arvoiset tässä pelissä."
"Koiriani en pane peliin. Te saatte voittaa kultahiekkani, jopa huuhdontasoranikin, mutta koiristani ette saa ainoatakaan. Ilmoitin jo ostomääräni."
MacDonald tuumiskeli kauan. Kukaan ei liikahtanut, ei ainoatakaan kuiskausta kuulunut. Katselijoiden kasvoissa ei ainoakaan lihas värähtänyt. Kuului vain ilman veto valtavassa takassa ja ulkoa hirsiseinän vaimentamaa koirien ulvontaa. Yukonissa ei joka yö pelattu näin suurista summista. Tämä peli oli suoraan sanoen korkein, mistä seudun historia tiesi kertoa. Vihdoin ravintoloitsija virkkoi:
"Jos joku toinen voittaa, saa hän kiinnityksen Tivoliin."
Molemmat toiset nyökäyttivät päätään.
"Siis minäkin ostan kortit."
MacDonald lisäsi läjään viidentuhannen lippunsa.
Kukaan ei enää halunnut uusia kortteja. Yht'aikaa miehet ääneti laskivat korttinsa pöydälle, kaikkien katselijoiden kurottaessa kaulaansa paremmin nähdäkseen. Päivänpaisteella oli neljä rouvaa ja ässä, MacDonaldilla neljä sotamiestä ja ässä sekä Kearnsilla neljä kuningasta ja kolmonen. Kearns pyyhkäisi panokset molemmilla käsivarsillaan omalle pöydänsyrjälleen. Hänen kätensä vapisivat.
Päivänpaiste otti ässänsä ja pannen sen MacDonaldin ässän viereen sanoi:
"Tämä minut petti, Mac. Tiesin, että vain kuninkaat saattoivat voittaa minut, ja hänellä oli ne."
"Minkälaiset kortit teillä oli?" hän vilkkaasti kysyi kääntyen Campbellin puoleen.
"Neljän samanvärisen sarja, joka olisi voinut jatkua kummallekin taholle – hyvät pelikortit."
"Varmasti. Siitä olisi voinut tulla viiden sarja tai olisitte ainakin saanut viisi samanväristä."
"Kyllähän minä sitä ajattelin", sanoi Campbell murheissaan. "Minulle juttu maksoi kuusituhatta."
"Olisitte jatkanut", sanoi Päivänpaiste naurahtaen. "Silloin en minäkään olisi saanut neljättä rouvaani. Nyt minun on tehtävä postinkuljetussopimus Billy Rawlinsin kanssa ja sitten kiireesti Dyeaan. Suuriko on saaliinne, Jack?"
Kearns ryhtyi laskemaan, mutta oli liian hermostunut. Päivänpaiste veti panosläjän puoleensa pöydän poikki ja järjesti sitten varmoin sormin pelimerkit ja velkakirjat eri läjiin ja laski hämmästymättä summan.
"Satakaksikymmentäseitsemäntuhatta", ilmoitti hän. "Olette nyt varakas mies, Jack."
Voittaja hymyili, nyökäytti päätään, mutta ei saanut sanaa suustaan.
"Tarjoisin ryypyt", sanoi MacDonald, "mutta tämä talo ei enää ole minun."
"Kyllä se on teidän", sanoi Kearns, ensin kostuttaen kielellä huuliaan. "Velkakirjanne on rahanarvoinen kuinka kauan tahansa. Mutta minä tarjoan juomat."
"Ryypätkää mitä haluatte, voittaja maksaa!" huusi Päivänpaiste kaikille ympärillään oleville, nousi samalla tuoliltaan ja tarttui Neidon käsivarteen. "Pistetään tanssiksi, kuuletteko. Yö on vasta alullaan; ja huomenna minulla on paljon puuhia. Kuulkaa, Rawlins, minä suostun tuohon sopimukseen. Minä lähden matkaan tänä aamuna kello yhdeksän – vai? Tulkaa kaikki mukaan! Missä viulunvinguttaja on?"
Tämä oli Päivänpaisteen yö. Hän oli remuavan juhlan keskipiste ja johtaja, väsymätön ilontuoja, joka tartutti kujeiluhalun muihinkin. Mikään kuje ei ollut liian hurja hänen tovereittensa mielestä, ja kaikki yhtyivät ilonpitoon, vaikka se vähitellen muuttuikin mielettömäksi hoilaamiseksi ja hurjaksi hihkumiseksi. Kenenkään ei tarvinnut olla huolissaan eikä kainostella. Yukonissa tiedettiin, että kun yö oli Päivänpaisteen, niin viha ja murhe oli kiellettyä. Hänen yönään ei kukaan uskaltanut riidellä. Ennen sellaisia joskus oli tapahtunut, ja miehet olivat silloin oppineet, mitä kelpo tappelu on, ja he olivat saaneet sellaisen löylytyksen, jonka ainoastaan Päivänpaiste saattoi antaa. Hänen yönään täytyi nauraa ja olla onnellinen tai mennä kotiin.
