mää: Nuoruudenmuistelmia
Kiikissä
Saavuin Niagara Fallsiin "sivuovipullmannissa" eli tavallista puhetapaa käyttääkseni tavaravaunussa. Avovaunua nimitetään, sivumennen sanoen, "gondoolaksi" – korko toisella tavulla. – Saavuin siis iltapäivällä ja astelin suoraa päätä putouksille. Ja kun silmäni sattuivat tuohon ryöppyävien vetten näytelmään, olin hukassa. En saanut itseäni siitä näystä irti temmatuksi edes "yksityisiä" (asuntoja) "kokeillakseni". Ei oikea ateriakaan olisi minua houkutellut. Yö tuli, kaunis kuutamoyö, ja minä ihailin putouksia viiteentoista. Sitten lähdin hakemaan paikkaa, missä saisin "kipata".
"Kipata", "tossata", "flopata" ja "painaa korvaa" merkitsivät kaikki nukkumista. Jokin vaisto sanoi minulle, että Niagara Falls oli "huono" kaupunki "pummeille", ja minä astelin maaseudulle päin. Kiipesin aidan yli ja "tossasin" niityllä. Onnittelin itseäni sillä, että Laki-Jukka ei minua löytäisi. Selälläni heinikossa vetelin lapsen unta. Oli lämmin yö, enkä herännyt kertaakaan koko yönä. Mutta aamun sarastaessa aukenivat silmäni ja minä muistin ne ihmeelliset putoukset. Kiipesin yli aidan ja aloin astella koskea kohti. Oli aikainen – viiden tienoissa – ja vasta kello kahdeksalta voi ajatella aamiaisen kerjuuta. – Oli siis kolme tuntia aikaa ihailla koskia. Mutta kohtalon sallimasta en niitä enää nähnyt.
Kaupunki nukkui vielä sinne saapuessani. Astellessani rauhaisaa katua näin kolme miestä tulevan vastaani. He kävelivät rinnakkain. "Pummeja", ajattelin itsekseni, "minun laillani aikaisin liikkeellä." Otaksumani ei osunut ihan kohdalleen. Olin oikeassa vain 66 2/3 prosenttia. Nuo sivustamiehet olivat kylläkin pummeja, mutta keskellä asteleva ei ollut. Minä ohjasin askeleeni katukäytävän laitaan antaakseni tuon kolmikon mennä ohitse. Mutta se ei mennytkään. Keskimmäisen miehen sanoessa jotakin kaikki kolme pysähtyivät ja hän puhutteli minua.
Silmänräpäyksessä selvisi tilanne minulle. Tuo oli "lentävä" ja nuo pummit pidätettyjä. Laki-Jukka oli aikaisin saalista vaanimassa. Saaliiksi jouduin minäkin. Jos kokemuksiini olisi kuulunut käsitys siitä, mitä seuraavina kuukausina oli edessä, niin olisin juossut henkeni edestä. Hän olisi saattanut ampua, mutta osata olisi pitänyt, jos mieli pysäyttää. Ei olisi voinut juosta perässä, sillä kaksi pummia pivossa on parempi kuin yksi karussa. Mutta minä pysähdyin kuni kuva hänen puhutellessaan. Keskustelumme oli lyhyt.
"Missä hotellissa asutte?"
Siinä se. En tuntenut yhdenkään sen paikan hotellin nimeä enkä voinut väittää asuvani missään niistä. Mutta olin aikaisin liikkeellä. Kaikki minulle epäedullisia seikkoja.
"Saavuin äsken", selitin.
"Weil, käännyhän ympäri ja astele edessäni, mutta ei kaukana. Joku haluaa tavata sinua."
Niin olin kiikissä. Tiesin kyllä, kuka minua halusi tavata. Ja niin kulki tieni, takanani etsivä ja kaksi pummia, suoraa päätä kaupungin vankilaan. Meidät tarkastettiin ja pantiin kirjoihin. En muista millä nimellä sinne jouduin. Ilmoitin nimekseni Jack Drake, mutta kun taskustani löytyi Jack Londonille osoitettuja kirjeitä, seurasi selityksiä, joita en enää muista, enkä siis nyt tiedä, jäinkö Drakeksi vai Londoniksi. Mutta toisen tai toisen niistä täytyy löytyä Niagara Fallsin vankiluettelosta. Tapahtuma-aika oli kesäkuun loppupuoli 1894. Joitakuita päiviä myöhemmin alkoi suuri rautatielakko.
Toimistosta meidät vietiin "Pummiin" lukon taa. Tämä oli pienempäin rikollisten osasto, iso yhteishäkki, ja kun pummit muodostavat näiden pääosan, on heidän rautahäkkinsä nimeksi tullut "Pummi". Täällä oli jo useita samana aamuna tavattuja tovereita, ja vähän väliä avautui ovi ja pari kolme tuupattiin sisään. Lopuksi, kun meitä oli kuusitoista, vietiin meidät ylös oikeussaliin. Ja rehellisesti kuvailen nyt, mitä siellä tapahtui, sillä tiedän Amerikan kansalaisen arvoni siellä saaneen täräyksen, josta en koskaan ole täysin parantunut.
Oikeussalissa oli kuusitoista pidätettyä, tuomari ja kaksi oikeudenpalvelijaa. Tuomari näytti itse pitävän pöytäkirjaa. Ei mitään todistajia. Ei yhtään Niagara Fallsin kansalaista katsomassa, kuinka oikeutta jaettiin heidän yhteiskunnassaan. Tuomari silmäsi juttuluetteloa ja sanoi nimen. Pummi nousi. Tuomari katsoi oikeudenpalvelijaan. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi tämä. "Kolmekymmentä päivää", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa. Pummi istahti, tuomari lausui toisen nimen, ja toinen pummi nousi.
