puhumaan. Orjat tyrkkäsivät hänet pois; silloin vannoi hän kostavansa.
Valituksia ja uusia vaatimuksia ilmestyi yhä enemmän. Itsepäisimmät tunkeutuivat suffeetin telttaan; saadakseen hänet heltymään tarttuivat he hänen käsiinsä, aukoivat hampaattomia suitaan, näyttivät laihoja käsivarsiaan ja haavojensa arpia. Ne, jotka eivät vielä olleet saaneet palkkaansa, kävivät levottomiksi, ne, jotka jo olivat saaneet, vaativat korvausta hevosistaan; ja maankiertäjät, lainhylyt ottivat sotilaiden aseita ylleen vakuuttaen, että heidät oli unohdettu. Jokahetki tuli uusia miesparvia; teltat horjuivat, kaatuivat; vallitusten sisällä oleva joukko tulvehti huutaen porteilta leirin keskustaan asti. Kun melu kävi liian äänekkääksi, nojasi Gisko kyynärpäätään norsunluisen sauvansa päähän, ja katsellen merta istui hän liikkumattomana sormet partaansa painuneina.
Usein Matho raivasi itselleen tietä neuvotellakseen Spendiuksen kanssa; hän sitten asettui jälleen vastapäätä suffeettia ja Gisko tunsi taukoamatta hänen katseensa kuin kaksi palavaa tulinuolta singahtavan häneen. Joukon ylitse lennättivät he toisilleen haukkumasanoja, joita ei kumpikaan kuullut. Mutta palkanmaksua jatkui ja suffeetti osasi jokaisen valitukseen löytää selityksen.
Kreikkalaiset aikoivat panna toimeen häiriöitä rahojen erilaisuuden tähden. Gisko antoi heille sellaisen selityksen, että he mutisematta väistyivät. Neekerit vaativat valkoisia simpukoita, joita käytettiin Afrikan sisäosassa kaupankäynnissä. Hän tarjoutui menemään Karthagoon niitä hakemaan; silloin hekin toisten tavoin ottivat rahansa vastaan.
Mutta baleareille oli luvattu jotain erikoista, naisia. Suffeetti sanoi, että odotettiin kokonaista karavaania neitsyeitä; matka oli pitkä, tarvittiin vielä kuusi kuuta. Kun ne ovat kyllin lihavia ja hyvin benzoella voideltuja niin ne lähetetään laivoilla balearein satamiin.
Äkkiä Zarxas, joka nyt oli kaunis ja roteva, hyppäsi kuin ilveniekka ystäviensä olkapäille ja huusi:
– "Oletko niitä säästänyt ruumiiden varalta?" osoittaen Karthagoon päin Khamonin porttia kohden. Auringon laskiessa portin kuparilevyt loistivat ylhäältä alas asti; barbarit uskoivat verivirran näkevänsä. Joka kerta, kun Gisko aikoi puhua alkoivat he uudelleen kirkua. Silloin hän laskeutui vakavin askelin alas ja sulkeutui telttaansa.
Kun hän aamun valjetessa astui sieltä ulos, niin hänen tulkkinsa, jotka nukkuivat sen ulkopuolella, eivät liikahtaneetkaan; he makasivat selällään silmät lasisina, kieli suusta ulkona ja kasvot sinisinä. Valkoista limaa valui heidän sieramistaan, ja heidän jäsenensä olivat kankeat, ikäänkuin kylmä yö olisi heidät kaikki jäädyttänyt. Kullakin oli kaulassaan pieni silmukka.
Sen jälkeen kapina ei enää talttunut. Tuo Zarxaksen muistuttama balearien murha vahvisti vain Spendiuksen herättämiä epäluuloja. Sotilaat kuvittelivat, että tasavalta aikoi heitä yhä vain pettää. Siitä oli tehtävä loppu! Ensin syrjäytettiin tulkit! Zarxas, linko päänsä ympärillä, lauloi sotalauluja; Autharitos heilutti suurta kalpaansa; Spendius kuiskasi toiselle sanan, ojensi toiselle tikarin. Voimakkaimmat ottivat itse maksun itselleen, tyynemmät vaativat palkanmaksun jatkamista. Ei kukaan enää heittänyt pois aseitaan ja kaikkein suuttumus kohdistui nyt meluavana vimmana Giskoon.
Muutamat nousivat hänen viereensä. Niin kauvan kuin he syytivät solvauksia, kuunneltiin heitä kärsivällisesti, mutta, jos he koettivat sanoa sanaakaan hänen puolustuksekseen, satoi kiviä heidän päälleen tai takaapäin miekka löi heidän päänsä poikki. Säkkikasa oli punaisempi kuin alttari.
Sotilaat vimmaantuivat aterian jälkeen, sillä he olivat juoneet viiniä! Se oli kuoleman uhalla kielletty nautinto punilaisessa armeijassa, ja he kohottivat maljansa Karthagoa kohden sotakurin polkemisen huumauksessa. Sitten he palasivat palkanmaksu-orjien luo ja alkoivat niitä surmata. Sanan surmaa, joka oli erilainen eri kielessä, ymmärsi jokainen.
Gisko tiesi varsin hyvin, että Karthago jätti hänet hänen oman onnensa nojaan; mutta hän ei tahtonut sille sen kiittämättömyyden palkaksi tuottaa häpeää. Kun sotilaat muistuttivat hänelle, että heille oli luvattu laivoja, niin vannoi hän kautta Molokin hankkivansa ne omalla kustannuksellaan, ja irroittaen kaulastaan sinisistä kivistä tehdyt ketjut hän heitti ne lupauksensa pantiksi joukon keskeen.
Sitten afrikalaiset vaativat viljaa, jonka Suuri Neuvosto oli sitoutunut maksamaan. Gisko otti esiin syssitien tilin, joka sinisellä värillä oli kirjoitettu lampaannahalle; hän luki paljonko viljaa Karthagoon oli tuotu kuukausi kuukaudelta ja päivä päivältä.
Äkkiä vaikeni hän, hänen silmänsä tuijottivat tiliin, ikäänkuin hän numeroiden joukosta olisi lukenut oman kuolemantuomionsa.
Vanhusto oli nimittäin petollisesti ne pienentänyt, ja se vilja, jota sodan vaikeimpana aikana oli myyty, oli niin alhaisen taksan mukaan arvioitu, että sokeinkaan ei voinut uskoa sitä.
– "Jatka!" huusivat sotilaat, "kovempaa! Tuo pelkuri koettaa valehdella, olkaamme varuillamme!"
Hetkisen hän epäröi. Sitten hän jatkoi lukuaan.
Sotilaat eivät epäilleetkään heitä petettävän ja hyväksyivät sellaisinaan syssitien tilin. Mutta silloin Karthagon nauttima viljanrikkaus sai heidät hurjan kateuden valtaan. He särkivät sykomoorisen rahalaatikon; siitä oli kolme neljännestä poissa. He olivat nähneet sellaisia summia siitä ammennettavan, että he pitivät sitä loppumattomana; Gisko