Päivänpaiste oli väsymätön. Tanssien välillä hän maksoi velkansa Kearnsille antamalla kahdenkymmenentuhannen arvosta kultahiekkaa ja siirtämällä hänelle oikeutensa Moosehiden valtauksiin. Samaten järjesti hän postinkuljetussopimuksensa Billy Rawlinsin kanssa ja ryhtyi valmisteluihin. Hän lähetti sananviejän kiireesti hakemaan Kamaa, koiriensa ajajaa, joka oli tananaw-intiaani ja oli joutunut kauas heimonsa asuinsijoilta valkoihoisten riistäjäin palvelukseen. Kama tuli Tivoliin, pitkänä, laihana, jäntevänä, turkit yllään, äänettömänä ja välittämättä juhlijoista, jotka remusivat hänen ympärillään Päivänpaisteen antaessa hänelle määräyksiään.
"Jaa", sanoi Kama, laskien sormillaan määräyksiä. "Saatava kirjeitä Rawlinsilta. Tavarat rekeen. Ruokaa Selkirkiin saakka – kai haluatte koiranruoan riittävän Selkirkiin saakka."
"Riittävästi koiranruokaa, Kama."
"Jaa. Laittaa reki kuntoon kello yhdeksäksi. Tuoda lumikengät. Ei tuoda telttaa. Entä mitä muuta?"
"Ei mitään", vastasi Päivänpaiste päättäväisesti. "Paljon pakkasta."
"Luuletko työtämme helpoksi, vai? Viemme paljon kirjeitä sinne ja tuomme takaisin paljon kirjeitä. Olet voimakas mies. Paljon pakkasta, paljon työtä, kaikki hyvin."
"Ehdottomasti hyvin", murahti Kama alistuen kohtaloonsa. "Valmis kello yhdeksän."
Hän teki täyskäännöksen intiaanisaappaittensa koroilla ja lähti huoneesta, järkähtämättömänä, sfinksin kaltaisena, tervehtimättä ketään, katsahtamatta oikeaan tai vasempaan. Neito vei Päivänpaisteen syrjään muista.
"Kuulehan, Päivänpaiste, sinulla on varmaankin matti kukkarossasi", sanoi hän hiljaa.
"En ole mikään kitupiikki."
"Minulla on kahdeksantuhatta Macin kassakaapissa", alkoi tyttö.
Mutta Päivänpaiste keskeytti hänet. Esiliinannauha kangasti hyvin lähellä hänen mielikuvituksessaan, ja hän arkaili kuin kesytön varsa.
"En tarvitse", sanoi hän. "Rahattomana tulin maailmaan, rahattomana lähden ja rahattomana olen kulkenut suurimman osan elämääni. Tule, mennään tanssimaan."
"Mutta kuulehan", suostutteli Neito. "Minä en tarvitse rahojani. Lainaisin ne sinulle – alkuun päästäksesi", lisäsi hän nopeasti nähdessään Päivänpaisteen käyvän levottomaksi.
"En huoli keltään apua", oli vastaus. "Tulen omillani toimeen. Ja kun sitten jolloinkin pääsen hyvälle saaliille, on se kokonaan minun. Ei kiitos, tyttöseni! Olen hyvin kiitollinen. Aion nyt hankkia leipäni postinkuljetuksella."
"Päivänpaiste", kuiskasi tyttö hellästi.
Mutta taitavasti teeskennellen äkillistä hurjapäisyyttä Päivänpaiste vei tytön tanssihuoneeseen. Ja kun he liitelivät valssin pyörteissä, mietiskeli Neito, miten kova sydän olikaan tuolla miehellä, joka vei häntä karkelossa ja vastusti kaikkia hänen houkutuksiaan.
Kello kuudelta aamulla, paljosta paloviinasta huolimatta, Päivänpaiste vielä täysissä voimissaan väänsi joka miehen käden tarjoilupöytään. Kädenvääntäminen tapahtui siten, että kaksi miestä asettui vastatusten, oikean käden kyynärpäät tarjoilupöydällä, ja tarttuivat kumpikin vastustajansa oikeaan käteen, koettaen sitten painaa vastustajansa kättä pöytään. Mies toisensa perästä tuli mittelemään voimiaan hänen kanssaan, mutta kukaan ei taivuttanut hänen kättään pöytään. Kookkuudestaan huolimatta joutuivat Olaf Henderson ja Ranskan-Louis tappiolle. Kun he väittivät hänen saavan voitostaan kiittää salatemppuja ja erikoisesti harjoitelleen lihaksiaan tätä varten, haastoi hän heidät toisenlaisille kilpasille.
"Kuulkaa te kaikki!" huusi hän. "Aion tehdä kaksi temppua: ensin punnitsen kultahiekkakukkaroni ja panen sitten sen veikkaan, että teidän kaikkien nostettua lattiasta niin monta jauhosäkkiä kuin kykenette, minä panen vielä kaksi säkkiä lisää ja nostan kaikki tyynni pulskasti lattiasta."
"Minä suostun, hitto vie, vetoon!" jyrisi Ranskan-Louis