Ensi pummin juttu oli vienyt täsmälleen viisitoista sekuntia. Seuraava kävi yhtä nopeasti. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne" ja "kolmekymmentä päivää". Se kävi kuin kello, 15 sekuntia ja 30 päivää.
Mykkää karjaa, mietin minä itsekseni. Mutta annas kun vuoroni tulee, niin näytänpä hänen kunnianarvoisuudelleen. Muutteeksi tämä juuri nyt antoi eräälle syytetyistä puheenvuoron. Sattumalta ei tämä ollut oikea pummi. Hänellä ei ollut ammatin merkkejä. Jos hän olisi tullut luoksemme jossakin rautatien vesitynnyrin luona odotellessamme tavarajunaa, olisimme siekailematta luokitelleet hänet "kisakissain" joukkoon. Nimi vastaa arkajalkoja Pummien Maassa. Tämä oli jo ikäihminen – siinä neljänkymmenenviiden vaiheilla, arvaan. Hartiat vähän kumarassa ja kasvot ahavoituneet.
Vuosikausia oli hän, oman kertomuksensa mukaan, ollut ajurina, muistaakseni Lockportissa, New-Yorkin valtiossa. Liike lakannut menestymästä ja 1893:n huonona aikana sulkenut ovensa. Miehemme oli saanut työtä loppuun asti, mutta viime aikoina hyvin epäsäännöllisesti. Hän kuvaili sitten vaikeuksiaan työnhakumatkoilla seuraavien kuukausien kuluessa – paljon oli työttömiä. Vihdoin hän, arvellen Järvien puolessa saavansa paremmin työtä, lähti Buffaloon. Tietysti olivat rahat lopussa, ja tässä hän oli. Siinä kaikki.
"Kolmekymmentä päivää", sanoi tuomari ja lausui seuraavan nimen. Pummi nousi. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi oikeudenpalvelija. Kunnianarvoisuus sanoi: "Kolmekymmentä päivää."
Ja niin jatkui toimitus, 15 sekuntia ja 30 päivää kutakin kohti. Oikeuden koneisto kävi sileästi. Nähtävästi ei kunnianarvoisuus ollut vielä syönyt aamiaistaan ja siksi piti kiirettä.
Mutta minun amerikkalainen vereni kuohui. Takanani oli useita sukupolvia amerikkalaisia esi-isiä. Niiden vapauksien joukossa, joiden puolesta esi-isäni olivat taistelleet ja kuolleet, oli oikeus vastata valamiehistön edessä. Tämä oli perintöni, heidän verensä pyhittämä, ja minun velvollisuuteni oli sitä puolustaa. All right, minä uhosin itsekseni; varropas kun pääset minuun.
Hän pääsi. Nimeni, mikä se nyt olikaan, huudettiin. "Irtolaisuus, teidän kunnianarvoisuutenne", kuului, ja minä aloin puhua. Mutta tuomari alkoi puhua ihan yht'aikaa ja sanoi: "Kolmekymmentä päivää." Minä aloin sanella vastalausetta, mutta hän lausui jo listastaan seuraavan nimen. Kunnianarvoisuus pysähtyi vain sen verran, että sai sanotuksi minulle: "Suus kiinni!" Oikeudenpalvelija painoi minut istualleni, ja samalla oli jo seuraava saanut 30 päiväänsä ja sitä seuraava oli myös saamassa.
Kun me kaikki olimme saaneet kolmekymmentä päiväämme, niin tuomari, juuri lähtemäisillään, kääntyi vielä Lockportin mieheen – ainoaan, jonka oli antanut puhua, ja kysyi: "Miksi jätitte työpaikkanne?"
Kun tämä ajomies oli juuri selittänyt, että työpaikka oli jättänyt hänet, ällistyi hän. Alkoi sitten hapuilla: "Teidän kunnianarvoisuutenne kysymys on niin omituinen…"
"Kolmekymmentä päivää lisää, kun jätitte työnne", sanoi tuomari, ja oikeuden istunto oli päättynyt. Tämä oli tulos. Ajuri sai 60, me muut 30 päivää.
Meidät vietiin taas lukon taa ja annettiin aamiaista. Se oli hyvä aamiainen vankila-ateriaksi ja paras, minkä kuukauteen olin saava.
Mutta ällistynyt olin. Tuomittu olin, pilanäytelmätuomiolla, missä minulta oli kielletty oikeuteni saada valamiehistö, vieläpä alkeellisinkin oikeus vastata kysymykseen, myönnänkö itseni syylliseksi. Toinen seikka, jonka puolesta isäni olivat taistelleet, kummitteli aivoissani – habeas corpus (persoonallinen loukkaamattomuus). Minä näytän niille! Mutta kun minä vaadin saada tavata lakimiestä, niin minulle naurettiin. Habeas corpus oli oiva oikeus, mutta minkä arvoinen se oli minulle, kun en saanut tavata ketään ulkopuolista. Mutta minä näytän niille! Eivät ne minua voi täällä ikääni pitää. Odottakaahan, kun pääsen ulos. Sitten tulee teidän vuoronne. Kyllä minä tunnen lakia ja tiedän mikä on oikeuteni, ja minä paljastan. Vahingonkorvaus, jutut ja hälyttävät sanomalehtiuutiset tanssivat silmissäni, kun vartijat tulivat hoputtamaan meitä toimistoon.
Poliisi napsautti käsiraudat oikeaan ranteeseeni.